Kategoria: Yrittäjyys

Julkaistu

Sankari vai inhimillinen?

Minkälaisen esimiehen alainen haluaisit olla, sankarityypin vai inhimillisen johtajan?

Suoritusyhteiskunta piiskaa meitä kiireeseen ja pinnallisuuteen. Vaikutelmiin. Sankaruuteen. Tuloksiin.

Minulla on haave työelämän lisääntyvästä inhimillisyydestä. Sellaisesta, jossa on tilaa ihmettelylle, tutkimiselle ja kyseenalaistamiselle. Lupa epävarmuudellekin. Tasapainolle.

Opiskelen stressinhallintavalmentajaksi. Yritän sisäistää ihmisen kokonaisvaltaisuutta solutasolta keholliseen viestintään asti. Pureutua mielen voiman vaikutuksiin ja mahdollisuuksiin. Ymmärtää hengityksen vaikutusta hermostoomme ja aivotaajuuksiimme. Ja paljon muuta, takarajaa oppimiselle ei löydy.

Sanon itselleni, että tiedosta ja tietämättömyydestä ei kannata tehdä itselleen estettä valmentamisen aloittamisen suhteen. Valmennettavahan tulee ikään kuin johdettavakseni tai ainakin ohjattavakseni. Jos en löydä tasapainoa tiedon, taidon ja valmennettavan tilanteen suhteen, mennään hyvin pian suorittamisen puolelle. Kohtaamattomuuden puolelle. Jos itse vain suoritan, ohitan elämän lainalaisuudet, unohdan inhimillisyyden ja ihmisen. Sitä en halua.

Olen koulutuksessani oppinut, että paineen tunteen lisääminen esim. kiireellä, on toisen ihmisen tasapainotilan horjuttamista. Kyllähän ihminen (työntekijä) viime tingassa ja kiireessä monesti saa paljon aikaan, mutta mikä tunnejälki siitä jää kehoomme ja paljonko meillä menee aikaa kovasta tilanteesta palautumiseen. Mikä on kiireen arvo lopulta? Tai liian paineisen ja suorittavan työilmapiirin aiheuttama hyvinvointivelka?

Ei ole ilmaisia lounaita, sanotaan. Ei ole myöskään sankareita, jotka eivät ottaisi mahtavuutensa resursseja osaksi inhimillisten voimavarojen resursseista. Jos eivät itseltään varastaen, niin ehkä kuitenkin joltakin tai joiltakin. Kestävätkö sankaruuden kulissit? Vai onko joku oikeasti sankari?

Kyllä joku voi olla oikeasti sankari. Suhteessa tekemiseen, suorittamiseen, onnistumiseen, menestymiseen. Suhteessa rooliin. Rooliin työntekijänä, urheilijana, muusikkona, johtajana. Ja sehän ei ole tullut itsestään vaan kovalla työllä. Mutta melkein pahinta, mitä tiedän, on se, jos ihminen sekoittaa itsensä sankaruuteen, unohtaa inhimillisyytensä, heikkoutensa.

Onko minulla tilaa keskustella heikkouteni kanssa, jos ympäristö ei siedä heikkoutta. Voinko tulla omana itsenäni töihin, kokea hyväksyntää ja rentoutta siellä? Voinko kertoa, että elämä potkii päähän tai voimavarat eivät ole tapissaan.

Mitä mustavalkoisempi on maailmamme, sitä
enemmän meidän täytyy karsia asioita pois näkyviltämme. Mitä isommaksi kuplamme kasvavat, sitä kauemmaksi kuplan ulkopuolinen elämä karkaa ja kosketuspintame häviää monipuoliseen ja monimutkaiseen elämään.

Elämä on monimutkaista. Viisas osaa yksinkertaistaa kaaoksenkin ja näkee ehkä olennaisen. Mutta näenkö minä? En ainakaan sankarilaseilla.

Tänään haluan olla inhimillisyyden sankari. Tarkkanäköinen, mutta rakkaudellinen. 

Julkaistu

Tikapuut taivaaseen

Missä on sinun taivaasi? Onko se tavarataivas, taidetaivas, tunnetasapainotaivas vai työelämätaivas? Vai ihmisiin ja ihmisyyteen liittyvä? Luontoon vai urheiluun viittaava? Millä on eniten elämässäsi merkitystä? Mikä tuo taivaallisen olon itsellesi?

Tikapuita pitkin taivaaseen? Askel askeleelta, kiiveten, kohti korkeuksia. Sitäkö haluat? Nousua yläilmoihin. Näköaloja? Vapautta?

Minussa on aina ollut sellainen piirre, ehkä  vaativuuskin, että haluaisin jotenkin edetä ja kehittyä. Elämässäni on ollut sellaisia vaiheita, että olen jopa vähän kehittynytkin. Mutta myös vaiheita, jolloin olen joutunut peruuttamaan, junnaamaan paikoillani tai jopa syväsukeltamaan. Näköalat ovat olleet kadoksissa.

Kaikki vaiheet ovat silti tärkeitä ja kuuluvat ihmiselämään. Jatkuva nousujohteisuus tai liian korkealla keikkuminen on arvaamatonta ihmisyyden kannalta. Leuhkan, ylimielisen ja itseään täynnä olevan ihmisen lähellä ei ole kovin hyvä olla. Todennäköisesti tulee halpa tai ylikävelty olo, jotenkin arvoton tai turvaton tunne omasta osasta toisen rinnalla. Ei olla tasavertaisia tai tasa-arvoisia. En tule nähdyksi. Tilaa hengittää ei ole.

Elämä on aaltoliikettä, kehittyminen askeleita eteen ja taakse, mutta kuitenkin niin, että etenemistä tapahtuu. Ja kun näkyvää todistetta ei juuri nyt näy, voi olla, että juuri silloin kypsyykin jotakin syvempää. Joka tapauksessa on hyvä asia, että meillä on tavoitteita ja unelmia. Motivaatio sisällämme ja tahtotila, joka tekee meistä pitkäjänteisiä ja samalla innostuneita. Ilman intoa sammumme, ilman suuntaa pyörimme ympyrää tai koukimme sinne tänne. Ei sekään haittaa. Tavallinenkin riittää. Jatkuva nousujohteisuus ilman nöyryyttä romahduttaa korttitalon varmasti. Tikapuut pettää ja joudumme pysähtymään, kipeästikin.

Sanon silloin tällöin, että vain nuorena voi tehdä suuria tekoja. Mitä sillä tarkoitan? Sitä, että elämänkokemus ei ole tuonut vielä sellaista realistisuutta, joka laittaa harkitsemaan ja ottamaan jokaisen näkökulman huomioon. Sitä, että nuorena on kirkasotsainen, ehkä mustavalkoinenkin ja ylipäätään vapaa aikuisuuden velvollisuuksista. On helpompi keskittyä yhteen asiaan. Sitä, että maailma on rajatumpi. Oma näkökyky on rajatumpi. Idealistisuus on vielä totta ja kaikki mahdollista. Kaikki mahdollisuudet vielä avoimena.

Pitäisikö siis säilyttää jonkinlainen kaikkivoipaisuuden harha, että voi saavuttaa ja menestyä? Vauhtisokeus, itsekkyys ja kovuus? ”Pois tieltä risut ja männynkävyt” -asenne? Ahneus. Omavoimaisuus, paremmuus, kilpailu.

Kirjoitanko jotenkin negatiivisesti? Ehkä. Tiedän, että todellinen suuri teko, saavutus tai koettu taivashetki ei välttämättä näy ja kuulu muille. Se ei itsessään pidä ääntä. Aina sitä ei edes huomaa. Se voi kätkeytyä ja kätkeytyy kovuudelta. Se säikkyy itsekkyyttä ja ylpeyttä. Se värisee. Resonoi. Etsii vuorovaikutusta, yhteyttä. Soi.

Minulle musiikki on joskus luonut taivasolon, voimakas yhteislaulu kohottanut korkeuksiin tai luonnon kauneus ja rauha avannut täydellisyyden hetken elämääni. Meissä ihmisissä oleva raadollisuus ei useinkaan anna mahdollisuutta täydelliseen harmoniaan.

Voisiko sinun tähän päivään sisältyä näköaloja, taivaallisuutta, ripaus täydellisyyttä? Kyllä. Se voi olla täyttä totta heti, kun avaudut läsnäoloon, hiljaisuuteen, aistimiseen, kaikkeen hyvään, mitä on elämässäsi. Ja jos et pääse kipuamaan korkeuksiin, voit tehdä sen mielikuvissasi. Mielellä ei ole rajoja.

Sinä itse rakennat todellisuutesi. Tai ainakin melkein. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Kymmenen pientä hiirtä

Menin lauantaina paiskaamaan huonoksi menneet auringonkukat maljakosta tunkiolle. Ohitin vierestä punaisen kauniin kukkaruukun, lasitetun ja liukaspintaisen, jonka piti olla tyhjä. Ajattelin viedä sen sisälle, sillä siitähän saisi lisää energiaa arkeensa.

Kurkkaus ruukkuun täyttikin verkkokalvoni hiirillä. Ruukku oli täynnä pieniä, kuolleita hiiriä. Kasa hiiriä, jotka lilluivat vedessä. Päällimmäisen hiiren selkäkaari oli veden yläpuolella. Sinne olivat kuolleet, kaikki. Kaadoinpas hiiretkin tunkiolle kukkien jälkeen. Syökööt linnut ja kissat ne pienet, jopa söpöiltä näyttävät hiirulaiset.

Miten ne sinne olivat joutuneet ja miksi? Ja miten niitä oli niin paljon? Olisin halunnut ymmärtää hiirten ajatuksenjuoksua ja nähdä niiden pienet vikkelät jalat, jotka kenties hetken yrittivät saada otetta ruukun liukkaasta pinnasta. Turhaan.

Onko sinun elämäsikin joskus tuollaista? Saat idean (vrt. hiiri) joka vipeltää päässäsi ja innostut vertauskuvallisesti hajun perässä houkuttelevan värisen ruukkuun osingoille palkinnon perässä. Hetkinen. Et ollutkaan ainut, joka erehtyi ja meni satimeen ja siihen kuoli hiiri (vrt. idea). Joskus hiiriä (vrt. idea) vipeltää vain muutama, joskus ihan kokonainen lauma. Minne ne pitäisi ohjata?

Minulla on pää, joka suoltaa ideoita. Melkeinpä niin, että kun jokin aihepiiri laittaa takaraivon liikkeelle, siellä alkaa tapahtua. Idealauma alkaa lisääntyä, ensimmäinen idea houkuttelee toisen liikkeelle, toinen kolmannen. Nyt tarvitaan jo rajausta ja liikenteenohjausta. Valikointia ja deletointia. Miten saisin ohjattua ideani sellaisille luukuille ja ruukuille, joista aukeaa kasvua ja laajempia näkymiä? Seesteistä dynaamisuutta ja konkretiaa.

Voisi myös kysyä minkä perässä me ihmiset juoksemme? Onko tavoiteltu asia sen arvoinen, että kannattaa liittyä kasaan, joka lopulta tukehtuu innokkuuteensa. Oikeassa olemisen tarpeeseensa? Olemmeko ”laumaeläimiä” liiankin kanssa?

Oravanpyörähän on yksi ansa, jota meille tarjoillaan. Osallistu tähän webinaariin, lue tämä kirja, osallistu tähän koulutukseen, harrasta sitä ja tätä, mene ja tee. Ole tehokas, aina vaan tehokkaampi. Omista kiire, jotta voit vakuuttaa tärkeyttäsi. Muille vai itsellesi?

Onneksi löysin hiiret siinä vaiheessa, kun ne eivät vielä olleet märäntyneet. Nyt ne kenties pääsivät mukaan luonnon kiertokulkuun, onnistuneiden saalistajien palkkioiksi halpaan hintaan.

Halpahintaiset ideat saavatkin märäntyä. Uudet alut, joilla on merkitystä, niille toivon ympärille vipinää, toisia yksilöitä, jopa laumaa. Olkoon tämä päivä oivallisten ideoiden päivä. Antaa ideoiden vipeltää, deletointi kannattaa siirtää huomiseen.

Julkaistu

Kyllä

Tänään sanon Kyllä elämälle. Tänään istutan omenapuun, ompelen verhot ja korjaan ratkenneita pyyherenksuja, vertauskuvallisesti. Tänään rauhoitun ja hengitän. Olen läsnä. Kiitän.

Tänään on se hetki, jolloin avaan uusia ovia. Ihan konkreettisesti. Kannoimme mieheni kanssa työtilaani siivousvälineitä, tartuimme imuriin ja moppiin. On aika ottaa uusia askeleita ja uskaltaa. Tervetuloa elämä. Hihat on taas kääritty, nyt vähän vielä pidemmälle.

Tänä syksynä taas opiskelen. Tällä kertaa stressinhallintaa. Ihan valmentajaksi asti. ”Aivojen tehokkuuden kannalta on tärkeää, että pystymme keskittymään ilman häiriötä yhteen asiaan kerrallaan.” Siinä yksi pysäyttävä lause, jonka olen sisäistänyt jo Ursus -stressinhallinta- ja resilienssikoulutuksen materiaalista. Luulen, että kyseinen asia on yksi suurimpia haasteita tämän ajan ihmisen arjessa. Ainakin minun. On vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Olla joka solullaan tässä hetkessä. Siihen vaivaan on lääkkeenä myös tämä työskentelytilani.

Kaikki mitä teemme, tapahtuu tässä hetkessä. Ja vain siinä. Joskus se työ on näkymätöntä, mielen oivalluksia ja prosesseja. Tai sitten se on konkretiaa, suorittavaa ja toteuttavaa. Sellaista, jonka muutkin voivat todeta ja arvottaa.

Minun näkymätön työmaani on takaraivossani. Siellä on muhinut paljon ideoita, monien vuosien ajan. Nyt haluan saada konkreettista aikaan, siis sellaista toimintaa, joka näkyy sillä tavalla ulospäin, että koen sillä olevan merkitystä. Ilmassa lilluvat ideat ja visiot ovat vain ilmassa lilluvia ideoita ja visioita. Niitä tarvitaan, mutta niillä ei lopulta ole mitään merkitystä, jos ne eivät konkretisoidu todeksi, elämäksi tässä ja nyt.

Mikä on lopulta tärkeää. Sekö, että olen elävinäni vai se, että koen eläväni. Sekö, että teen sitä, mitä luulen, että minulta odotetaan vai niin, että teen sitä, mitä koen, että juuri minun kuuluu tehdä. Korvike-elämää on monenlaista. Nyt jälleen raaputan pintaa ja kysyn todellisen elämän perään. Tässä hetkessä minulla on kaikki mahdollisuudet. Kaikki ne, joille sanon kyllä. Ilman sisäistä valppautta ja tiedostamista elän uinuen, puolivaloilla. Joskus nekin hetket ovat tarpeen, mutta niihin ei ole syytä jäädä. Eteenpäin on elävän mieli.

Kokeile sinäkin sanoa tänään kyllä. Jos joku kaipaa aikaasi, sano siihen tänään kyllä. Huomenna se voi olla myöhäistä. Se, että on elänyt, sen muistaa kyllä. Ei kipuakaan tarvitse paeta ja vastustaa. Sillekin voi sanoa kyllä, jos haluaa päästä eteenpäin. Oikotietä ei ole.

Elämäni on tässä, tässä askeleessa ja tässä hengityksessä. Kyllä, niin se on.

Julkaistu

Riippumatto

Ostin äskettäin kaksi riippumattoa. Testaaminen metsässä odottaa nurkan takana. Haluan kokea luonnon keskellä sen riippumaton pienen keinunnan ja ympärilläni lintujen laulut.

Kun kevät herää, se innostaa. Kun se odotuttaa, se tuskastuttaa. Kun se vihdoin on täydessä loistossa, alkaa itsekin loistamaan.

Tai sitten ei.

Huomaan monesti olevani keväisin kahtiajakoinen. Sitä ikään kuin odottaa uuden alkua. Pitkän talven jälkeen tarttumista uusin voimin valon ja lämmön siivittämänä kohti täyttä elämää. Uinumisen sijaan. Samaan aikaan joku sisälläni vielä jarruttaa, juuri silloin kun se lämpöaalto tulee. Täytyy odottaa, että sielukin pääsee mukaan lämpöön. Täytyy siis lämmitellä ensin. Juoda teetä ja kahvia pohdiskellen takapihalla monta kertaa ja käynnistellä konettansa uudestaan ja uudestaan. Vanhuuttako?

Luonnon herääminen sykähdyttää aina. Joka kevät ensimmäinen vierailu paikallisella kasvihuonepuutarhalla saa mieleni pehmenemään ja soluni kohisemaan. Ensimmäisten orvokkien istuttaminen ruukkuun on melkein verrattavissa siihen hetkeen, kun Suomen Turku julistaa Joulurauhan. Pyhä hetki, jota ei halua jättää väliin. 

Tänään on lämmin. Yhtä lämmin kuin kesällä. Eilenkin oli. Lapsiperheessä se tarkoittaa sitä, että joku haluaa varmasti uimaan ja kavereiden kanssa viihdytään keulimassa pyörillä normaalia pitempään. Tytöt kaivavat hellehatut esille ja kaikki ovat paremmalla tuulella. Pihalla istuessa saa todistaa sitä, että ympäristössä riittää liikettä. Moni kuopsuttaa puutarhaansa ja linnut sirkuttavat energisesti. Elämä on palannut pieneen kyläämme takaisin. Poikkeusajan voi melkein unohtaa.

Nyt kun olen jo yli vuoden ollut viraton, olen ikään kuin voinut tarkastella elämää oravanpyörän ulkopuolelta. Olen samaistunut vapaaseen taiteilijaan, yrittäjään, työttömään, syrjäytyneseen, varattomaan, voimattomaan, näköalattomaan, innostuneeseen, energiseen, toiveikkaaseen, epätoivoiseen, äänettömään ja äänelliseen. Paperittomaan en ole voinut samaistua, sen verran on hyvinvointivaltion edut myös kirkastuneet. Tyhjän päällä ei ole tarvinnut päiväänsä aloittaa. Koti on ollut suojana, ruokaa ja läheisiä on ollut tarjolla joka ainoa päivä.

Miten tämän elämän nyt ottaisi, kun se kesä sitten tulikin? Vieläkö jaksan antaa arvon kiireettömyydelle vai haluanko takaisin sykkeeseen? Monesti mietin sitä, että voi kun kohtuullinen riittäisi. Se, että tulisi tasapainoisempi jako arkeen. Ei tarvitsisi valita joko tai, vaan vaihtoehtoja löytyisi. Varsinkin silloin, kun kotona kasvaa lapsia ja nuoria. Että voisit elää arkea heidän kanssaan läsnäollen, et kaikkesi antaneena.

Nämä ovat arvopohdintoja. Jos vielä joskus olisin osa jotakin työyhteisöä, toivoisin sellaista työympäristöä, jossa voisi keskittyä tehokkaasti työntekoon. Ja tärkeät tauot haluaisin pitää kerran päivässä ottaen päiväunet riippumatossa tai juoden teeta tai kahvia viherhuoneessa, jossa ei olisi yhtään teknistä härpäkettä. Siellä saisi olla joko hiljaa tai jos kohtaisi työkaverin, voisi jutella ilman syyllisyyttä. Utopiaako? Aika näyttää.

Riippumatto symbolisoi minulle mielen ja ajattelun vapautta, luovuutta, liikettä, suojaa, rauhaa ja ympäristön havainnoimista. Havainnointi on vaikeaa, jos on kiire. Läsnäolon tilassa olen valppaampi.

Tänään toivon itselleni ja sinulle riippumattomaisia olotiloja. Levollisuutta ja valppautta. Ja sitä kirkasta ajattelua, että suunnat pysyvät selvillä. Jatkuvaaan harhailuun elämä on liian lyhyt. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Intuitiivinen voimavaratyöskentely

Minulta on kysytty viime aikoina useamman kerran, mitä tarkoittaa intuitiivinen voimavaratyöskentely, jota teen ihmisten kanssa. Olenkin sitä yrittänyt avata itsellenikin, jopa teorioiden kautta, vaikka se onkin vähän harhaanjohtavaa.

Viikonloppuna ottamani kuva, jonka tähän tekstiin liitän, kertoo minulle symbolisesti sen, mitä on intuitiivinen voimavaratyöskentely. Katsopa kuvaa ja mieti, mitä se sinussa herättää. Hengitä ja katso. Eläydy kuvan tunnelmaan ja pieniin asioihin, joita havaitset siinä.

Wikipedia antaa selityksen intuitiosta näin. ”Intuitio on sisäinen näkemys tai kyky oivaltaa asia välittömästi. Intuitiivinen tieto eroaa analyyttisestä tiedosta, joka sisältää käsitteellistä aineistoa.”

Tommy Hellsten on sanonut, että intuitio on sen tietämistä mitä ei voi tietää ja rohkeus sen tekemistä mitä ei voi tehdä.

Liikutaan siis monen mielestä arveluttavilla poluilla. Itse ajattelen, että se mitä näen ja koen ihmisissä voimavaratyöskentelyn jälkeen, tekee minuun joka kerta syvän vaikutuksen. Sydäntään kuunteleva, itseään arvostava ja virtaukselle antautuva ihminen pääsee (tai joutuu) prosessiin, joka alkaa kuljettamaan häntä kohti ainutlaatuisuuttaan. Yhteys omaan sydämeen on monesti ohentunut ulkoapäin tulevien uhkien hidastamana tai koettujen vaikeiden tapahtumien ja kriisien vuoksi yhteys on jopa katkennut. Silloin ei jää voimavaroja muutokselle ja uudistumiselle. Sysäys voi olla pienen pieni, mutta totuudellisuudessaan isoja virtoja synnyttävä.

Mutta voinko heittäytyä tuollaiseen työskentelyyn? En voi, jos en kykene luottamaan. Se on alkulähtökohta. Luottamus rakennetaan yhdessä. Se ei toimi vain yhteen suuntaan. Luulenpa, että vaistoamme myös alitajuisesti keneen voimme luottaa. Tai sen, keneen kykenemme luottamaan. Joskus omat huonot kokemuksemme antavat myös vääriä singnaaleja. Mitähän sitoutumiskammoinen ihminen on kokenut tai ihminen, jonka on vaikea päättää asioita tai ottaa riskejä? Joskus vasta riittävän suuri kärsimys pakottaa meitä ottamaan jotakin uutta vastaan, luottamaan sellaiseen, josta ei ole paperille kirjoitettuja varmoja takeita.

Lainaan tähän loppuun toissa viikolla kuulemani runon. Se on kuin peili ja samalla hyvin rohkaiseva. Kulkekaamme kohti päättäväisyyyttä ja rohkeutta.

”Ennen kuin on sitoutunut, on aina
epäröintiä, tilaisuus vetäytymiseen,
tehottomuutta. Kaikkiin aloitteellisiin ja
luoviin tekoihin pätee alkeellinen
totuus, ja tietämättömyys siitä tappaa
lukemattomia ideoita ja loistavia
suunnitelmia: sillä hetkellä kun sitoutuu
ehdottomasti, Sallimus liikkuu myös.
Tapahtuu kaikenlaista josta on apua ja
joka ei muutoin olisi koskaan
tapahtunut. Kokonainen tapahtumien
virta seuraa päätöstä ja nostaa
ihmisen hyväksi kaikenlaisia
ennennäkemättömiä sattumuksia,
kohtauksia ja materiaalista apua, jota
kukaan ei olisi voinut kuvitellakaan
osakseen. Mitä tahansa osaat tai
haaveiletkin osaavasi, ryhdy siihen.
Rohkeudessa on neroutta, voimaa ja
taikuutta.”
Goethe

Julkaistu

Päiväunet villasukassa

Huh huh.

Kun opiskelen hyvinvointialan yrittäjyyttäni varten, opettelen asioita läppärin ääressä, virtuaaliluokassa ja digidigimaailman vaikutuspiirissä.

Teen kaikkea sitä, joka ei ole minua koskaan varsinaisesti kiinnostanut.  Tekniikka ja virtuaalinen maailma eivät ole olleet minun ”juttujani”.

Mutta. Tämä on nyt tätä ja tätä aikaa. Mutta kuulkaa, aion olla vastarannan kiiski sillä tavalla, että ajattelen minun yrityksessäni hyvinvointiin liittyvien asioiden tapahtuvan pääasiassa muilla tavoilla kuin läppäri sylissä tai kuulokkeet korvilla.

Alkuvuodesta, kun ideariiheni oli avattuna joka suuntaan, haaveilin jopa kahvilasta, jossa tarjottaisiin hapanjuureen leivottua leipää ja luomusti tuotettuja tuotteita hyvän kahvin tai teen kera. Lisäksi unelmissani oli kahvila, jossa kerättäisiin asiakkaan astuessa sisään kaikki hänen ”härpäkkeensä” vaikka lukolliseen kaappiin ja hän viettäisi kahvi- tai teehetkensä aistit auki ilma älylaitteita.

Miltä tällaiset kahvilat kuulostaisivat? Tai voisivathan ne olla myös yhdistettynä, niin että osa tilasta, mielellään erillinen huone, olisi älylaitevapaata aluetta.
Jos sytyit, lupaan tulla mielelläni kannattamaan kahvilaasi. Syömään hapanjuureen leivottua leipää maalaisvoin kera ja juomaan kupillisen haudutettua teetä.

Huh huh.

En koskaan arvannut, että isoin ja pitkäkestoisin kasvatuksellinen haaste suhteessa lapsiini liittyisi tähän samaan kategoriaan, virtuaalimaailmaan. Lapsemme ja nuoremme ovat taitavia, he ovat kasvaneet kännykkä kädessä (kärjistän) ja ovat taitavampia kuin edelliset sukupolvensa. Niin kai pitääkin olla. Mutta miten on orjuuden laita. Se, että kännykkä on kasvanut käteen kiinni ja siitä ei osata olla erossa. ”Kun koulussakin tarvii ja kun mun täytyy kattoa viestit ja läksyt.” Ja ”tää on online-peli, en voi vaan lopettaa.”

Huh huh.

Ollakseni ajan hengen mukainen, omistan kaikki tekniset härpäkkeet, myös yrittäjänä. Hallitsen niiden käytön. Editoin, videoin, teen livelähetyksiä täydellisen hammasrivin loistaessa ja treenatulla kropalla. Hymyilen, olen aina iloinen. Tsemppaan, jaksan ja hehkun.

Huh huh.

En kuulkaa hehku. Villasukkani hehkuvat enemmän tänään kuin minä. Lämmittävätkin. Voi että. Tuntuvat oikeasti tarpeellisilta, kun marraskuinen tuuli tuivertaa ja taivas on tänään harmaa. Myrskyä jälleen luvassa.

Hah hah.

Alkoi heti helpottamaan. Pelkkä ajatusten suuntaaminen villasukkiin vapautti mieltäni. Miksi. Ehkä siksi, että minun maailmassani ne herättävät rentoutta ja kodikkuutta takaraivossani. Voisikohan joku neuloa niin ison villasukan symboliksi yritykselleni, että voisin käpertyä päiväunille sen sisälle? Hinnasta voidaan neuvotella.

Ehkä nyt onkin aika heittää härpäkkeet nurkkaan, kaivaa joogamatto esille, hengitellä. Venytellä niin kuin kissa, taipua niin kuin paju, vapauttaa takaraivo ja vetristää niskan jännitykset.

Ja jos teistä joku on taitava teknisesti, ehkä jonakin päivätä tavataan yritykseni merkeissä. Ja silloin tarjoan sinulle hyvää kahvia ja teetä ja kenties saat käpertyä villasukkaan päiväunille. Sen jälkeen, kun olet tehnyt jotakin merkittävää ja tärkeää osaamisesi kautta.

Hyvinvointi alkaa pienistä asioita. 

VastaaLähetä edelleen