Oletko huomannut joskus, että vetäydyt kuoreesi, suojaudut? Onko se pakollista vai opittu tapa? Kenties tapa, josta on vaikea oppia pois? Suvereenisuuden mahdollistaja?
Me täällä Suomessa ja varsinkin täällä Hämeessa ja juurikin korona-aikana pidämme etäisyyttä toisiimme. Säilytämme välimatkan, joka mahdollistaa peruutuksen. Olemme varuillamme, ei aina edes mitenkään näkyvästi, mutta mielessämme kuitenkin.
Jos emme olisi, mitä siitä seurasi. Hullunmyllyä ja haavoittumista? Lisää koronaa, ehkäpä. Mutta luultavasti myös läheisyyttä, lämpöä, kodikkuutta ja elämäniloa. Suurempaa luottamusta ja turvallisempaa oloa.
Haluaisin monesti ravistella rakenteita, heilutella hierarkioita, koputella kovaa pintaa, raaputella rautaisuutta. Mitä sen alta löytyisikään? Löytyisikö aito ihminen?
Löytyisi. Ja samalla paljon epävarmuuutta, turvattomuutta, kipuakin. Paljastumisen pelkoa. Julkisivun romahtamisen vaaraa.
Totuus vapauttaa. Kun kaapit on käännetty ja luurangot kaiveltu valon puolelle, voikin oikea elämä tässä ja nyt alkaa. Silmät, korvat, sydän ja mieli voivat pyöriä vaikka ympyrää onnesta ja vapaudesta.
Oletko sinä nähnyt ihmistä joka hyppelehtii ilosta? Luultavasti se ihminen ei ole tervejärkinen aikuinen. Luultavasti se ihminen on lapsi, jota ei ole joka mutkassa kielletty. Lapsi, jonka tunteita ei ole puristettu pois tieltä. Lapsi, joka saa olla lapsi.
Kaipaan tähän aikaan lapsellisuutta, huolettomuutta, suojakuorien ohentamista. Ihan ilman suodattimia ei kannata elää ja riskeerata elämäänsä kaikki tai ei mitään -asenteella. Mutta, mitä jos jokaisen ihmisen kohtaaminen tapahtuisikin ihmisyyden ja keskeneräisyyden ilmapiirissä. Hyväksyen, arvostaen, huolehtien ja kunnioittaen. Saisinko silloin enemmän merkityksellisyyttä olla tunteva ihminen. Koneilla saadaan asioita ja systeemejä aikaiseksi, mutta tunteet kuuluvat ihmisyyteen. Ilman tunteita värit häviävät.
Tämän hetken ruska on tuonut ympäristöön värien rikkauden. Mitä jos uskaltaisimme itsekin loistaa näkyvämmin ja värikkäämmin. Olisi takuulla hauskempaa elää sillä tavalla tämä pieni elämä, joka vain hetken kestää.
Niin kaunista taas
Kiitos, Sini! Kirjoittaminen on minulle usein pohdintaa, ajattelua, jota kirjaan ylös. Annan tulla, mikä haluaa tulla näkyväksi. Ja luotan, että joku saa siitä sitten jotakin. Kaikki ei edes ole itse koettua, vaan ympärilläni havaittua tai sitten jokin vanha ajatus, joka alkaa saada hahmon mielessäni. Yhdenlaista elämän ja ihmisyyden tutkistelua.