Kelpaanko?

Minä osasin, tiesin, suunnittelin ja toteutin. Helppoa.

Osaan. Tiedän. Suunnittelen ja toteutan. Mutta kelpaanko?

Kuinkahan moni meistä jossakin elämän vaiheessa painii sen ajatuksen kanssa, että kelpaanko. Riitänkö oikeasti. Saanko olla itseni kokoinen vai pitääkö minun pienentää itseäni kelvatakseni tai suurentaa itseäni riittääkseni. Onko sinulle tuttuja tällaiset pohdinnat ja tunteet?

Silloin kun vauhti on kova, ei edes ehdi kunnolla ajattelemaan saati kuuntelemaan omaa sisintään ja sydäntään. Elämä voi olla suorittamista ja kiirehtimistä, elämän runsauden turruttamaa ja jopa selviämistä. Pahimmillaan tulipalojen sammuttamista ja jatkuvaa pelastussuunnitelman laatimista vauhdissa. Kyllä niinkin voi elää.

Niin minäkin olen elänyt. Nyt on toisin. Tunnistan sen, että vuosia siihen meni, että oppi hidastamaan. Ja kun on oppinut, ei haluaisi palata vanhaan. Tällainen tuntevampi elämä, jossa on tilaa ajattelulle, sopii minulle. Valehtelisin kuitenkin, jos kieltäisin myös kaipaavani ”tatsia” ja vauhtia. Kyllä siitä saa ”kiksejä”, kun vireystila on korkealla ja saa paljon aikaiseksi.

Mutta. Minä haluan molemmat. Ja niin on monessa muussakin asiassa. Jo nuorena opiskelijana ajattelin, että kaipaan haasteita ja voisin tehdä töitä kaupunkiympäristössä. Samalla tiesin kaipaavani maanläheistä elämää luonnon helmassa, jossa voisin kävellä paljain jaloin kesäaamuna omalla pihamaalla ja nauttia luonnon ihmeistä tuoksuineen ja tunnelmineen. Kerrostaloelämä ahdisti aika ajoin paljonkin ja tunsin olevani ikään kuin puristuksissa sillipurkissa.

Miten kävi? Monenlaista paikkaa ja ympäristöä olen elänyt todeksi, sekä että, mutta en yhtä aikaa. Nyt asun kompromissielämää taajamapalveluiden läheisyydessä pikkukylässä, oikeastaan kirkonkylässä, joka on rakentunut tehtaan ympärille satoja vuosia sitten. Kaupunkejakin löytyy pienen ajomatkan päästä ja samalla ympärillä on upeaa luontoa, joka kuuluu arkeen yhtä itsestään selvästi kuin hampaiden pesu.

Kaikesta huolimatta kaipaan vielä lähemmäs luontoa ja yhdeksi rakkaimmaksi latauspaikakseni on tullut perheemme ”piilopirtti” takametsissä ilman mukavuuksia. Siellä koen usein tasapainoa ja sitä, että kelpaan. On hyvä olla.

Luonto ei vaadi. Se on aina balanssissa ja sen väriyhdistelmätkin ovat ihan lyömättömiä, katson sitten horisonttiin tai tutkin pieniä yksityiskohtia. Mitä jos menisin tänään hetkeksi yksin luontoon. Ottaisin eväät mukaan ja opettelisin riittämään ihan juuri sen kokoisena kuin olen. En minä ole maailman keskipiste eikä minun kannata kuolemattomuuttani kiillottaa. Nöyränä, pienuuteni ja kuolemattomuuteni tunnustaen tuntisin keveyttä ja kiitollisuutta.

Voi olla, että sieltä tulleena näkisin toisetkin ihmiset kelpaavina ja rakkaina. Hermoston levollistuessa tuntisin asiat todemmin ja huomaisin, että kaikki on hyvin.

Kaikki on hyvin. Minäkin riitän. Minäkin kelpaan. Kelpaan.

Sankari vai inhimillinen?

Minkälaisen esimiehen alainen haluaisit olla, sankarityypin vai inhimillisen johtajan?

Suoritusyhteiskunta piiskaa meitä kiireeseen ja pinnallisuuteen. Vaikutelmiin. Sankaruuteen. Tuloksiin.

Minulla on haave työelämän lisääntyvästä inhimillisyydestä. Sellaisesta, jossa on tilaa ihmettelylle, tutkimiselle ja kyseenalaistamiselle. Lupa epävarmuudellekin. Tasapainolle.

Opiskelen stressinhallintavalmentajaksi. Yritän sisäistää ihmisen kokonaisvaltaisuutta solutasolta keholliseen viestintään asti. Pureutua mielen voiman vaikutuksiin ja mahdollisuuksiin. Ymmärtää hengityksen vaikutusta hermostoomme ja aivotaajuuksiimme. Ja paljon muuta, takarajaa oppimiselle ei löydy.

Sanon itselleni, että tiedosta ja tietämättömyydestä ei kannata tehdä itselleen estettä valmentamisen aloittamisen suhteen. Valmennettavahan tulee ikään kuin johdettavakseni tai ainakin ohjattavakseni. Jos en löydä tasapainoa tiedon, taidon ja valmennettavan tilanteen suhteen, mennään hyvin pian suorittamisen puolelle. Kohtaamattomuuden puolelle. Jos itse vain suoritan, ohitan elämän lainalaisuudet, unohdan inhimillisyyden ja ihmisen. Sitä en halua.

Olen koulutuksessani oppinut, että paineen tunteen lisääminen esim. kiireellä, on toisen ihmisen tasapainotilan horjuttamista. Kyllähän ihminen (työntekijä) viime tingassa ja kiireessä monesti saa paljon aikaan, mutta mikä tunnejälki siitä jää kehoomme ja paljonko meillä menee aikaa kovasta tilanteesta palautumiseen. Mikä on kiireen arvo lopulta? Tai liian paineisen ja suorittavan työilmapiirin aiheuttama hyvinvointivelka?

Ei ole ilmaisia lounaita, sanotaan. Ei ole myöskään sankareita, jotka eivät ottaisi mahtavuutensa resursseja osaksi inhimillisten voimavarojen resursseista. Jos eivät itseltään varastaen, niin ehkä kuitenkin joltakin tai joiltakin. Kestävätkö sankaruuden kulissit? Vai onko joku oikeasti sankari?

Kyllä joku voi olla oikeasti sankari. Suhteessa tekemiseen, suorittamiseen, onnistumiseen, menestymiseen. Suhteessa rooliin. Rooliin työntekijänä, urheilijana, muusikkona, johtajana. Ja sehän ei ole tullut itsestään vaan kovalla työllä. Mutta melkein pahinta, mitä tiedän, on se, jos ihminen sekoittaa itsensä sankaruuteen, unohtaa inhimillisyytensä, heikkoutensa.

Onko minulla tilaa keskustella heikkouteni kanssa, jos ympäristö ei siedä heikkoutta. Voinko tulla omana itsenäni töihin, kokea hyväksyntää ja rentoutta siellä? Voinko kertoa, että elämä potkii päähän tai voimavarat eivät ole tapissaan.

Mitä mustavalkoisempi on maailmamme, sitä
enemmän meidän täytyy karsia asioita pois näkyviltämme. Mitä isommaksi kuplamme kasvavat, sitä kauemmaksi kuplan ulkopuolinen elämä karkaa ja kosketuspintame häviää monipuoliseen ja monimutkaiseen elämään.

Elämä on monimutkaista. Viisas osaa yksinkertaistaa kaaoksenkin ja näkee ehkä olennaisen. Mutta näenkö minä? En ainakaan sankarilaseilla.

Tänään haluan olla inhimillisyyden sankari. Tarkkanäköinen, mutta rakkaudellinen. 

Ilon ikävässä

Tänään minä ristin käteni
kiitän
kiitän siitä, että elän
ja tunnen

Minussa asuu tunne
on aina asunut
on aina halunnut asua

enkä ole koskaan halunnut
että niin ei olisi

Joskus on sattunut syvälle asti
ja hyvin kipeästi

välillä on tuntunut, että
kevyesti minua on vain kosketettu

ohimennen hipaistu

eikä niitä voi järjestykseen laittaa
kumpi parempi

Iloakin on minulle annettu
ei niin paljon kuin haluaisin
mutta sitäkin väkevästi välillä
niin että ihan

maha kippurassa

tai hohottaen
joskus jopa ääni pihisten on tullut naurettua ilmat pihalle

Ei ehkä niin fiksunoloista
mutta terveellistä kyllä

Tunnen ihmisen
joka säikähti omaa naurahdustaan
ei ollut sitä ennen kuullutkaan

oli niin tottunut sisäänpäin hymyilemään
ja omille vitseille vain itseksensä hymähtelemään

Nyt minulla on ikävä naurua
niin, että tuntuu

että yhtä lähekkäin kuin joskus itku ja nauru ovat,
olisivat sulassa sovussa tutut ja tuntemattomat saman ilon äärellä
tyrskimässä ja hyrskimässä

Kyllä tätä lajia on kuulkaas nyt nähty riittävästi

tätä äänetöntä
ryppyotsaista
huolestunutta

koko ajan pelkäävää
elämää hyljeksivää
ihmisyyttä kaukaa katsovaa arvioijaa

En kuulkaa enää odottele
alan nauramaan koko naamallani

en naamari päässä
vaan ihan omalla naamallani
niin että sielu paistaa kitalaesta ja teehörpyt lentävät vastapäisen istuskelijan rinnuksille

On herättävä
pitkästä unesta todellisuuteen

todelliseen iloon, elämään

Tulethan mukaan

on niin ikävä sinua
ja yhteistä naurua

Ilo on yhteinen asia
jaettuna tuplaantuva VastaaLähetä edelleen

Toivon aavistus

Tänään minä tiedän,
että tulee se päivä vielä
jolloin istumme kynttilän loisteessa
lounaalla
jutellen leppoisasti

tasavertaisina

samassa tilassa
samaa kieltä puhuen

nytkin olemme hetkiä samassa tilassa
ne ovat kuin hipaisuja

muistuttamassa minua, että tämä on väliaikaista

tämä menee ohi

jää taakse

niin kuin lapsuuskoti, josta oli lähdettävä
kun elämä kutsui

ei kukaan päätä särkyä
ei huvikseen
ei ilkeyttään

särkynyt kohta oli hauras
kieroon vääntynyt
väännöstä haprastunut

sen kuului särkyä
että voi rakentua uudelleen
suoraksi
ehjäksi

mieleltään vakaaksi

monesti se särkynein
tervein

sanattomasti kipua kantaneena
kuormaansa väsyneenä
lopen uupuneena
katkennut painosta

jonka muut olivat taitavasti hänen selkäänsä asettaneet

uhri
uhri
uhri

U
H
R
I

Ystävä rakas,
ei sinun syytäsi 

Tänään

Tänään minä kuuntelen
mitä historia minulle kuiskii
mitä se kertoo
opettaako jotakin

en säästynyt ilman rankkasadetta
en ilman repivää tuulta
en kivikkoista rinnettä, joka
ei koskaan loppunut

kaiken keskellä minulla
oli liian suuri ääni
sain siitä kuulla silloin tällöin
ja totta se oli

oli totta sekin, että en taipunut
en, vaikka yritettiin
yritettiinpä jopa juuriani repiä

kerran ne irtosivat
silloin lensin
ja kun lensin, näin kaiken kauempaa
ja kauniimpana kuin osasin kuvitella

Tänään minua heikottaa
heikottaa siksi, että joudun palaamaan
ja palatessani kohtaamaan sen, että
sillä aikaa kun olin pois
olivat nurkat alkaneet kaatua
perennat maatua
eikä perunakuokka ole enää ehjä
ämpärissäkin halkeama

minun pieni mieleni itkee
se itkee sitä, että pieni ihminen ei opi
ei opi sitä, että jos on pois
silloinkin elämän lait ovat voimassa

elämä tarvitsee vastaanottajan
talo tarvitsee asujansa
pelto ei anna satoa hoitamatta
perennat itkevät

Tänään linnut pidättävät henkeä
odottavat vuoroansa
koko lähitienoo uinuu

vain yksi pieni valo lämmittää
sen valon takaa näen hymyn
ja hymyn takana odottaa lämpö

ja kun valo, hymy ja lämpö
yhdistyvät
alan uskomaan huomiseen

huomisessa asuu toivo paremmasta 

Vuoden vaihtuessa

Muistan hyvin tunnelmat vuodelta 1999. Oli tulossa uusi vuosituhat. Kohistiin Milleniumista. Se synnytti paljon odotuksia, toiveita, ehkä pelkojakin. Nuo uudet numerot: kakkonen ja sen perässä kolme pyöreää nollaa olivat ihan kuin taikanumeroita. Melkein kuin salasana johonkin uuteen ja ihmeelliseen.

Toimin tuolloin Kokkolassa kanttorin sijaisena. Vastuullani oli kaupungin kirkon tilaisuudet. Työkuvaani kuului myös uudenvuodenyön messu. Se suunniteltiin pidettäväksi alle tunnissa, että ehtismme kuulemaan kirkonkellojen soiton, joka ilmoitti meille uuden aikakauden alkamisesta. Heti sen jälkeen aloitin uruilla häämarssin soittamisen. Uuden vuosituhannen tuorein aviopari asteli avioliiton satamaan. Keskellä yötä, uuden vuosituhannen alkaessa. Tuskin sellaista päivämäärää voi vahingossa unohtaa. Hyvin ainutlaatuinen vihkiaika.

Vuosi sitten vaihtui vuosikymmen. Vuodessa 2020 oli taas tuota kakkosten ja nollien magiikkaa. Olin itse uuden edessä ja katse vahvasti eteenpäin suunnattuna. Vuoden vaihtuessa oli tärkeä saada työhuone putsattua ja matkalaskut Kipaan kirjattua. Sitten koittaisi vapaus. Melkein kuulin häämarssin korvissani. Astuin uuteen ja ihmeelliseen. Hyppy tuntemattomaan oli alkanut.

Senkin jälkeen elämä on ollut tavallista. Pyykinpesua, kauppakassien kantamista, ruoan laittamista, kasvattamista ja kaikkea sellaista, mitä meidän jokaisen arkeemme kuuluu. Oli vuoden numerosarja miten juhlava tahansa, normaalia elämää jatkamme elämän isojen ratkaisujenkin jälkeen.

Tähän vuoteen on sisältynyt paljon muutakin. Fyysisesti pienen reviirin sisällä eläessä mieleni on kulkenut pitkiä matkoja. Kysellyt arvoani, rohkeuttani, tehtävääni. Mitään en kadu. Opettavaista on ollut. Luulen, että isot päätökset ja  muutokset ovat niin pitkän ajan tuotoksia, että ensin täytyy levätä vanhat väsymykset pois. Hiljentää oikeasti vauhtia, eikä hypätä vauhdista toiseen. Se olisi kyllä ollut automaatio, johon mieleni oli minua työntämässä. Sitten tuli pandemia ja opetti minulle jotakin tärkeämpää. Sellaista, että ilman maailmanlaajuista tilannetta olisin jäänyt stressin pauloihin pyörimään ja hermoilemaan. Olenhan minä stressannut ja hermoillutkin, mutta nykyään katson niitäkin hetkiä eri kulmasta. Hiljaa hyvää tulee.

Ihminen tarvitsee merkkipaaluja, taitekohtia, juhlia ja pysähtymisiä, jotta ymmärtää elämän syklejä ja lainalaisuuksia. Jos ei olisi yötä päivän jälkeen, ei lepopäivää arkiviikon jälkeen, ei eroa juhlalla ja arjella, miltä elämämme tuntuisi. Ei laaksoa, ei kukkulaa, pelkkää tasaista, saman toistoa. Turvallista kyllä, mutta tuskin niin sykähdyttävää. Ehkä näitä vuoden vaihtumisen rituaalejakin tarvitsemme. Juuri nytkin raketit paukkuvat ulkona. Nakkeja ja perunasalaattiakaan ei ole unohdettu.

Mutta kuulkaa, tänä iltana minusta tuntuu tasaiselta. Taitekohta ja vuoden vaihtuminen melkein arkiselta. Koko vuosi on ollut yhtä muutosta, yllätystä ja sopeutumista täynnä. Minulle ei ole jäänyt voimavaroja räiskimiseen, ei tarvetta erityiseen juhlimiseen. Ei oikeastaan muuhun kuin tilanteen toteavaan ajatukseen. Vuosi vaihtuu.

Katson taakseni: Olipas se vuosi. Katson eteeni: Mitähän tuleva vuosi tuo? Katson ympärilleni: Tässä olen, ehjänä ja kokonaisena. Kiitos vuodesta 2020! Tervetuloa vuosi 2021! 

VastaaLähetä edelleen

Odotus

Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan. Meidän pieni neitimme on huokaillut jo monta kertaa: ”Äiti, mää en jaksa oottaa joulua.” On ihanaa katsoa miten iso merkitys pienillä asioilla on lapsille. Joulu on jotakin ihmeellistä ja niin odotettua. Ja tonttujen kuiskailujen aikaan neitimme on kertonut miten hän yrittää olla kiltti, mutta ei aina vaan pysty siihen.

Mitä sinä olet odottanut tänä vuonna? Minusta tuntuu, että yksi iso odotuksen aihe on ollut se, että elämä normalisoituisi. Poikkeusajan haasteet ovat tehneet meistä tietoisia siitä, miten vapaita olemmekaan olleet aikaisemmin. Vapaita tekemään töitä, opiskelemaan, harrastamaan, matkustamaan ja tapaamaan toisiamme. Tämä joulukin tulee olemaan nyt erilainen samasta syystä. Keväällä oli jo elämän arki sellaista, että pysyttelimme paljon perheen kesken. Kesällä oli hieman vapaampaa, vaikka silloinkin takaraivossa eli tietoisuus siitä, että tauti edelleen elelee keskuudessamme. Koko syksyn ajan reviirini on kapeutunut ja näkökenttäkin sen mukana. Välillä on ollut niin ikävä tekemisen meininkiä ja läheisiä ihmisiä, että se on tuntunut ihan kehollisena kipuna ja ahdistuksena, mielikin on meinannut mustua.

Tänään kävin ostamassa maalia, tapettiliisteriä, teloja ja pensseleitä, muutaman seinäkoukun sekä tasohiomakoneen tykötarpeineen. Ihan vaan saadaksemme kotona pientä pintaremonttia eteenpäin. Minulla oli siihen mukavasti aikaa. Aina ennen kyseiset ostosreissut ovat olleet vähän hiostavia, mutta nyt koin onnellisuutta. Minulle on merkitystä sillä, miten asiakaspalvelu toimii ja miten sieltä maskin takaa minulle puhutaan ja miten minua katsotaan. Olenko varteenotettava asiakas, jota halutaan palvella hyvin. Tänään sain kokea erinomaista palvelua. Huomasin ajattelevani monta kertaa myyjän perässä kävellessäni, että niin, itse asiassa, tuohan hänen tärkein työnsä onkin. Taitolaji se onkin. Siihen tarvitaan varmastikin ihan luontaista taitoa, jopa kutsumusta.

Samaa taitoa tarvitaan perheen sisälläkin. Kohtaamisen, hyvän kohtelemisen ja palvelemisen taitoa. Ystävällistä äänensävyä, toisen kannustamista. Eipä se niin helppoa ole, ainakaan niinä päivinä, kun itse on kiireinen ja stressaantunut. Eikä se ole helppoa silloinkaan, kun on aikaa, mutta oma mieli ei olekaan niin tyyni ja kirkas. Ja sitä energiaahan minä sitten ympäristööni levitän, mitä sisälläni kannan. Ja perheessä, jossa kaikilla on omat haasteensa, äänensävynsä ja oma tapansa ilmaista mielipahaansa, ”sekametelisoppaahan” se pahimmillaan on. Pahimmillaan volyymit nousevat, ovia paiskotaan ja tehdään uusia mökötysennnätyksiä. Ja sitten taas myrskyt ja painostavat ilmapiirit ovat ohi ja aurinko alkaa paistamaan ja lämmittämään. Tämän saa kokea monta kertaa viikossa, joskus monta kertaa päivässä. Ainakin nyt, kun teinejäkin asuu talossa. Sääntöjä sorvataan ja koetellaan, rajoja venytellään. Lapsi ja nuori tarvitsee elävän ihmisen johon peilata omia voimiaan ja taitojaan, ihmisiä, joiden kanssa harjoitella elämisen taitojaan. Kyllä sitä toivoo, että osaisi kasvattaa lapsistaan kunnon kansalaisia, mitä se sitten tulevaisuutta ajatellen tarkoittaakaan. Ainakin vuorovaikutustaitoja, oma-aloitteisuutta, vastuullisuutta ja toisten ihmisten huomioon ottamista. Ja minä itse olen se esimerkki, jonka merkitystä ei voi ohittaa. Siinäpä sitä onkin itselle joulusaarnan aineksiä. Onneksi armo ja armollisuus ovat ulottuvilla, niitä kohti voi ihan kurottautua.

Kyllä minäkin odotan joulua ja joulurauhaa, hyvää mieltä ja tahtoa ihmisten kesken. Kaiken keskeneräisyyden ja näköalattomuuden keskelle, pelkojenkin. On opettavaista huomata, että minä itse en hallitse elämää, en sen alkua enkä loppua. Mutta kaikkeen siihen, mitä siinä välissä tapahtuu, voin omalla asenteellani ja käytökselläni vaikuttaa.

Ja juuri sain tiedon, että turhaan ostin tasohiomakoneen. Sellainen meillä jo onkin. Virheitä ei voi välttää, vaikka hyvää tahtoa ja ahkeruutta olisikin. Ja hirsiseinän hiontaan tarvitaan kuulema jotakin muuta työkalua. Tiesitkö sinä, mitä työkalua. Odotan vastaustasi.

Burn out

Pala vaan, pala ystäväni
pala hyvälle ja oikealle

senkin uhalla, että palat loppuun

vain syttynyt voi palaa

palaa liikaa, liian pitkään

jopa loppuun asti

Mitä sitten?

Tämä maailma huutaa innostusta
ja paloa, palamista

ja vaikka jälkeesi jäisi tuhkaa

sekin parempi vaihtoehto

Kunhan nouset taas tuhkasta

mutta
palathan sen jälkeen

rauhallisemmin
tasaisemmin
kauniimmin

niin kauniisti, että lähelläsi
jaksaa olla, elää, huomata

huomata, jos palat liikaa
tai liian nopeasti

että löytyy niitä, jotka
tarjoavat vettä ja leipää
viilennystä ja lepoa

niitä, joille olet tärkeä
niitä, jotka ovat tärkeitä

Elämä on elettäväksi tarkoitettu
sitä kirjoitetaan jokaiselle hetki hetkeltä

ei sitä ennalta kerrota
ei sivulta yksi hypätä sivulle kymmenen

Ja jos siellä on haastavampia tehtäviä
vastassa
ne vaivat palkitaan

palkitaan

Älä hätäile
pala vaan 

Elämän ihanuus

Tänään minulla on hyvä olo. Hetkittäin jopa ihana. Ei riehakas vaan rauhallisen tyytyväinen.

Miten hyvä olo voi rakentua arkeen?
Mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin, ollakseen tasapainoinen?

Minä itse tarvitsen haasteita ja uusia asioita elämääni. Uudet, tuoreet näkökulmat stimuloivat aivojani. Saan vastaanottimet päälle ja motivoidun. Samoin uudet ihmisetkin voivat saada aikaan sopivaa sykettä elämiseen. Mukava myös tutkailla, miten kenenkin ihmisen persoona toimii ryhmässä. Joku on kuin kotonaan uusissa kuvioissa, toinen taas tarvitsee paljon aikaa uusien ihmisten keskellä. Koskaan et voi olla varma, mitä kenestäkin löytyy.

Sain aloittaa uuden koulutuksen viime viikolla. Se oli hyvin tervetullut asia lisäämään oppimistani ja antamaan ryhtiä arkeeni. Luulenpa, että sopiva määrä pakollista toimintaa tekee hyvää. Ihminen on helposti niin mukavuudenhaluinen, että ilman pakollisia velvollisuuksia elämä vähän lässähtää ja eltaantuu. Liian helppo elämä fyysisesti ilman suurempia henkisiä ponnisteluja on harvalle hyvä vaihtoehto.

Kaiken edellä kirjoittamani jälkeen olen kuitenkin sitä mieltä, että yksinkertainen  ja luonnonläheinen elämä antaa parhaan raamin jaksamiseen haasteiden keskellä.
Itse ajattelin jo opiskeluaikana, että haluaisin työn kaupungissa ja asumisen maalla. Itseni tuntien, ajattelin tarvitsevani molempia ollakseni tasapainoinen. Enkä ihan väärässä tainnut silloin olla.

Itse tykkään vuorovaikutuksesta, kohtaamisista ja yhdessä jakamisesta. Ilman niitä elämä kutistuu liian värittömäksi. Toisaalta en koe voivani hyvin, jos en saa olla riittävästi myös ihan yksin ja rauhassa. Kahden erilaisen tarpeen kanssa joutuu aika ajoin kamppailemaan ja tekemään valintoja.

Ravinto, liikunta, lepo – niiden sanotaan määrittävän hyvää elämää. Ja silloin tarkoitetaan määrän lisäksi laatua. Totta on, että yhdenlaiset peruspilarit niistä muodostuukin. Mutta eivät ne kyllä minulle riitä. Fysiikalle ehkä ja mieleni hyvinvoinnille. Mutta uskallan väittää, että itse en pärjää ilman uskoa, musiikkia, taidetta, kirjallisuutta ja luontoa. Usko antaa toivoa ja merkityksellisyyttä. Musiikki lisää kauneutta, antaa vahvoja maailmoja, joihin uppoutua ja joita ei voi sanoilla selittää tyhjäksi. Taide antaa uusia ikkunoita ajatteluun, menneeseen ja tulevaan. Koen taiteen värähtelynä. Joskus siihen energiaan on kätkeytynyt paljon tuskaa. Silti sellainenkin taideteos voi olla häikäisevän kaunis.
Kirjallisuus laajentaa ajatteluani ja ymmärrystäni elämää kohtaan. Luonto taas rauhoittaa harmonisuudellaan ja kauneudellaan, maadoittaa ikiaikaisuudellaan. Saan myös helpommin kiinni suhteellisuudesta, kun annan luonnon puhua. Minä, pieni ihminen, lopulta vain murunen tässä maailmankaikkeudessa.

Ihminen tarvitsee leipää, liksaa, lempeä ja lämpöä. Ja siihen voidaan lisätä vielä: luovuutta. Luovuutta siihen, että elämä muovautuu omannäköiseksi. Että unelmat, toiveet ja tarpeet voidaan siirtää ajatuksesta todelliseksi toiminnaksi. ”Peräseinä” löytyy omasta päästä. Sen heiluttamisesta kannattaa aloittaa raivaustyöt. Uutta syntyy sitä mukaa kun vanha, jo aikansa elänyt, väistyy.

Antakaamme uudelle tilaa. Ajatelkaamme viisaasti. Ja muistakaamme rakastaa, niin kauan kuin se on mahdollista. Mikään muu ei lopulta ole niin kovin tärkeää. 

Kuori minussa

Oletko huomannut joskus, että vetäydyt kuoreesi, suojaudut? Onko se pakollista vai opittu tapa? Kenties tapa, josta on vaikea oppia pois? Suvereenisuuden mahdollistaja?

Me täällä Suomessa ja varsinkin täällä Hämeessa ja juurikin korona-aikana pidämme etäisyyttä toisiimme. Säilytämme välimatkan, joka mahdollistaa peruutuksen. Olemme varuillamme, ei aina edes mitenkään näkyvästi, mutta mielessämme kuitenkin.

Jos emme olisi, mitä siitä seurasi. Hullunmyllyä ja haavoittumista? Lisää koronaa, ehkäpä. Mutta luultavasti myös läheisyyttä, lämpöä, kodikkuutta ja elämäniloa. Suurempaa luottamusta ja turvallisempaa oloa.

Haluaisin monesti ravistella rakenteita, heilutella hierarkioita, koputella kovaa pintaa, raaputella rautaisuutta. Mitä sen alta löytyisikään? Löytyisikö aito ihminen?

Löytyisi. Ja samalla paljon epävarmuuutta, turvattomuutta, kipuakin. Paljastumisen pelkoa. Julkisivun romahtamisen vaaraa.

Totuus vapauttaa. Kun kaapit on käännetty ja luurangot kaiveltu valon puolelle, voikin oikea elämä tässä ja nyt alkaa. Silmät, korvat, sydän ja mieli voivat pyöriä vaikka ympyrää onnesta ja vapaudesta.

Oletko sinä nähnyt ihmistä joka hyppelehtii ilosta? Luultavasti se ihminen ei ole tervejärkinen aikuinen. Luultavasti se ihminen on lapsi, jota ei ole joka mutkassa kielletty. Lapsi, jonka tunteita ei ole puristettu pois tieltä. Lapsi, joka saa olla lapsi.

Kaipaan tähän aikaan lapsellisuutta, huolettomuutta, suojakuorien ohentamista. Ihan ilman suodattimia ei kannata elää ja riskeerata elämäänsä kaikki tai ei mitään -asenteella. Mutta, mitä jos jokaisen ihmisen kohtaaminen tapahtuisikin ihmisyyden ja keskeneräisyyden ilmapiirissä. Hyväksyen, arvostaen, huolehtien ja kunnioittaen. Saisinko silloin enemmän merkityksellisyyttä olla tunteva ihminen. Koneilla saadaan asioita ja systeemejä aikaiseksi, mutta tunteet kuuluvat ihmisyyteen. Ilman tunteita värit häviävät.

Tämän hetken ruska on tuonut ympäristöön värien rikkauden. Mitä jos uskaltaisimme itsekin loistaa näkyvämmin ja värikkäämmin. Olisi takuulla hauskempaa elää sillä tavalla tämä pieni elämä, joka vain hetken kestää.