Minkälaisen esimiehen alainen haluaisit olla, sankarityypin vai inhimillisen johtajan?
Suoritusyhteiskunta piiskaa meitä kiireeseen ja pinnallisuuteen. Vaikutelmiin. Sankaruuteen. Tuloksiin.
Minulla on haave työelämän lisääntyvästä inhimillisyydestä. Sellaisesta, jossa on tilaa ihmettelylle, tutkimiselle ja kyseenalaistamiselle. Lupa epävarmuudellekin. Tasapainolle.
Opiskelen stressinhallintavalmentajaksi. Yritän sisäistää ihmisen kokonaisvaltaisuutta solutasolta keholliseen viestintään asti. Pureutua mielen voiman vaikutuksiin ja mahdollisuuksiin. Ymmärtää hengityksen vaikutusta hermostoomme ja aivotaajuuksiimme. Ja paljon muuta, takarajaa oppimiselle ei löydy.
Sanon itselleni, että tiedosta ja tietämättömyydestä ei kannata tehdä itselleen estettä valmentamisen aloittamisen suhteen. Valmennettavahan tulee ikään kuin johdettavakseni tai ainakin ohjattavakseni. Jos en löydä tasapainoa tiedon, taidon ja valmennettavan tilanteen suhteen, mennään hyvin pian suorittamisen puolelle. Kohtaamattomuuden puolelle. Jos itse vain suoritan, ohitan elämän lainalaisuudet, unohdan inhimillisyyden ja ihmisen. Sitä en halua.
Olen koulutuksessani oppinut, että paineen tunteen lisääminen esim. kiireellä, on toisen ihmisen tasapainotilan horjuttamista. Kyllähän ihminen (työntekijä) viime tingassa ja kiireessä monesti saa paljon aikaan, mutta mikä tunnejälki siitä jää kehoomme ja paljonko meillä menee aikaa kovasta tilanteesta palautumiseen. Mikä on kiireen arvo lopulta? Tai liian paineisen ja suorittavan työilmapiirin aiheuttama hyvinvointivelka?
Ei ole ilmaisia lounaita, sanotaan. Ei ole myöskään sankareita, jotka eivät ottaisi mahtavuutensa resursseja osaksi inhimillisten voimavarojen resursseista. Jos eivät itseltään varastaen, niin ehkä kuitenkin joltakin tai joiltakin. Kestävätkö sankaruuden kulissit? Vai onko joku oikeasti sankari?
Kyllä joku voi olla oikeasti sankari. Suhteessa tekemiseen, suorittamiseen, onnistumiseen, menestymiseen. Suhteessa rooliin. Rooliin työntekijänä, urheilijana, muusikkona, johtajana. Ja sehän ei ole tullut itsestään vaan kovalla työllä. Mutta melkein pahinta, mitä tiedän, on se, jos ihminen sekoittaa itsensä sankaruuteen, unohtaa inhimillisyytensä, heikkoutensa.
Onko minulla tilaa keskustella heikkouteni kanssa, jos ympäristö ei siedä heikkoutta. Voinko tulla omana itsenäni töihin, kokea hyväksyntää ja rentoutta siellä? Voinko kertoa, että elämä potkii päähän tai voimavarat eivät ole tapissaan.
Mitä mustavalkoisempi on maailmamme, sitä
enemmän meidän täytyy karsia asioita pois näkyviltämme. Mitä isommaksi kuplamme kasvavat, sitä kauemmaksi kuplan ulkopuolinen elämä karkaa ja kosketuspintame häviää monipuoliseen ja monimutkaiseen elämään.
Elämä on monimutkaista. Viisas osaa yksinkertaistaa kaaoksenkin ja näkee ehkä olennaisen. Mutta näenkö minä? En ainakaan sankarilaseilla.
Tänään haluan olla inhimillisyyden sankari. Tarkkanäköinen, mutta rakkaudellinen.