Onko sinun helppo sanoa ei?
Joskus rajojen vetäminen ja ein sanominen on pakollista elämän jatkumiselle tai elämänlaadun parantamiselle. Erityisen tärkeää se on tunnolliselle, ylivastuulliselle ja miellyttämiseen taipuvaiselle ihmiselle. Ja läheisriippuvaiselle ihmiselle.
Olin kerran sellaisessa työpaikassa, jossa minulle alkukeskustelussa esimiehen taholta sanottiin, että täällä ei sitten sanota koskaan ei työtehtäville. Minä vakuuttelin heti, että töitä minä tänne olenkin tullut tekemään. Ja niin se sitten menikin käytännössä. Töitä tuli tehtyä ja paljon. Elin pitkälle työn ehdoilla, kun kyse oli työajattomasta työstä. Nuorena ja perheettömänä se voikin jonkin aikaa onnistua, mutta rajansa kaikella.
Oli vähän erikoista jälkeenpäin ajateltuna, että kukaan ei oikein ollut vastuussa minun työssä jaksamisesta. Tai ainakaan ne, joilla olisi siitä pitänyt olla vastuu. Muistan joskus 16 tunnin työpäivän jälkeen purskahdelleeni itkuun pienestäkin asiasta. Empaattisimmat ja tarkkanäköisimmät työkaverit kyllä pysähtyivät joskus vierelleni ja muistuttivat siitä, että nyt stop, muista kuinka tärkeä olet. Tilannetta ei helpottanut se, että työssä oli myös imua ja puitteet mitä hienoimmat.
Kuinka usein tällaisia rehellisyyteen ja ahkeruuteen kasvatettuja työntekijöitä käytetään myös hyväksi. Työnantaja hyötyy nuoresta ja innokkaasta työntekijästä, joka ei kokemattomuuttaan tiedä kokonaiskenttää tai hänelle ei sitä kerrota. Eikä työkaveritkaan välttämättä jätä kokeilematta, mihin asti olet valmis joustamaan. Joustava työntekijähän on unelma.
Minulle tila hengittää eli vapaus on tärkeä asia. Sen olen elämän myötä ja asioiden paljouden keskellä havainnut, että vapauteen tarvitaan rajojen asettelun taitoa. Ein sanomista. Kaikkea ei voi saada. Valintojakin on tehtävä. Sitoutumista ja orjuuttakaan ei aina itse erota toisistaan.
Suurin työmaa minulla on ollut omien ajatusteni kanssa eli ihan oman pääkoppani sisällä. Mihin annan aikani, käytän energiani ja osaanko johtaa itseäni niin, että aikaa jää myös elämää rikastuttaville asioille ja palautumiselle. Monesti elämässä mennään vaan putkessa päivä kerrallaan, pahimpina hetkinä ”tulipaloja sammutellen”, jolloin pohtimiseen ja itsensä kuunteluun ei edes oikein ole mahdollisuutta. Se kostautuu sitten viimeistään löysemmällä hetkellä, jolloin huomaa, että varaventtiilejäkään ei enää löydy. ”Kone leikkaa kiinni” pahimmassa tapauksessa.
Se, että omistaa perheen ja lapsia, opettaa monenlaista. Organisoiminen on pakollista ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen suotavaa. Joskus on perheen vuoksi sanottava ei, sanoakseen kyllä lapsilleen. Parisuhteenkin vuoksi on hyvä osata tehdä rajauksia ja opeteltava ein sanomista. Vain sitä kautta voi täysin vapaasti sanoa kyllä. Näin tehdään, tämä on hyvä juttu ja nyt löytyi tällekin vihdoin aikaa. Valintojen tekemisen tärkeys korostuu tällaisen aikana, kun pelkkä some saattaa imaista meidät pois läheisten kanssa yhteisen tekemisen ilosta. Läsnäolo vaatii tyhjän tilan, aidon kohtaamisen.
Katsotaan tänään toisiamme silmiin. Sanotaan kyllä arvokkaille asioille ja ei niille, jotka syövät elämän enegiaamme väärällä tavalla. Me vanhemmat olemme esimerkkinä myös omille lapsillemme tässä asiassa. Ja meistä jokainen voi haastaa itseänsä tietoisen läsnäolon tilaan.
Ota vaikka mansikka suuhusi ja maistele sitä hitaasti ja rauhallisesti. Ja hymyile sen jälkeen. Koskaan ei maailmassa ole liikaa hyvää mieltä. Hyvä mieli tarttuu. Kesämielikin.
VastaaLähetä edelleen