Tämä kesä oli niin erilainen. Monellakin tavalla.
Yhtään häämarssia en soittanut. En kertaakaan pyyhkinyt kyyneliä urkuparvella saattoväen jättäessä jäähyväisiään pois lähteneelle. Konserttiohjelmatietoja ja tiedotusta ei tarvinnut saada kasaan, ei miettiä konfirmaatioon musiikkeja, ei messuihin alkusoittoja ja vastausmusiikkejä. Eikä edes yhtään urkupilliä tullut viritettyä.
Olin siis entinen kanttori. Hyvä niin.
Mutta entä sitten. Mitä siihen kesään kuului. Tavallista kotielämää, paljon.
Kesäkanojakin oli tämän kesän ohjelmassa. Alisia, Stella ja Fiona. Eikä yhtään kukkoa tunkiolla. Naapurisovun vuoksi. Aamukahveja ja iltakahveja tuli juotua kana-aitauksen lähettyvillä. Siinä oli jotakin hyvin terapeuttista. Ja kannoimmehan heille ruokaa ja vettä ja vähän kuiviketta. Ja vastalahjaksi saimme ihania tuoreita luomumunia, kauniin ruskeita, joissa oli vahvan keltainen keltuainen. Ja maku vailla vertaa.
Teologimieheni välillä piti kanoista inspiroituneena minulle kotoisia saarnoja. Miten Jeesus vertasi itseään kanaemoon, joka ottaa poikaset siipiensä suojaan. Maanläheinen, ymmärrettävä vertaus. Luojan luomia olemme me, niin kanat kuin kanojen hoitajat. Viime viikolla me veimme kesäkanamme takaisin kotiinsa. Alkoi tuntua siltä, että syksy saa nyt tulla.
Lomareissut jäivät minimiin. Pieniä piipahduksia sinne tänne. Vähän on sellainen tunne, että jotakin puuttuu, kun yhtään isompaa (lue: työläämpää) reissua ei tehty kauemmas. Ikäväkin on kaukana asuvia sukulaisia ja ystäviä. Joitakin saimme kyllä vieraiksemme.
Repoveden kansallispuisto ilmestyi meidän perheen kartalle tänä kesänä. Oikein jäi hyvät muistot yhden päivän retkeilystä siellä. Päivän tavarat pakkasimme useampaan reppuun, että jaksamme kantaa eväämme ja juomapullomme.
Lupasimme, että yksi pojistamme voi kokeilla kalaonnea ja heitellä virvelillä uistinta ihan ensimmäisellä rannalla, muiden vielä pakatessa reppuja. Ja niin jäi uistin pohjaan eikä irronnut. Ja siihen loppui kalastelu. Ja siinä samalla koko perheen ratkoessa uistimen kohtaloa unohtui useampi reppu mättään viereen, siihen rannan tuntumaan. Tietenkin ne, joissa oli trangia, hernekeittotölkit ja eväsleivät.
Kun saavuimme ensimmäiselle pysähdyspaikalle, paistoimme makkarat ja napostelimme jotakin. Ja huomasimme, että kahveja ei sitten keitelläkään, kun tykötarpeita ei löydy repuista. Pelkät puolityhjät juomapullot vain.
Oli hauska nähdä ihmisiä, perheitä, erilaisia tapoja kokea elämää erämaassa. Eräskin perhe oli jo monta päivää patikoinut ja telttaillut usean pienen lapsen kanssa. He olivat kaikista levollisimpia lastensa suhteen. Ihailin heidän asennettaan. Kaikki turha oli jätetty kotiin. Luottamusta oli sitäkin enemmän repussa. Itse olen useasti hermot kireänä huolehtinut, ettei vaan mitään satu. Siksi tunnistin sen äidin nopeasti, jolla oli hermo kireällä. Se, joka huusi miehelleen, että sitten ei mitään näytöksiä siellä. Mies näytti pojalleen, mitä kirveellä tehdään. Ymmärrän sitäkin äitiä.
Hauskin vastaantulija oli iäkkäämpi rouva, hienoissa vaatteissa, käsilaukun kanssa ja hajuvedeltä tuoksahtaen. Oikein onnellisen näköinen oli kävellessään juurakoiden yli. Jostakin kauempaa tullut. Hänen olemuksensa tyyneys toi minulle myös iloa.
Pähkäilyjen jälkeen päätimme jatkaa patikointia ilman eväitä, koska rouvalta löytyi rahapussi repusta ja vaijerilossi oli kokematta. Kioski, joka löytyi ja oli avoinna, pelasti päivämme. Kevyemmilläkin eväillä jaksoimme.
Toinen pieni menetys, joka pidemmällä reissulla olisi tuottanut hankaluuksia, tapahtui huussitauolla. Yhtään vessapaperirullaa ei ollut huussissa, mutta repussa oli. Tytöt saivat käydä itse asioillaan. Ja sinne tipahti vessapaperirulla. Reiästä syvyyksiin.
Hyvä oli se päivä. Viimeinen kilometri tuntui jaloissani, huusivat hoosiannaa. Epäilin, että seuraavana päivänä en pysty kävelemään, mutta olin väärässä. Ihmeesti palauduin. Reputkin löytyivät. Ja miten maistuikaan lämmin hernekeitto järven rannalla, lopulta.
Reissumme sisälsi kaksi telttayötä leirintäalueella, mäntymetsän reunassa. Mättäät täynnä mustikoita teltan vieressä. Siellä sainkin syödä kesän parhaan aamupalan. Trangiassa keitetty kaurapuuro, päällä lähituotantoa lautasen vierestä: tuoreet mustikat.
