Odotus

Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan. Meidän pieni neitimme on huokaillut jo monta kertaa: ”Äiti, mää en jaksa oottaa joulua.” On ihanaa katsoa miten iso merkitys pienillä asioilla on lapsille. Joulu on jotakin ihmeellistä ja niin odotettua. Ja tonttujen kuiskailujen aikaan neitimme on kertonut miten hän yrittää olla kiltti, mutta ei aina vaan pysty siihen.

Mitä sinä olet odottanut tänä vuonna? Minusta tuntuu, että yksi iso odotuksen aihe on ollut se, että elämä normalisoituisi. Poikkeusajan haasteet ovat tehneet meistä tietoisia siitä, miten vapaita olemmekaan olleet aikaisemmin. Vapaita tekemään töitä, opiskelemaan, harrastamaan, matkustamaan ja tapaamaan toisiamme. Tämä joulukin tulee olemaan nyt erilainen samasta syystä. Keväällä oli jo elämän arki sellaista, että pysyttelimme paljon perheen kesken. Kesällä oli hieman vapaampaa, vaikka silloinkin takaraivossa eli tietoisuus siitä, että tauti edelleen elelee keskuudessamme. Koko syksyn ajan reviirini on kapeutunut ja näkökenttäkin sen mukana. Välillä on ollut niin ikävä tekemisen meininkiä ja läheisiä ihmisiä, että se on tuntunut ihan kehollisena kipuna ja ahdistuksena, mielikin on meinannut mustua.

Tänään kävin ostamassa maalia, tapettiliisteriä, teloja ja pensseleitä, muutaman seinäkoukun sekä tasohiomakoneen tykötarpeineen. Ihan vaan saadaksemme kotona pientä pintaremonttia eteenpäin. Minulla oli siihen mukavasti aikaa. Aina ennen kyseiset ostosreissut ovat olleet vähän hiostavia, mutta nyt koin onnellisuutta. Minulle on merkitystä sillä, miten asiakaspalvelu toimii ja miten sieltä maskin takaa minulle puhutaan ja miten minua katsotaan. Olenko varteenotettava asiakas, jota halutaan palvella hyvin. Tänään sain kokea erinomaista palvelua. Huomasin ajattelevani monta kertaa myyjän perässä kävellessäni, että niin, itse asiassa, tuohan hänen tärkein työnsä onkin. Taitolaji se onkin. Siihen tarvitaan varmastikin ihan luontaista taitoa, jopa kutsumusta.

Samaa taitoa tarvitaan perheen sisälläkin. Kohtaamisen, hyvän kohtelemisen ja palvelemisen taitoa. Ystävällistä äänensävyä, toisen kannustamista. Eipä se niin helppoa ole, ainakaan niinä päivinä, kun itse on kiireinen ja stressaantunut. Eikä se ole helppoa silloinkaan, kun on aikaa, mutta oma mieli ei olekaan niin tyyni ja kirkas. Ja sitä energiaahan minä sitten ympäristööni levitän, mitä sisälläni kannan. Ja perheessä, jossa kaikilla on omat haasteensa, äänensävynsä ja oma tapansa ilmaista mielipahaansa, ”sekametelisoppaahan” se pahimmillaan on. Pahimmillaan volyymit nousevat, ovia paiskotaan ja tehdään uusia mökötysennnätyksiä. Ja sitten taas myrskyt ja painostavat ilmapiirit ovat ohi ja aurinko alkaa paistamaan ja lämmittämään. Tämän saa kokea monta kertaa viikossa, joskus monta kertaa päivässä. Ainakin nyt, kun teinejäkin asuu talossa. Sääntöjä sorvataan ja koetellaan, rajoja venytellään. Lapsi ja nuori tarvitsee elävän ihmisen johon peilata omia voimiaan ja taitojaan, ihmisiä, joiden kanssa harjoitella elämisen taitojaan. Kyllä sitä toivoo, että osaisi kasvattaa lapsistaan kunnon kansalaisia, mitä se sitten tulevaisuutta ajatellen tarkoittaakaan. Ainakin vuorovaikutustaitoja, oma-aloitteisuutta, vastuullisuutta ja toisten ihmisten huomioon ottamista. Ja minä itse olen se esimerkki, jonka merkitystä ei voi ohittaa. Siinäpä sitä onkin itselle joulusaarnan aineksiä. Onneksi armo ja armollisuus ovat ulottuvilla, niitä kohti voi ihan kurottautua.

Kyllä minäkin odotan joulua ja joulurauhaa, hyvää mieltä ja tahtoa ihmisten kesken. Kaiken keskeneräisyyden ja näköalattomuuden keskelle, pelkojenkin. On opettavaista huomata, että minä itse en hallitse elämää, en sen alkua enkä loppua. Mutta kaikkeen siihen, mitä siinä välissä tapahtuu, voin omalla asenteellani ja käytökselläni vaikuttaa.

Ja juuri sain tiedon, että turhaan ostin tasohiomakoneen. Sellainen meillä jo onkin. Virheitä ei voi välttää, vaikka hyvää tahtoa ja ahkeruutta olisikin. Ja hirsiseinän hiontaan tarvitaan kuulema jotakin muuta työkalua. Tiesitkö sinä, mitä työkalua. Odotan vastaustasi.

Huoneentaulu

Sanoinko, että parasta, että elät ja olet olemassa.
Sanoitko, että ollaan iloisia toisistamme.

Sanoin ja sanoit.
Meidän sopimuksemme. Elää, olla olemassa ja iloita toisistamme. Siinäpä sitä huoneentaulua kerrakseen. 

VastaaLähetä edelleen

Huoli

Tänään olen voipunut ja väsynyt kerääntyneestä kuormituksesta, joka hiipi pikku hiljaa ja sitten hetkessä kasvoi isommaksi kuin oma mieleni.

Sellaisia ovat jotkut elämän päivät. Et aina tiedä, mistä suunnasta ne tulevat ja miten, mutta elettävä ne on nekin päivät.

Ja sitten tulee seuraava päivä ja huomaat, että vielä on pihapuuni pystyssä ja lasteni äänissä iloa. Mikään ei loppunut, vaan sai uutta sävyä ja syvyyttä.

Elämän laulu lauletaan välillä itkun läpi. Elämän lankaa kudotaan välillä kädet säikähdyksestä kohmeina ja elämän sielua yritetään joskus repiä rikki. Ja hetkittäin se voikin repeytyä ja rikkoutua. Siksi tarvitsemme uuden alun, uuden aamun ja aamupalapöytään kauniimman liinan. Katseen lähimmäiseen, katseen horisonttiin, katseen taivaan lintuja päin.

Heistäkin huolehditaan. Hekin saavat ravintoa, laumansa suojaa ja uusia pesimäpaikkoja.

Katsokaamme yksinkertaisuuteen. Tuuleen, hengitykseen ja tähän hetkeen. Mikään tunne ei ole viimeinen. Seuraavan hetken tunne voikin yllättää rauhalla, huolen jälkeen. 

VastaaLähetä edelleen

Päiväunet villasukassa

Huh huh.

Kun opiskelen hyvinvointialan yrittäjyyttäni varten, opettelen asioita läppärin ääressä, virtuaaliluokassa ja digidigimaailman vaikutuspiirissä.

Teen kaikkea sitä, joka ei ole minua koskaan varsinaisesti kiinnostanut.  Tekniikka ja virtuaalinen maailma eivät ole olleet minun ”juttujani”.

Mutta. Tämä on nyt tätä ja tätä aikaa. Mutta kuulkaa, aion olla vastarannan kiiski sillä tavalla, että ajattelen minun yrityksessäni hyvinvointiin liittyvien asioiden tapahtuvan pääasiassa muilla tavoilla kuin läppäri sylissä tai kuulokkeet korvilla.

Alkuvuodesta, kun ideariiheni oli avattuna joka suuntaan, haaveilin jopa kahvilasta, jossa tarjottaisiin hapanjuureen leivottua leipää ja luomusti tuotettuja tuotteita hyvän kahvin tai teen kera. Lisäksi unelmissani oli kahvila, jossa kerättäisiin asiakkaan astuessa sisään kaikki hänen ”härpäkkeensä” vaikka lukolliseen kaappiin ja hän viettäisi kahvi- tai teehetkensä aistit auki ilma älylaitteita.

Miltä tällaiset kahvilat kuulostaisivat? Tai voisivathan ne olla myös yhdistettynä, niin että osa tilasta, mielellään erillinen huone, olisi älylaitevapaata aluetta.
Jos sytyit, lupaan tulla mielelläni kannattamaan kahvilaasi. Syömään hapanjuureen leivottua leipää maalaisvoin kera ja juomaan kupillisen haudutettua teetä.

Huh huh.

En koskaan arvannut, että isoin ja pitkäkestoisin kasvatuksellinen haaste suhteessa lapsiini liittyisi tähän samaan kategoriaan, virtuaalimaailmaan. Lapsemme ja nuoremme ovat taitavia, he ovat kasvaneet kännykkä kädessä (kärjistän) ja ovat taitavampia kuin edelliset sukupolvensa. Niin kai pitääkin olla. Mutta miten on orjuuden laita. Se, että kännykkä on kasvanut käteen kiinni ja siitä ei osata olla erossa. ”Kun koulussakin tarvii ja kun mun täytyy kattoa viestit ja läksyt.” Ja ”tää on online-peli, en voi vaan lopettaa.”

Huh huh.

Ollakseni ajan hengen mukainen, omistan kaikki tekniset härpäkkeet, myös yrittäjänä. Hallitsen niiden käytön. Editoin, videoin, teen livelähetyksiä täydellisen hammasrivin loistaessa ja treenatulla kropalla. Hymyilen, olen aina iloinen. Tsemppaan, jaksan ja hehkun.

Huh huh.

En kuulkaa hehku. Villasukkani hehkuvat enemmän tänään kuin minä. Lämmittävätkin. Voi että. Tuntuvat oikeasti tarpeellisilta, kun marraskuinen tuuli tuivertaa ja taivas on tänään harmaa. Myrskyä jälleen luvassa.

Hah hah.

Alkoi heti helpottamaan. Pelkkä ajatusten suuntaaminen villasukkiin vapautti mieltäni. Miksi. Ehkä siksi, että minun maailmassani ne herättävät rentoutta ja kodikkuutta takaraivossani. Voisikohan joku neuloa niin ison villasukan symboliksi yritykselleni, että voisin käpertyä päiväunille sen sisälle? Hinnasta voidaan neuvotella.

Ehkä nyt onkin aika heittää härpäkkeet nurkkaan, kaivaa joogamatto esille, hengitellä. Venytellä niin kuin kissa, taipua niin kuin paju, vapauttaa takaraivo ja vetristää niskan jännitykset.

Ja jos teistä joku on taitava teknisesti, ehkä jonakin päivätä tavataan yritykseni merkeissä. Ja silloin tarjoan sinulle hyvää kahvia ja teetä ja kenties saat käpertyä villasukkaan päiväunille. Sen jälkeen, kun olet tehnyt jotakin merkittävää ja tärkeää osaamisesi kautta.

Hyvinvointi alkaa pienistä asioita. 

VastaaLähetä edelleen

Burn out

Pala vaan, pala ystäväni
pala hyvälle ja oikealle

senkin uhalla, että palat loppuun

vain syttynyt voi palaa

palaa liikaa, liian pitkään

jopa loppuun asti

Mitä sitten?

Tämä maailma huutaa innostusta
ja paloa, palamista

ja vaikka jälkeesi jäisi tuhkaa

sekin parempi vaihtoehto

Kunhan nouset taas tuhkasta

mutta
palathan sen jälkeen

rauhallisemmin
tasaisemmin
kauniimmin

niin kauniisti, että lähelläsi
jaksaa olla, elää, huomata

huomata, jos palat liikaa
tai liian nopeasti

että löytyy niitä, jotka
tarjoavat vettä ja leipää
viilennystä ja lepoa

niitä, joille olet tärkeä
niitä, jotka ovat tärkeitä

Elämä on elettäväksi tarkoitettu
sitä kirjoitetaan jokaiselle hetki hetkeltä

ei sitä ennalta kerrota
ei sivulta yksi hypätä sivulle kymmenen

Ja jos siellä on haastavampia tehtäviä
vastassa
ne vaivat palkitaan

palkitaan

Älä hätäile
pala vaan 

Uinuva marraskuu

Mikä on sinun lempivuodenaikasi ja miksi? Osaatko sanoa?

Muistan lapsena rakastaneeni keskikesää. Aikaa, jolloin luonnonkukat täyttivät teiden ja peltojen pientareet. Päiviä, jolloin menimme uimaan viilentääksemme auringonlämpöistä oloamme. Niistä kesistä muistan monia kotoisia ja maanläheisiä asioita, mutta myös mielikuvan, että aurinko paistoi läpi kesän. Onkohan aika kullannut muistoni?

Vähän vanhempana tykästyin syksyn tunnelmiin, ruskan väreihin ja aamujen kirpeyteen. Niihin tuoksuihin liitän onnellisuuden uusista aluista, koulusta ja opiskeluista, harrastuksistakin. Elämän arkisesta rytmityksestä, joka tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Niihin aamuihin liitän muistoissani omalla reseptilläni keittämäni kattilakaurapuuron. Puolet maitoa, puolet vettä, Elovena-kaurahiutaleita ja ripaus suolaa. Täyteläistä ja hyvää.

Opiskeluvuosinani tuli vaihe jolloin tiedostin, että loppuvuoden vähenevä valon määrä vuorokaudessa alkoi tuntua olossani. Keho ja mieli menivät myttyrään ja mieli kaipasi katuvalojen ja opiskelustressien keskeltä pohjoisemmaksi, pehmeämmän valon ja hämärän keskelle. Rauhallisempaan rytmiin, sisäänpäinkääntyneempään tapaan olla ja hengitellä.

Vuodesta toiseen työ seurakunnan palvelijana valonmäärän vähentyessä samalla kun työmäärä joulua kohden kasvoi, tuntui monesti ristiriitaiselta. Ihan kuin minua olisi ruuvattu tiukempaan moodiin päivä päivältä. Kunnes tuli se taitekohta, jolloin suunta muuttui ja valon määrä alkoi pikku hiljaa kasvaa. Juuri joulun alla. Mielestäni tunnistin ja tunnistan sen hetken, ainakin suurinpiirtein.

Ei ole ollut yksi tai kaksi kertaa se ajatus mielessäni, että mikä voima meitä länsimaisia ihmisiä pakottaa sellaiseen ralliin ja hössötykseen loppuvuoden pimeimpänä aikana. Ahneus ja tehokkuusko vai se, että joulu on niin suuri bisnes pikkujouluineen? Että räntäsateista pimeyttä paetaan kimallukseen ja tonttulauluihin? Toisaalta niin saa ollakin, vapaaehtoisuuden periaatteella. Tunnenhan todellisia jouluihmisiä ja nautin itsekin kaikesta kauniista ja tunnelmallisesta. Mutta se toinen puoli, se tehty ja pakotettu.

Villasukat, takkatuli, glögiä ja hyvä kirja. Kukapa sellaisesta hetkestä ei nauttisi? Tähtitaivaan katseleminen ilman valosaastetta. Metsässä kävely ilman kiirettä. Pullan leipominen yhdessä läheisten kanssa. Niin? Nythän meille on annettu pyytämättä tällainen aika, jolloin ehdimme näin tehdä. Vai ehdimmekö? Poikkeusajan raamit pakottavat luomaan ajatteluumme uusia uria. Massatapahtumia ei ole, suuria joulumarkkinoita ei pidetä, yhteiset joululaulutilaisuudetkin nostetaan hyllylle ja monet kiirehtimiset tehdään toisella tavalla. Eikö tämä ole nyt se kohta, jolloin voimme itse valita. Vaivunko itse apatiaan ja näköalattomuuteen vai otanko marraskuun pimeyden uinuvana ja hoitavana pehmeytenä, sallittuna lataamisaikana? Ja joulun odotuksen läsnäolevampana ja vähemmän kiireisenä ajanjaksona.

Olennaiseen keskittyminen. Syvään hengittäminen. Pienten ilojen huomaaminen. Hetkien ainutlaatuisuuksien tiedostaminen. Hymy. Kosketus. Lämmin ajatus. Uinuvan marraskuun syvä viisaus. Elämä saa olla välillä vähemmän isoäänistä, vähemmän runsasta. Mielikin kaipaa rauhoittumista, rauhaa.

Paikka, jossa sitä voi opetella, on luonto. Luonto näyttää meille eri puolensa. Ei heinäkuun rehevyyttä ja marraskuun paljautta voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Molemmat tarvitaan, jotta tasapaino säilyy. Olkaamme tasapainoisia. Ajatelkaamme hengittävästi. Uinuva marraskuu olkoon ystävämme. 

VastaaLähetä edelleen

Löytölapsi

Mitä jos olisinkin löytölapsi
kirkon portaille jätetty
niin kuin jotkut olivat

ja heidänkin elämästä tuli totta
sekin oli ihmisenkokoinen elämä
iloineen ja suruineen

matkassa silti mykkä kohta siitä
mikä olikaan se tarina
jota ei kukaan tiennyt
tai kertonut

juuret hukassa
siivet puolta lyhyemmät kuin muilla
niillä, joilla ei salaisuuksia
ei epämääräistä syyllisyyttä harteillaan

ja repullinen häpeää
joka aika ajoin kaatoi kumoon

mitä muuta siitä olisi voinut syntyä
kuin valtava sisu

Ja sitten tuli päivä
jolloin sisulla ei ollut enää väliä

sai vaan olla
suorittamatta
yrittämättä miellyttää
pelkäämättä sanojia
arvostelijoita

sai hymyilläkin
ja kiittää, että sentään sai elää
että oli niin paljon rakkautta alkumatkalla
että portaille tuoja
muutti rukouksensa teoksi

toi portaille

ja luotti, että hyvin käy

Ja niin kävi 

Lokakuu

Mitä iloa on hengitellä
lokakuun iltapimeyttä

haistella syyssadetta aamuisin
sateenvarjo kainalossa

ihmetella ruskan etenemistä
ja taas luonnon riisuuntumista
koruistaan ja koukeroistaan

odotella talven ja levon tuloa
jota ennen syvät ja synkät hetket
mustuudessa, ravassa, raakuudessa

Miksi tämä sama ei koskisi ihmistä
tämä sama

että ei koko vuotta tarvitsisi kukoistaa
täydessä loistossa
olla runsas
aurinkoinen
kukkia hyviä kukkia, 
tuoksua hempeitä tuoksuja,
viheriöidä viehkeästi

Jospa kävisinkin talvilevolle
niin kuin pihapuuni pihlaja
tai talviunille
niin kuin metsäpalaseni mesikämmen

laittaisin luudan ovelle
lapun luukulle:

tavataan kevätauringon herätellessä
putkahdetaan näkyville pajunkissojen kanssa

ollaan kavereita hiljaisemmin
luotetaan lujemmin

pienentyessä intensiteetti kasvaa
laatu lujittuu
uskotaan siihen silloinkin
kun mikään
mitä näet ympärilläsi
ei kerro sitä

hiljaisuus on joskus
portti onnellisuuteen

avautumiseen, uuteen kasvuun 

Elämän ihanuus

Tänään minulla on hyvä olo. Hetkittäin jopa ihana. Ei riehakas vaan rauhallisen tyytyväinen.

Miten hyvä olo voi rakentua arkeen?
Mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin, ollakseen tasapainoinen?

Minä itse tarvitsen haasteita ja uusia asioita elämääni. Uudet, tuoreet näkökulmat stimuloivat aivojani. Saan vastaanottimet päälle ja motivoidun. Samoin uudet ihmisetkin voivat saada aikaan sopivaa sykettä elämiseen. Mukava myös tutkailla, miten kenenkin ihmisen persoona toimii ryhmässä. Joku on kuin kotonaan uusissa kuvioissa, toinen taas tarvitsee paljon aikaa uusien ihmisten keskellä. Koskaan et voi olla varma, mitä kenestäkin löytyy.

Sain aloittaa uuden koulutuksen viime viikolla. Se oli hyvin tervetullut asia lisäämään oppimistani ja antamaan ryhtiä arkeeni. Luulenpa, että sopiva määrä pakollista toimintaa tekee hyvää. Ihminen on helposti niin mukavuudenhaluinen, että ilman pakollisia velvollisuuksia elämä vähän lässähtää ja eltaantuu. Liian helppo elämä fyysisesti ilman suurempia henkisiä ponnisteluja on harvalle hyvä vaihtoehto.

Kaiken edellä kirjoittamani jälkeen olen kuitenkin sitä mieltä, että yksinkertainen  ja luonnonläheinen elämä antaa parhaan raamin jaksamiseen haasteiden keskellä.
Itse ajattelin jo opiskeluaikana, että haluaisin työn kaupungissa ja asumisen maalla. Itseni tuntien, ajattelin tarvitsevani molempia ollakseni tasapainoinen. Enkä ihan väärässä tainnut silloin olla.

Itse tykkään vuorovaikutuksesta, kohtaamisista ja yhdessä jakamisesta. Ilman niitä elämä kutistuu liian värittömäksi. Toisaalta en koe voivani hyvin, jos en saa olla riittävästi myös ihan yksin ja rauhassa. Kahden erilaisen tarpeen kanssa joutuu aika ajoin kamppailemaan ja tekemään valintoja.

Ravinto, liikunta, lepo – niiden sanotaan määrittävän hyvää elämää. Ja silloin tarkoitetaan määrän lisäksi laatua. Totta on, että yhdenlaiset peruspilarit niistä muodostuukin. Mutta eivät ne kyllä minulle riitä. Fysiikalle ehkä ja mieleni hyvinvoinnille. Mutta uskallan väittää, että itse en pärjää ilman uskoa, musiikkia, taidetta, kirjallisuutta ja luontoa. Usko antaa toivoa ja merkityksellisyyttä. Musiikki lisää kauneutta, antaa vahvoja maailmoja, joihin uppoutua ja joita ei voi sanoilla selittää tyhjäksi. Taide antaa uusia ikkunoita ajatteluun, menneeseen ja tulevaan. Koen taiteen värähtelynä. Joskus siihen energiaan on kätkeytynyt paljon tuskaa. Silti sellainenkin taideteos voi olla häikäisevän kaunis.
Kirjallisuus laajentaa ajatteluani ja ymmärrystäni elämää kohtaan. Luonto taas rauhoittaa harmonisuudellaan ja kauneudellaan, maadoittaa ikiaikaisuudellaan. Saan myös helpommin kiinni suhteellisuudesta, kun annan luonnon puhua. Minä, pieni ihminen, lopulta vain murunen tässä maailmankaikkeudessa.

Ihminen tarvitsee leipää, liksaa, lempeä ja lämpöä. Ja siihen voidaan lisätä vielä: luovuutta. Luovuutta siihen, että elämä muovautuu omannäköiseksi. Että unelmat, toiveet ja tarpeet voidaan siirtää ajatuksesta todelliseksi toiminnaksi. ”Peräseinä” löytyy omasta päästä. Sen heiluttamisesta kannattaa aloittaa raivaustyöt. Uutta syntyy sitä mukaa kun vanha, jo aikansa elänyt, väistyy.

Antakaamme uudelle tilaa. Ajatelkaamme viisaasti. Ja muistakaamme rakastaa, niin kauan kuin se on mahdollista. Mikään muu ei lopulta ole niin kovin tärkeää. 

Kuori minussa

Oletko huomannut joskus, että vetäydyt kuoreesi, suojaudut? Onko se pakollista vai opittu tapa? Kenties tapa, josta on vaikea oppia pois? Suvereenisuuden mahdollistaja?

Me täällä Suomessa ja varsinkin täällä Hämeessa ja juurikin korona-aikana pidämme etäisyyttä toisiimme. Säilytämme välimatkan, joka mahdollistaa peruutuksen. Olemme varuillamme, ei aina edes mitenkään näkyvästi, mutta mielessämme kuitenkin.

Jos emme olisi, mitä siitä seurasi. Hullunmyllyä ja haavoittumista? Lisää koronaa, ehkäpä. Mutta luultavasti myös läheisyyttä, lämpöä, kodikkuutta ja elämäniloa. Suurempaa luottamusta ja turvallisempaa oloa.

Haluaisin monesti ravistella rakenteita, heilutella hierarkioita, koputella kovaa pintaa, raaputella rautaisuutta. Mitä sen alta löytyisikään? Löytyisikö aito ihminen?

Löytyisi. Ja samalla paljon epävarmuuutta, turvattomuutta, kipuakin. Paljastumisen pelkoa. Julkisivun romahtamisen vaaraa.

Totuus vapauttaa. Kun kaapit on käännetty ja luurangot kaiveltu valon puolelle, voikin oikea elämä tässä ja nyt alkaa. Silmät, korvat, sydän ja mieli voivat pyöriä vaikka ympyrää onnesta ja vapaudesta.

Oletko sinä nähnyt ihmistä joka hyppelehtii ilosta? Luultavasti se ihminen ei ole tervejärkinen aikuinen. Luultavasti se ihminen on lapsi, jota ei ole joka mutkassa kielletty. Lapsi, jonka tunteita ei ole puristettu pois tieltä. Lapsi, joka saa olla lapsi.

Kaipaan tähän aikaan lapsellisuutta, huolettomuutta, suojakuorien ohentamista. Ihan ilman suodattimia ei kannata elää ja riskeerata elämäänsä kaikki tai ei mitään -asenteella. Mutta, mitä jos jokaisen ihmisen kohtaaminen tapahtuisikin ihmisyyden ja keskeneräisyyden ilmapiirissä. Hyväksyen, arvostaen, huolehtien ja kunnioittaen. Saisinko silloin enemmän merkityksellisyyttä olla tunteva ihminen. Koneilla saadaan asioita ja systeemejä aikaiseksi, mutta tunteet kuuluvat ihmisyyteen. Ilman tunteita värit häviävät.

Tämän hetken ruska on tuonut ympäristöön värien rikkauden. Mitä jos uskaltaisimme itsekin loistaa näkyvämmin ja värikkäämmin. Olisi takuulla hauskempaa elää sillä tavalla tämä pieni elämä, joka vain hetken kestää.