VastaaLähetä edelleenPositiivisuuskertoimet
Minusta positiivisuuden vaatimus on väkivaltaa ja ehdollistamista. Mutta mitä tarkoittaa positiivisuus? Onko se sama kuin ilo?
Onko sinulle sanottu koskaan:
”Hei kuule kaveri, mennään ilon kautta.”
Joskus olen tuntenut itseni pakkopaitaiseksi noissa tilanteissa. Sellaisissa tilanteissa tunteeni olla totta ei ole resonoinut. Silloin en ole pystynyt menemään ilon kautta. Mielessäni ei ole ollut tilaa sille, koska siinä hetkessä ei ole ollut vapautta. Sanat on lausuttu ylhäältä päin ja sanomisen sävyssä on ollut halveksuntaa ja pakottamista, päälle liimattua ulkokohtaisuutta ja täydellistä toisen ihmisen kohtaamattomuutta.
Olen pohtinut, mikä on tehnyt minulle niin vahvaa viallisuuden ja sopimattomuuden viittaa. No esimerkiksi se, kun minua on osoitettu sormella ja kuiskuteltu, että ilonpilaaja. Että meillä on täällä niin hauskaa ja mahtavaa, kunnes sinä tulet ja alat valittamaan.
Olikohan kyse siitä, että ongelmat oli helppo laskea minun harteilleni. Kun helposti syyllistyvänä otin nopeasti raskaan syntipukin roolin kantaakseni. Päästin toiset pahasta. Kun asiat, jotka koin hankaliksi, epäoikeudenmukaisiksi ja kohtuuttomiksi, käännettiin minun ongelmaksi. Meillähän on ihan huippua täällä, tuuletetaanpa nyt yhdessä. Eikö kädet nouse? Ei. Jähmetyin sisälläni.
Minusta ilo on ihana asia. Silloin kun siinä ei ole vaatimusta mukana. Silloin, kun se saa kuplia ihan omilla ehdoillaan. Ja varsinkin, jos se jakamisesta kertaantuu. Että sitä kautta koet yhteenkuuluvaisuutta toiseen ihmiseen tai ryhmään. Tai kun se ilo riehaantuu riemuksi asti ja sisäelimet saa sellaisen jumpan naurusta, että tunnet sen vielä seuraavanakin päivänä kehossasi. Kerrassaan voimaannuttavaa alkuvoimaa.
Mutta miksi ilo olisi jotenkin lähtökohtaisesti isompi markkina-arvoltaan kuin suru?
Olen viime viikkoina pohtinut näitä asioita. Minulta kysyttiin muutama päivä sitten, että mitä minun otsassasi lukee. Olen sitä miettinyt. Se, mitä siinä lukee, vaihtelee. Olemmehan peilejä toisillemme. Tai projisoinnin kohteita myös. Joka tilanteessa ei vapaasti hengittäminen onnistu. Silloin kun en koe vapautta eli ole turvassa, pelkoni aktivoituvat. Ja kun pelkään, alan saamaan nimiä otsaani. Siellä lukee kaikki ne manipuloinnin jäljet, trauman poikaset, pettymysten ja häpeän nimet, joita kannan mukanani, kiusaamistarinani, erilaisuuden kokemukseni.
”Niin, että onko sulla huumorintajua, häh.” ”No kuule, on enemmän kuin sinä luulet itselläsi olevan.”
Mutta tämä ei ole huumoria, tämä on lyömistä. Ehkäpä puolin ja toisin. Ja kun puolustautuu, sekin luetaan viaksi ja outoudeksi. ”Kuule, mitä tarkoitat. En niinku ymmärrä, mitä tarkoitat.”
Ok. Et siis ymmärrä. Et halua ymmärtää.
Silloin kannattaa lähteä. Ja unohtaa sen jälkeen, kun on tiedostanut, mikä kuvio siinä määritteli minun ihmisarvoani. Minkalaisia pelejä ja pelisääntöjä noudatettiin, joiden kanssa en löytänyt selkeyttä ja rauhaa. Rakkautta ja kunnioitusta.
Luulenpa, että aito positiivisuus on niin yksinkertaista, että se ei alistu manipuloitavaksi. Enkä minäkään. Yksinkertainen. Negatiivinenko?
Taidanpa keittää hyvät kahvit. Samalla tavalla, kun nielaisen kahvihörppyni, suruani en onnistu nielaisemaan. Surtava on, milloin mitäkin. Tämänkin kirjoituksen sävyssä oli surua, mutta se halusi tulla näkyväksi omalla nimellään. Ystävystyn suruni kanssa niin, että voin pitää sitä vierelläni, ottaa syliin ja silitellä sitä hellästi. Minulla on aikaa tutkia sitä rauhassa. Minun ei tarvi juosta sitä pakoon ja teljetä sitä rautaovien taakse unohduksiin. Voin kysyä siltä, että mitä kuuluu ja miten menee tänään. Huomaan, että se kevenee päivä päivältä, kunnes tulee uusi suru, joka nostaa vanhojakin suruja. Ja taas minä etsin aikaa kohdata ystäväni. Eivätkä suru ja ilo ei vieraita toisilleen. Ovat loppujen lopuksi tasavertaisia.
Minusta taitaakin tulla kaikkien tunteiden tasa-arvovaltuutettu, tunneoikeuksien puolustaja, ääni niille, joiden tunteita on vähätelty ja vääristelty niin, että ihminen on murskautunut niiden alle. Luullut jopa olevansa väärässä, vääränlainen, vähäisempi, koska peili on ollut liian suttuinen, mykkä, särkynyt tai sitä ei ole ollut ollenkaan.
Onhan minulla vara tänään olla hyväntahtoinen ja tilaa antava? Onko minulla vara pysäyttää positiivisuuskertoimet ympärilläni? Tuulettelupakkoa ei ole, ei tuuletuspakkoakaan. Ihmisenä kasvaminenkin on vapaaehtoista.
Kuusenkerkkäsiirappi
(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 27.5.2020.)
Voi elämä!
Pitääkö ihmisen oikeasti hypätä ”oravanpyörästä”, että hän voi kokea kiireetöntä haltioitumisen iloa?
Kysehän on vain pienistä ohikiitävistä hetkistä. Ja niitä hetkiä meidän kaikkien päivät ovat täynnä.
Eilen oli ihanan lämmin ja kesäinen päivä. Harvassa ovat sellaiset päivät nyt toukokuussa olleet. Aika saamaton olin koko päivän ollut, mutta iltaa kohti energisoiduin.
Juuri nyt, kun pakkovelvollisuudet ovat vähentyneet, saattaa löytää itsensä tilanteesta, että ei saa mitään kunnolla aikaiseksi. Kumma juttu.
Merkityksellisin hetki itselleni oli eilen havahtuminen onnellisuuden tunteeseen. Poimin kylvö- ja istutussession jälkeen takapihan kuusista kuusenkerkkiä. Olinhan joskus saanut maistaa kuusenkerkkäsiirappia ja nyt muutaman päivän ajan se siirappi oli häivähdellyt mielessäni.
Miten vähän olen oikeasti nähnyt pihamme puitakaan. No, onhan niitä. Iso lehtikuusi ehkä se hallitsevin. Ja kuusiakin on. Ja nyt minä tunnen ne kaikki neljä. Nyt, kun olen jokaisen kohdalla pysähtynyt ja kerännyt muovikuppiini kuusenkerkkiä niistä. Kokemisen jälkeen minä ne vasta tunnen. Nyt minä näenkin ne, tiedostan ja hahmotan.
Kyllähän minä mietin, että raskiiko niitä kerätä. Ja miten sen kasvun sitten käy, kun minä näitä tässä riistän. Mutta sitten ajattelin, että miksi ihmeessä en näitä luonnon herkkuja hyödynnä. Tässä ne ovat, ihan vieressä, tarjolla. Täynnä hyviä ja terveyttä tuottavia ainesosia.
Ja siinä kerätessä se tunne tuli. Tässä ja nyt olen onnellinen! Oman pihani kuusen äärellä. Se tunne piti heti kertoa miehelleni, joka siinä lähellä myös hääräsi. Ja miten se menikään: Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.
Tähän on tultu, oman kuusen juurelle, jossa voin kokea kiireettömyyttä. Voi olla, että edellisen päivän oleskelu ja hengittely luonnossa ja metsässä oli kuorinut mielestäni ja kehostani kuormaa ja kerroksia pois.
Jos oman mielen kovalevy on liian täynnä, suorastaan tukossa, tulee ihmisestä enemmän tai vähemmän turra. Kiire ja haasteethan stimuloivat meitä ja stressi on aika hyvä polttoaine ja nopeuttaja toimillemme. Mutta kun kiirettä ja stressiä on liikaa ja koko ajan, meidän ihmisyytemme alkaa ohenemaan. Pahimmillaan katkeamme, vähintäänkin uuvumme. Ja sitä ei itse edes huomaa, ajoissa.
Tähän vaivaan on lääke. Ihan luomu ja luonnollinen: Luonto ja sen aistiminen. Ja jos kaipaa konkretiaa, kuusenkerkkäsiirappi. Panin sen aamulla tekeytymään auringonvaloon. Lasipurkkiin vaan kuusenkerkät ja sokeria. Siinä tekeytyy itsekseen ilman käsittelyitä ja kiehuttamisia.
Näin yksinkertaista voi elämän onni parhaillaan olla. Ja jos siirappi ei tekeydykään, kuusenkerkät ovat tehtävänsä jo hoitaneet minun kohdallani.