Kesämuistoja

Tämä kesä oli niin erilainen. Monellakin tavalla.

Yhtään häämarssia en soittanut. En kertaakaan pyyhkinyt kyyneliä urkuparvella saattoväen jättäessä jäähyväisiään pois lähteneelle. Konserttiohjelmatietoja ja tiedotusta ei tarvinnut saada kasaan, ei miettiä konfirmaatioon musiikkeja, ei messuihin alkusoittoja ja vastausmusiikkejä. Eikä edes yhtään urkupilliä tullut viritettyä.

Olin siis entinen kanttori. Hyvä niin.

Mutta entä sitten. Mitä siihen kesään kuului. Tavallista kotielämää, paljon.
Kesäkanojakin oli tämän kesän ohjelmassa. Alisia, Stella ja Fiona. Eikä yhtään kukkoa tunkiolla. Naapurisovun vuoksi. Aamukahveja ja iltakahveja tuli juotua kana-aitauksen lähettyvillä. Siinä oli jotakin hyvin terapeuttista. Ja kannoimmehan heille ruokaa ja vettä ja vähän kuiviketta. Ja vastalahjaksi saimme ihania tuoreita luomumunia, kauniin ruskeita, joissa oli vahvan keltainen keltuainen. Ja maku vailla vertaa.

Teologimieheni välillä piti kanoista inspiroituneena minulle kotoisia saarnoja. Miten Jeesus vertasi itseään kanaemoon, joka ottaa poikaset siipiensä suojaan. Maanläheinen, ymmärrettävä vertaus. Luojan luomia olemme me, niin kanat kuin kanojen hoitajat. Viime viikolla me veimme kesäkanamme takaisin kotiinsa. Alkoi tuntua siltä, että syksy saa nyt tulla.

Lomareissut jäivät minimiin. Pieniä piipahduksia sinne tänne. Vähän on sellainen tunne, että jotakin puuttuu, kun yhtään isompaa (lue: työläämpää) reissua ei tehty kauemmas. Ikäväkin on kaukana asuvia sukulaisia ja ystäviä. Joitakin saimme kyllä vieraiksemme.

Repoveden kansallispuisto ilmestyi meidän perheen kartalle tänä kesänä. Oikein jäi hyvät muistot yhden päivän retkeilystä siellä. Päivän tavarat pakkasimme useampaan reppuun, että jaksamme kantaa eväämme ja juomapullomme.

Lupasimme, että yksi pojistamme voi kokeilla kalaonnea ja heitellä virvelillä uistinta ihan ensimmäisellä rannalla, muiden vielä pakatessa reppuja. Ja niin jäi uistin pohjaan eikä irronnut. Ja siihen loppui kalastelu. Ja siinä samalla koko perheen ratkoessa uistimen kohtaloa unohtui useampi reppu mättään viereen, siihen rannan tuntumaan. Tietenkin ne, joissa oli trangia, hernekeittotölkit ja eväsleivät.

Kun saavuimme ensimmäiselle pysähdyspaikalle, paistoimme makkarat ja napostelimme jotakin. Ja huomasimme, että kahveja ei sitten keitelläkään, kun tykötarpeita ei löydy repuista. Pelkät puolityhjät juomapullot vain.

Oli hauska nähdä ihmisiä, perheitä, erilaisia tapoja kokea elämää erämaassa. Eräskin perhe oli jo monta päivää patikoinut ja telttaillut usean pienen lapsen kanssa. He olivat kaikista levollisimpia lastensa suhteen. Ihailin heidän asennettaan. Kaikki turha oli jätetty kotiin. Luottamusta oli sitäkin enemmän repussa. Itse olen useasti hermot kireänä huolehtinut, ettei vaan mitään satu. Siksi tunnistin sen äidin nopeasti, jolla oli hermo kireällä. Se, joka huusi miehelleen, että sitten ei mitään näytöksiä siellä. Mies näytti pojalleen, mitä kirveellä tehdään. Ymmärrän sitäkin äitiä.

Hauskin vastaantulija oli iäkkäämpi rouva, hienoissa vaatteissa, käsilaukun kanssa ja hajuvedeltä tuoksahtaen. Oikein onnellisen näköinen oli kävellessään juurakoiden yli. Jostakin kauempaa tullut. Hänen olemuksensa tyyneys toi minulle myös iloa.

Pähkäilyjen jälkeen päätimme jatkaa patikointia ilman eväitä, koska rouvalta löytyi rahapussi repusta ja vaijerilossi oli kokematta. Kioski, joka löytyi ja oli avoinna, pelasti päivämme. Kevyemmilläkin eväillä jaksoimme.

Toinen pieni menetys, joka pidemmällä reissulla olisi tuottanut hankaluuksia, tapahtui huussitauolla. Yhtään vessapaperirullaa ei ollut huussissa, mutta repussa oli. Tytöt saivat käydä itse asioillaan. Ja sinne tipahti vessapaperirulla. Reiästä syvyyksiin.

Hyvä oli se päivä. Viimeinen kilometri tuntui jaloissani, huusivat hoosiannaa. Epäilin, että seuraavana päivänä en pysty kävelemään, mutta olin väärässä. Ihmeesti palauduin. Reputkin löytyivät. Ja miten maistuikaan lämmin hernekeitto järven rannalla, lopulta.

Reissumme sisälsi kaksi telttayötä leirintäalueella, mäntymetsän reunassa. Mättäät täynnä mustikoita teltan vieressä. Siellä sainkin syödä kesän parhaan aamupalan. Trangiassa keitetty kaurapuuro, päällä lähituotantoa lautasen vierestä: tuoreet mustikat. 

Lepo vaan

Vähemmän on enemmän. Monessa asiassa.

Minusta alkaa tuntumaan siltä, että hyvään arkeen ei lopulta mahdu ihan kauheasti asioita, jos niistä oikeasti haluaa nauttia.

Huomasin viime viikolla, että kaiken lähiaikojen tiivistymän, koulujen ja harrastusten ja yritysjuttujen alkamisen lomassa alkoi mieli mennä matalaksi. Monenlaista viritelmää oli ja erityisesti omassa takaraivossa. Oli myös sopeutumista päällekkäisyyksien kanssa ja arvottamista perheen sisälläkin, miten tämä nyt näin lähti lapasesta. Missä on tila ja aikaa minun tarpeilleni? Aloin tuntea itseni marttyyriksi.

Sitten päätin, että jos aion olla hyvinvointialan yrittäjä, sen hyvinvoinnin kuuluu koskea myös minua. Ajattelin, että koska viime viikot olin elänyt vähän hermot pinnassa, nyt olisi toisenlaisen viikon vuoro. Järjestän omia menoja, tartun hetkeen ja delegoin joitakin asioita. Tänään päätin lisäksi, että siirrän monien asioiden hoitamisen huomiseksi. Että tänään en tee mitään sellaista, joka ei oikeasti huvita.

Mitä siitä seurasi. Onnellisuutta ja helppoutta. Lisää energiaa tarttua hetkeen, kykyä olla spontaani ja myös tekemiseen tarttumisen kynnys madaltui. Kun en pakota mieltäni, se kyllä valikoi olennaisen, kunhan olen valpas. Ja valpas voi olla aistit auki. Ei puristuksen tilassa.

Ymmärsin paremmin sen, että moni asia on kiinni asenteesta ihan jokapäiväisessä elämässä. Sijaistoiminnot voi unohtaa, selittelytkin voi unohtaa. Voi elää hetken ja taas seuraavan ja olla läsnä kaikessa mitä tekeekin. Pitää mielen vapautta yllä.

Lapsi osaa sen taidon vahvemmin. Aikuinen hukkuu velvollisuuksien suohon niin helposti. Unohtaa itse elää,  kun niin kovasti suorittaa. Päivät ja viikot ovat pahimmillaan täyteen buukattuja ja jokainen viikko selviytymistä. Kiirettä, päällekkäisyyksiä, organisoimista. Valmiissa maailmassa, jota viritellään koko ajan vieläkin tehokkaammaksi.

Kestääkö ihminen sitä jatkuvaa virittämistä, jatkuvaa sopeutumista muutoksiin ja kehittämiseen? Minä vastaan omasta puolestani. Ei kestä. Luova mieli, onnellisuus, ja hengittämisen vapaus kärsii konemaisuudesta. Systeemit ovat tehokkuutta, mutta ihmisen ydinsysteemiin kuuluvat sydän ja keuhkot. Ja viime viikolla löysin niihin liittyvän suuren viisauden, jonka oli lausunut vuosia sitten nelivuotias poikani alkavassa yskässä: ”Äiti. Mulla ei sydän hengitä tuota mun kertomista.”

Hengittääkö sinun sydämesi sinun kertomista? Tämän kysymyksen äärellä kannattaa olla rehellinen itselleen. 

VastaaLähetä edelleen

Toivo

Toivo. Se sana soi korvissani.
Rauha. Se lepää toimissani.
Rakkaus. Se kaiken voittaa.
Tärkeintä on, että sitä sydän soittaa.

Laulu. Sen kuulitko sinäkin.
Se soi nyt, ei sammu huolihin.
Se rakentuu jokaiseen koloon,
mustaan nurkkaankin.
Se mukaansa tempaa,
hoitaa hellimmin.

Luonto. Sen kuulen iloitsevan.
Tuuli. Sen kuulen huhuilevan:
Vain pieni olet ihminen, et mitään omista.
Sinun itsekkyytesi murenee lopulta.

Nyt vapautta taivaan saan janota.
Nyt rukoukseen taipuu mieli matala.
Minun turvani on sinussa,
ikiaikojen Jumala.
Kaiken Luoja, kaiken vartija.

Herra armahda, aamen.
Lisää toivoa, aamen.
Anna rakkautta, aamen.
Herra. Armahda.

Kirjoitettu 19.3.2020 

Äänetön huuto

Juuri nyt haluaisin huutaa kuulle hulluuteni, erityisherkkyyteni, väsymykseni. Tämän syksyn käsittämättömän raskaan stressini. Sen, kun mikään ei aukea eikä mikään sulkeudu. Kun vipuja riittää ja niitä päivittäin vääntelee eikä yksikään niistä väännä mitään eri asentoon tässä elämässäni. Loputon lievä ylämäki, joka on vienyt voimat. Loputon kysymystulva päässäni oman elämäntehtäväni luonteesta, paikasta, suunnasta ja suunnitelmasta. Jos löytäisin polun, joka pikkuhiljaa kaartaisi alas metsään ja laaksoon. Jos yllättyisin matkalla ruohojen tuoreudesta, tuoksusta, elinvoimasta. Jos aurinko lopulta häikäisisi näkymääni, jossa sadepisarat tanssisivat höyryävällä ikiaikaisella kalliolla. Metsä, aurinko ja kallio. Ja sade. Tule ja tulkaa jo.

Tämä runo on kirjoitettu syksyllä 2019. Silloin, kun en nähnyt vielä tulevia ratkaisujani, mutta etsin niitä. Tämän hetken näkymä on jo erilainen ja äänetön huuto on lakannut.

Kehäkukkasyndrooma

Tykkää, ei tykkää, tykkää… Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta…

Muistan kuinka lapsena ja nuorena irrotettiin kehäkukan terälehtiä yksitellen ja sanottiin kohtalokkaita arvauksia siitä, tykkääkö joku sanojasta. Tai jopa niin, että rakastaako.

Viime viikot olen sisäisesti kerännyt rohkeutta yrittäjyyteen. Ihan kuin kysellyt rohkeuteni perään. Uskallan, en uskalla, uskallan…  Eilen lenkillä sain uuden, ilmiötä kuvaavan sanan mieleeni. Kehäkukkasyndrooma. Kyselen ja kyselen ja pyörin ympyrää, toistan samaa ajatuskehää päivästä toiseen. Miten yksityisyrittäminen voikin olla niin rohkeutta vaativaa? Olenhan monista haasteista ja kovistakin tehtävistä selvinnyt. On ollut pakko kysyä itseltä, mistä tässä onkaan kysymys.

Tunnistan häpeää, tunnistan pelkoa.
Häpeää jo etukäteen niiden ihmisten ajatusten ja asenteiden vuoksi, jotka ovat ihmeissään tai eivät ymmärrä. Tai eivät arvosta. Olen niin niin itseni varassa. Vaadin jo ennen ensimmäistä askeltakaan, että on onnistuttava. Juuri noiden epäilijöiden vuoksi. Vai olenko itse itseni suurin epäilijä? Sekin on hyvä kysymys.

Ja kuulkaa. Se pelko. Mörkö, joka tömistelee kysymättä huoneeseen. Se valehtelija, joka aina tietää paremmin kaiken. Sen, mihin pystyn. Sen, mitä osaan. Sen, missä esitän tai missä valehtelen itselleni. Haukkuu huijariksi, naiviksi, naurettavaksi. Osoittaa sormella. Liimaa lapun päälle: epäonnistuja. Ja totta toinen puoli. Kyllä minuun on odotuksiakin kohdistunut. On sanottu sana lupaava, lupaus ja joskus kauan sitten jopa lahjakas. Onkohan se kasvanut minulle taakaksi? En olekaan täyttänyt odotuksia ja ennustuksia. Kenen odotuksia, kysyn taas?

Mistähän terve yrittäjyys kumpuaa ja mistä ja miten se kasvaa? Pakosta, palosta, pelosta vai näyttämisen halusta? Kilpailullisesta luonteesta? Sitkeydestä vai selvästä visiosta?

Nyt olen siinä pisteessä, että kehästä on astuttava. Riski otettava. Ainakin yritettävä. Mitä sanon tässä hetkessä itselleni?

Sanon: Kaikki menee hyvin. Sinä onnistut. Sinä osaat. Sinä saat myös epäonnistua. Saat tehdä virheitä. Joka tapauksessa olet arvokas. Olet rakastettava. Olet riittävän vahva tulemaan näkyväksi.

Kysymys on myös siitä, että tykkään itsestäni. Tykkään, tykkään, tykkään…
Ja siitä, että rakastan terveesti itseäni.  Rakastan, rakastan,  rakastan… 

Virhe

Oliko eilinen sittenkin viikon paras päivä
opettavaisin

osoitus siitä
miten tärkeitä virheet ovat

että oppii itseänsä armahtamaan
ettei huku häpeään
ja epäonnistumisen suohon

sillä virheet ovat kauniita
parhaita opettajia matkallamme
ymmärryksen lisääjiä

siltoja toisiin ihmisiin
uusiin valoisiin aamuihin

sen jälkeen, kun on joltakin saanut
hyväksyvän katseen
rakkauden

sinä olet tärkeä ja rakas
virheitä tekevänäkin
ainutlaatuinen ja riittävä

ja mitkä mahdollisuudet
sinussa näenkään
kun olet ihminen
ja osaat tuntea

se on tärkeintä 

Itsesi äärelle

Vienkö sinut metsään
äänesi äärelle
tahtosi tantereelle
rakkauttasikin ravisuttamaan

hyväksynnän portaille
virtaamisen vierelle
unelmien kukkasien ääreen

vienkö vihaakin kurkistamaan
hylkäämisiä heiluttelemaan
erottamaan itseäsi muista

olemaan ainutkertainen
ainutlaatuinen
ainut sinä

jota kukaan ei voi korvata
ei hukatakaan
niin kauan kun et itseäsi hukkaa
et näkymättömäksi kutistu

hengitä, laula
hengitä syvemmin
löydä oman metsätähtesi kauneus,
hellyys, heleys

avaa sydämesi elämälle
– elämään tänne on tultu

juokse purolle
halaa puita
potki kiviä

jos tahtosi tukahdutettu
potki, polje jalkaa
niin kauan, että löydät sen

ja sitten
vain askel, vain hetki
– ja hymysi täyttää koko metsän 

Juuret ja siivet

Voi kun me ihmiset olemme erilaisia. Sisarussarjaankin mahtuu monenlaisia ihmisiä. Introverttejä ja ekstroverttejä. Riehakkaampia ja rauhallisempia.

Olen saanut lahjaksi kymmenen sisarusta. Viisi siskoa ja viisi veljeä.
Tänä kesänä en ole heistä tavannut kuin kolme. Ne, jotka syystä tai toisesta ovat selvinneet käymään meillä kylässä.

Viimeisin sisaruskohtaaminen on aika tuore. Pikkuveljeni tuli lomamatkalla vaimonsa kanssa käymään. Lähdimme illalla iltakävelylle. Siinä lähtiessä veljeni ojensi omat tuliaisensa meille, minulle ja miehelleni, molemmille omansa.

Minun omani oli vähän omituisempi. Ihanan persoonallinen, juuri minulle ”sorvattu”. Se oli eläinten kuivikkeen seasta löytynyt juurakko. Ikiaikaisen turvemaisen aineksen seasta löytynyt puupala. Hän oli sen hionut ihan sileäksi. Se oli teepuuöljyllä sivelty, ihanan tuoksuinen ja mukavantuntuinen kädessä. Yllättävä lahja minulle.

Olen pyöritellyt sitä käsissäni. Painellut sillä kasvojani, käsiäni ja hangannut kämmenieni ihoa. Pintaverenkiertoni käsissäni vilkastuu sen ansiosta aivan uudelle levelille.

Miten monesti olenkin todennut saman: Yksinkertaiset asiat ja esineet ovat parhaita. Niissä on selkeyttä ja suoruutta. Ei rikkoutumisen vaaraa. Ei vaikeita käyttöohjeita. Ei turhaa krääsää.

Miksi kirjoitan tästä teille. Siksi, koska tämä veljeni antama konkreettisesti pieni lahja kuvastaa minulle arvokkaita, isojakin asioita. Muistuttaa juuristani. Ei siivillä kauas lennetä, jos juuret puuttuvat. Tai ehkä lennetään, mutta tieto minne ja miksi voi jäädä silloin vähän epäselväksi.

Ajattelen, että tieto juuristani ja  historiastani on arvokasta. Ymmärrän itseäni paremmin. Ymmärrän valintojani paremmin. Senkin, miksi minä kaipaan luontoon, metsiin, yksinkertaisten asioiden äärelle.

Juurieni ei tarvitse kaikkea määrittää elämässäni. Voin tehdä omat valintani, kulkea omat polkuni. Mutta kun minulla on vahvat juuret, uskallan enemmän. Olen rohkeampi, energisempi ja  tasapainoisempi.

Samalla muistan kuuluvani sukupolvien ketjuun. ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman.” Jokainen meistä hetken täällä tekee toimiansa ja valintojansa. Jokainen jättää jälkensä tavalla tai toisella. Yksin emme pärjää ja selviä.

Toinen meistä pukee välittämisen sanoiksi helpommin. Joku meistä osoittaa välittämisensä teoilla ja  toimilla. Ajatuksiaan voi ripotella matonkuteiden sekaan, rakkauttaan pyörittää leipoessaan käsissään ja siirtää sen lähimmäistensä parhaaksi.

Voi kun osaisimme ottaa sen kaiken hyvän vastaan, mitä ympärillämme on joka päivä.

Kiitos veljeni! Tuliaisesi on minulle tärkeä. Se muistuttaa myös siitä, että välimatkasta huolimatta olet lähelläni. Katsotaan tulevaisuuteen luottavaisesti. Muistetaan juuremme, noustaan välillä siiville. Lentäminenkään ei ole kiellettyä.

Lennokas. Innokas. Tunnokas. Sellainen taidan olla. Ja veljeni tietää sen. Antaa palan juurta taskuuni. 

Ole vaan onnellinen

Kell’ onni on
olkoon onnellinen

kätkeköön sen niiltä
jotka eivät voi sitä ymmärtää

vain harva ymmärtää

ja sekin ymmärrys joskus
täynnä tikkuja
kateuden kailotusta
rajoittamista

se on nähty,
kolmesti koettu

lopulta totean

keskitie harmaata
kipeys hyväksytympää
tavallisuus tavoittellumpaa

ehei

minä otan välillä välipäiviä siitä
liihottelen pilvissä
makoilen majassani

maistelen mansikoita
kermakastikkeessa

ja nauran ääneen

kuuntelen nauruni helinää

puhun itsekseni
itselleni

lopuksi rukoilen

sitä, että en keneltäkään
riistäisi oikeutta onneen

siltäkään,
joka ei tiedä,
mitä on olla onnellinen

siltä, joka ei sitä (vielä) tunne
koska se on ollut kätkettyä

eikä ole koskaan tiennytkään,
että se on ihmisoikeus 

Aamukasteen aikaan

Kuinka sulavasti tanssahtelen aamukasteen haihtuessa salaa vihreiden ruohojen teräviltä pinnoilta. Kuinka pehmeästi ja hyväksyvästi puhunkaan tänään itselleni. Ja kuinka kaunis on maisema, missä valo saa vapaasti levittäytyä joka paikkaan. Kuumentaa vanhan ladon, kohta kaatuvan, ovenpieliä ystävällisesti. Joka puolella kuulen kysymyksen, ollaanko rauhan puolella. Rakkauden ja rauhan. Ja innoituksen. Sellaisen, jota ei voi nujertaa. Vielä minunkin nilkkani taipuvat. Vielä ääneni helisee. Eikä tanssini väsy viemästä minua. Melkein leijun. Olen jo irtoamassa.

Kirjoitettu 19.9.2019.