Stressinhallintavalmennusta, intuitiivista voimavaratyöskentelyä ja luovia menetelmiä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemiseksi yksilöille ja yhteisöille. Työskentelyissä hyödynnetään kehon, oman äänen, luonnon, musiikin, taiteen ja luovuuden mahdollisuuksia. Keskiössä ihminen.
Tänään minä kuuntelen mitä historia minulle kuiskii mitä se kertoo opettaako jotakin
en säästynyt ilman rankkasadetta en ilman repivää tuulta en kivikkoista rinnettä, joka ei koskaan loppunut
kaiken keskellä minulla oli liian suuri ääni sain siitä kuulla silloin tällöin ja totta se oli
oli totta sekin, että en taipunut en, vaikka yritettiin yritettiinpä jopa juuriani repiä
kerran ne irtosivat silloin lensin ja kun lensin, näin kaiken kauempaa ja kauniimpana kuin osasin kuvitella
Tänään minua heikottaa heikottaa siksi, että joudun palaamaan ja palatessani kohtaamaan sen, että sillä aikaa kun olin pois olivat nurkat alkaneet kaatua perennat maatua eikä perunakuokka ole enää ehjä ämpärissäkin halkeama
minun pieni mieleni itkee se itkee sitä, että pieni ihminen ei opi ei opi sitä, että jos on pois silloinkin elämän lait ovat voimassa
elämä tarvitsee vastaanottajan talo tarvitsee asujansa pelto ei anna satoa hoitamatta perennat itkevät
Tänään linnut pidättävät henkeä odottavat vuoroansa koko lähitienoo uinuu
vain yksi pieni valo lämmittää sen valon takaa näen hymyn ja hymyn takana odottaa lämpö
ja kun valo, hymy ja lämpö yhdistyvät alan uskomaan huomiseen
Millä mielellä olet elänyt tämän viikon? Onko ollut merkityksellisyyden tuntu päivissäsi vai alkaako sinustakin tuntua, että aivan sama.
Minun mieleni on mennyt sinne tänne. Lamaantumisen merkkejä huomaan itsessäni hetkittäin. Silti ihan hirveän monet asiat ovat todella hyvin. Keväinen aurinko ja sen lämpö lisääntyvän lintujen laulun kera alkavat vallata ympäristöä hyvällä tavalla. Useampia joutsenten ääniäkin olen kuullut ja niiden lentojakin nähnyt. Elämä jatkaa luonnollista kulkuaan ja luonto tarjoaa talven jälkeen yltäkyllin muutosta ja pieniä iloja.
Olen aina ollut ihminen, joka tarvitsee ympärilleen ilmaa ja tilaa. Rauhaa ja hiljaisuuttakin. Työrauhaa myös. Se on nyt ollut kortilla. Kotimme on jo usean viikon ajan ollut etäkouluna ja harrastuksiakin on perheessämme hoidettu etänä. Se on väsyttävää. Jotta muilla olisi jonkinlaista mahdollisuutta työskentelyyn, olen itse siirtänyt omia tekemisiäni jo monta viikkoa syrjään. Lopulta itsensä ja tarpeidensa syrjään laittaminen syö voimia ja mielenrauhaa. Alkaa hermot kiristymään ja kodin ilmapiiri muuttua raskaaksi ja tukkoiseksi. Enkä varmasti ole ensimmäinen, jonka venymiskykyä on testailtu jo vuoden ajan enemmän ja vähemmän.
Jos on korkea sisäinen tavoitetaso, sopeutuminen pienellä liekillä tapahtuvaan elämään voi vaatia asenteen muutosta. Ja lamaannuttavinta pelon lisäksi on epätietoisuus ja se, että odotat niin kuin linnunpoikanen nokka auki ruokaa, joka tulee muiden tuomana. Että otat ulkopuolelta vastaan tiedon, neuvot, ohjeet ja luotat, että ne ovat viisaampia kuin omat havaintosi ja ajatuksesi.
Mikä on tärkeintä ja luovuttamattominta? Paljonko tarvitaan rahaa, että arki rullaa ja laskut tulevat maksetuksi? Miten usein pitää käydä kaupassa, tehdä ruokaa, pyykätä ja tiskata, että perhe saa tarvitsemansa? Onko liikunnalla, kulttuurilla, sosiaalisella elämällä ja elämyksillä painoarvoa aikana, jolloin tärkeintä on pitää sairaalakapasiteetit tasolla, joka riittää kaikille tarvitseville?
Ei ole helppoja ratkaisuja. Ei helppoja päätöksiä. Ei selvää näkemystä siitä, miten pitäisi toimia. Kyllä me varmasti viikon tai kahden ajan seisomme vaikka päällämme, mutta vuoden ja kahden elämän volyymin kutistaminen alkaa tuntua jossain muualla kuormituksena. Meitä on myös moneksi sen suhteen, miten koemme elämän.
Olen sitä mieltä, että nyt jos koskaan on pakko ajatella ihmisyyttä isona arvona. Mitä jos muuttaisimme rajoitukset rakkaudeksi, karanteenit kaveruudeksi, pelot ihmisyyden arvostamiseksi. Miten?
Annanpa mielikuvituksen avautua. Mielessäni olen nähnyt meitä tässä ajassa eläviä rakentamassa tulevaa voimaantumisen kautta. Itkut on itkettävä. Tehkäämme se. Näyttäkäämme lapsillemme, että on normaalia surra menetyksiä. Ei kipua tarvi piilottaa. Sen voi näyttää, puhua ulos ja jatkaa sitten keveämpänä uutta kohti. On niin helppo arvostella muita, päättäjiäkin. Jokaisesta löydämme virheitä ja heikkouksia, joita osoittamalla voimme kääntää katseet pois omista virheistä ja heikkouksistamme. Vastuu on jokaisen.
Haluaisin hetkeksi kääntää katseeni lapseen ja nuoreen. Siihen, jonka elämänkokemus on vielä vähäistä. Häneen, jonka on sopeuduttava mukisematta. Suurimmat tuhot tapahtuvat hiljaisuudessa, pinnan alla ja ne tulevat voimalla pintaan myöhemmin. Ehkä sitten, kun oma tietoisuus kasvaa tai vapaus lisääntyy.
Onko sinun ympärilläsi heikkoja, yksinäisiä, sairaita tai äänettömiä. Muista, että voit milloin tahansa olla yksi heistä. Mitä silloin toivoisit? Itse toivoisin, että siinä tapauksessa ympärilläni olisi niitä, joihin voisin luottaa. Että heillä olisi voimavaroja, tulevaisuuden uskoa ja toimintakykyä. Näkemystä ja itsepäisyyttäkin. Ei luovuttamista ja epätoivoa.
Ensin yhteinen itkuvirsi, sitten päät pystyyn ja katse aurinkoon. Kevät tulee ja kesä. Luonnossa on niin paljon elämänvoimaa, että siihen katsomalla ja siitä oppimalla saa paljon oivalluksia. Ja tulee se naurukin sieltä ja into ja ilo.
Käärikäämme hihamme tämän päivän haasteisiin. Aurinko nousee huomennakin.
Ja nyt taas kaikki on tässä. Vain tässä. Tai oli ja meni jo.
Näitä hetkiä me elämme läpi koko ajan eikä meillä ole mitään muuta. Eikä tule olemaan.
Jos aion elää, elän sen juuri nyt. Läsnäolon tilassa. Muuta tapaa olla olemassa ei ole.
Siksi on tärkeää tykätä itsestään ja kaikesta mitä tekee. Tai ainakin hyväksyä sen, mitä tekee, että ei käytä energiaansa vastustamiseen.
Mietin tänään lapsia ja nuoria. Huoleton lapsuus ja onnellinen nuoruus. Miten se rakentuu? Mistä lapsi ja nuori imee arvonsa, peilaa itseänsä rehellisesti.
Meidän lasten ja nuorten koko elämä on tänään ja tässä. Se, miten hänelle puhutaan, miten hänen kanssaan ollaan ja keskustellaan. Mitä hän tekee ja miten. Millä mielellä?
Tulevaisuus on käsissämme joka hetki. Se on erityisesti valinnoissamme ja arvoissamme. Jokainen joutuu itse valitsemaan tien, jota kulkea. Tai nöyryyden kulkea osoitettua tietä. Kutsumustakin.
Mikä tekisi hetkestäni läsnäolevamman? Hengitys. Hengitys. Ajatus. Katse. Kosketus. Toiminta. Aistiminen. Totta oleminen.
Kyllä huonotkin asiat on todettava, vaikeat tunteet elettävä. Rehellisyys vaatii rohkeutta. Itsearvostusta.
Tänään aurinko on piilossa. Arjessanikin on haasteita selätettävänä. Niitä on turha vähätellä.
Viikkoja sitten kirjoitin mielestäni erikoisen runon. En ymmärtänyt sitä itsekään. Nyt ymmärrän jo paremmin. Se kuvastaa jotakin tästä juuri elämästämme ajasta.
Jos kaikki on epäselvää. Et tiedä itketkö vai nauratko ja miten tässä kohtaa täytyisi arkeansa elää. Kohtaaminen on vähissä, laulaminenkin melkein kielletään. Ihmisiltä alkaa kadota merkityksellisyys ja toivon liekkiä koetellaan.
Nyt jos koskaan valinnat tapahtuvat pienissä asioissa. Voimavarat löytyvät kiitollisuudesta. Kaiken hyvän esille nostamisesta. Siihen kiinnittymisestä.
Toivoa on. Iloakin. Anna tänään niille edes pieni tila päivässäsi. Sano kiitos, sano se ääneen tänään. Kiitollisuus tarttuu. Niin kuin toivo ja ilokin.
On ystävyyden aika.
Mitä rakennan?
Mikään ei ole varmaa ei itku ei nauru ei edes kaunein taulu
juokse lujaa sinut kidnapataan älä anna sen tapahtua
sullo paperia suuhusi nyt ei ole aika puhua ei laulaa
hakkaa nauloja hakkaa hakkaa nyt on sen aika
hukuta siihen energiasi halusi himosi
onko lumi valkoisempaa huomenna sitä kysyn ja se on paras kysymys pitkään aikaan
ota sormi katso sitä se liikkuu sekin on lahja ihme erikoisuus
hattu tarvitko sitä et et todellakaan
tarvitset viitan ja ystävän viisaan sellaisen etsi se
Mitä tarkoittaa ministeri? Mitä tarkoittaa nukkavieru?
Nämä kysymykset kuulin juuri lapseltani, joka rauhallisena lauantaiaamuna lukee kirjaa olohuoneen keinutuolissa.
Kyllä maailmaan kysymyksiä mahtuu. Ja vastauksiakin, mutta osaanko kysyä itseltäni juuri oikeita kysymyksiä tänään. Jos en kysy, vastauksiakaan en kuule. Jos en kysy täsmäkysymyksiä, en ehkä saa täsmävastauksiakaan. Vai voisinkohan saada vastauksia, vaikka en kysykään.
Kyllä voin. Miten? No, rauhoittumalla. Keskittymällä hengitykseen, levollisuuteen, melkein täydelliseen ajattelemattomuuteen. Sellainen tila on hyvin luova, riittävän tyhjä. Siihen tilaan on helppo tipahdella uusien oivallusten.
Jos en oivalla, en tiedosta, en syty enkä haltioidu, voinko olla elossa ja kokea merkityksellisyyttä. Tämä aamurauha tässä ja nyt tuntuu merkitykselliseltä. Lapseni lukee kirjaa, minä näpytän tekstiä ja olo on virtaavan rauhallinen.
Meidän elämämmehän voi olla ajoittain ikään kuin umpikujassa. Ratkaisuvaihtoehtoja on vähän tai ei ollenkaan ja oma mieli tietää, että näin ei voi jatkua. Jos siinä tilanteessa laittaa kaasun hirttotilaan ja jatkaa hammasta purren, huonosti käy. Ihminen ei kestä liian isoa kitkaa. Tosin ei liian kitkatontakaan. Tasapaino ja kohtuus löytyvät jostakin siltä väliltä.
Niin. Ministeri ja nukkavieru ovat sanoina melkein vastakkaisia, kun ajattelen niistä syntyviä mielikuvia. Luulenpa, että jos puhutaan ihmisistä, ministeri voi olla myös nukkavieru. Ei kansan nähden, mutta vapaa-ajallaan. Ja nukkavieru ihminen voi olla ainakin oman elämänsä ministeri. Sisäisesti.
Tänään minussa ottavat mittaa ministeri ja nukkavieru. Rentoon lauantaihin sopii hyvin nukkavieru, mutta kotoinen tunnelma. Ministeri minussa kuitenkin sanoo, että nyt päätökset pöydälle, aikataulut ojennukseen ja talo täyteen tohinaa. Että sisäministerini pääsee kokemaan myös ulkoministeriyttä.
Tänään haluan kokea tasapainoa. Sitä, että hyväksyn itsessäni sekä nukkavierun puoleni että ministeriyteen pyrkivän salkunkantajan.
Kiitos lapseni kysymyksistäsi. Kysyvä ei tieltä eksy, sanotaan. Ja se, mitä kysyn itse itseltäni, on vielä tärkeämpää. Vastaukset annetaan ajallaan. Joskus jopa heti, jos maltan pysähtyä kuuntelemaan tarkasti.
Kannattaa rauhoittua ja kuunnella. Katseen voi kohottaa kohti taivasta.
Havahduin omassa arjessa siihen, että yhtä tärkeää kuin saada rakkautta, on se, että voi antaa sitä toiselle. Että on omalle rakkaudelle vastaanottaja.
Se on vähän sama kuin silloin, jos kokee kutsumusta johonkin asiaan, että voi tehdä sitä. Teoissa ja todeksi elämisessä toteutuu syvin ydin. Ei pelkässä ajattelussa ja tunteessa.
Minussa elää jonkinlainen kutsumus saada auttaa ja ymmärtää. Nostaa toista ja vähän tönäistäkin liikkeelle.
Omalla kohdalla se onkin sitten vaikeampaa. Siihen minäkin tarvitsen toisen ihmisen. Sellaisen, joka näkee minut ja uskoo minuun.
Dissaajiakin riittää. Kukaan ei tietenkään ilmoittaudu, mutta siitä ainakin tunnistat sellaisen ihmisen, että olet ihan kuin ilmaa hänelle. Sinua ei oikein noteerata. Tai ehkä joskus, mutta tietyillä ehdoilla. Tai ehkä joka toinen päivä. Se voi olla hyvin tuhoavaa. Erityisesti lapselle tai nuorelle.
Kyllä minäkin sellaiseen syyllistyn. Monesti silloin, kun itsellä on joku epävarmuus. Ehkä alemmuuskin. Tai kiire ja kuormitustila.
Ja sitten on se viheliäinen kaksinaamaisuus. Hymyilet edessäpäin ja pilkkaat takanapäin. Taitaa ilma olla vähän epämääräinen sellaisissa kahvihuoneissa. Tai sukujuhlissa. Ei oikein löydy vapaata hengitystä tai helppoa hymyä. Pää on kipeä kotiin palatessa ja mieli ihmeellisen samea. Mitä ihmettä siellä tapahtui. Viihdyinkö oikeasti. En viihtynyt.
Joskus asiat eivät koske edes itseä. Ilmapiirin voi aistia ihan tietämätön ja asiasta osaton. Minulle on jäänyt joistakin tilanteista sellainen tunne iholle, että ompa kylmä tai pimeä fiilis. Katto ei ole korkealla eikä valo riitä nurkkiin asti. Tarkoitan henkisesti.
Voi. Nyt nostan selkäni suoraan. Hengitän luottavaisesti. Ajattelen valoisasti. Jätän vähemmälle kritiikit, vikoilemiset, vahvat vaatimukset. Tapulan olalle, silitän hiuksista, hymyilen rohkaisevasti. Erityisesti lapselle ja nuorelle.
Ja jos näen odottavan äidin, levitän mielessäni punaisen maton hänen eteensä. Heittelen talven tulppaaneja maton reunoille kaunistukseksi. Ajattelen hellyydellä tulevaa lasta ja toivon, että hänelle riittää lämpöä ja rakkautta.
Että hän saa rakkautta. Ja kokemuksen, että hänkin saa rakastaa. Että lähellä on joku, jonka kohdalla saa kokea rakkauden virran. Sylin. Huolenpidon.
Siitä hetkestä kasvaa turvallinen tulevaisuus. Valoisa katse. Luottamus.
Minulta on kysytty viime aikoina useamman kerran, mitä tarkoittaa intuitiivinen voimavaratyöskentely, jota teen ihmisten kanssa. Olenkin sitä yrittänyt avata itsellenikin, jopa teorioiden kautta, vaikka se onkin vähän harhaanjohtavaa.
Viikonloppuna ottamani kuva, jonka tähän tekstiin liitän, kertoo minulle symbolisesti sen, mitä on intuitiivinen voimavaratyöskentely. Katsopa kuvaa ja mieti, mitä se sinussa herättää. Hengitä ja katso. Eläydy kuvan tunnelmaan ja pieniin asioihin, joita havaitset siinä.
Wikipedia antaa selityksen intuitiosta näin. ”Intuitio on sisäinen näkemys tai kyky oivaltaa asia välittömästi. Intuitiivinen tieto eroaa analyyttisestä tiedosta, joka sisältää käsitteellistä aineistoa.”
Tommy Hellsten on sanonut, että intuitio on sen tietämistä mitä ei voi tietää ja rohkeus sen tekemistä mitä ei voi tehdä.
Liikutaan siis monen mielestä arveluttavilla poluilla. Itse ajattelen, että se mitä näen ja koen ihmisissä voimavaratyöskentelyn jälkeen, tekee minuun joka kerta syvän vaikutuksen. Sydäntään kuunteleva, itseään arvostava ja virtaukselle antautuva ihminen pääsee (tai joutuu) prosessiin, joka alkaa kuljettamaan häntä kohti ainutlaatuisuuttaan. Yhteys omaan sydämeen on monesti ohentunut ulkoapäin tulevien uhkien hidastamana tai koettujen vaikeiden tapahtumien ja kriisien vuoksi yhteys on jopa katkennut. Silloin ei jää voimavaroja muutokselle ja uudistumiselle. Sysäys voi olla pienen pieni, mutta totuudellisuudessaan isoja virtoja synnyttävä.
Mutta voinko heittäytyä tuollaiseen työskentelyyn? En voi, jos en kykene luottamaan. Se on alkulähtökohta. Luottamus rakennetaan yhdessä. Se ei toimi vain yhteen suuntaan. Luulenpa, että vaistoamme myös alitajuisesti keneen voimme luottaa. Tai sen, keneen kykenemme luottamaan. Joskus omat huonot kokemuksemme antavat myös vääriä singnaaleja. Mitähän sitoutumiskammoinen ihminen on kokenut tai ihminen, jonka on vaikea päättää asioita tai ottaa riskejä? Joskus vasta riittävän suuri kärsimys pakottaa meitä ottamaan jotakin uutta vastaan, luottamaan sellaiseen, josta ei ole paperille kirjoitettuja varmoja takeita.
Lainaan tähän loppuun toissa viikolla kuulemani runon. Se on kuin peili ja samalla hyvin rohkaiseva. Kulkekaamme kohti päättäväisyyyttä ja rohkeutta.
”Ennen kuin on sitoutunut, on aina epäröintiä, tilaisuus vetäytymiseen, tehottomuutta. Kaikkiin aloitteellisiin ja luoviin tekoihin pätee alkeellinen totuus, ja tietämättömyys siitä tappaa lukemattomia ideoita ja loistavia suunnitelmia: sillä hetkellä kun sitoutuu ehdottomasti, Sallimus liikkuu myös. Tapahtuu kaikenlaista josta on apua ja joka ei muutoin olisi koskaan tapahtunut. Kokonainen tapahtumien virta seuraa päätöstä ja nostaa ihmisen hyväksi kaikenlaisia ennennäkemättömiä sattumuksia, kohtauksia ja materiaalista apua, jota kukaan ei olisi voinut kuvitellakaan osakseen. Mitä tahansa osaat tai haaveiletkin osaavasi, ryhdy siihen. Rohkeudessa on neroutta, voimaa ja taikuutta.” Goethe
Muistan hyvin tunnelmat vuodelta 1999. Oli tulossa uusi vuosituhat. Kohistiin Milleniumista. Se synnytti paljon odotuksia, toiveita, ehkä pelkojakin. Nuo uudet numerot: kakkonen ja sen perässä kolme pyöreää nollaa olivat ihan kuin taikanumeroita. Melkein kuin salasana johonkin uuteen ja ihmeelliseen.
Toimin tuolloin Kokkolassa kanttorin sijaisena. Vastuullani oli kaupungin kirkon tilaisuudet. Työkuvaani kuului myös uudenvuodenyön messu. Se suunniteltiin pidettäväksi alle tunnissa, että ehtismme kuulemaan kirkonkellojen soiton, joka ilmoitti meille uuden aikakauden alkamisesta. Heti sen jälkeen aloitin uruilla häämarssin soittamisen. Uuden vuosituhannen tuorein aviopari asteli avioliiton satamaan. Keskellä yötä, uuden vuosituhannen alkaessa. Tuskin sellaista päivämäärää voi vahingossa unohtaa. Hyvin ainutlaatuinen vihkiaika.
Vuosi sitten vaihtui vuosikymmen. Vuodessa 2020 oli taas tuota kakkosten ja nollien magiikkaa. Olin itse uuden edessä ja katse vahvasti eteenpäin suunnattuna. Vuoden vaihtuessa oli tärkeä saada työhuone putsattua ja matkalaskut Kipaan kirjattua. Sitten koittaisi vapaus. Melkein kuulin häämarssin korvissani. Astuin uuteen ja ihmeelliseen. Hyppy tuntemattomaan oli alkanut.
Senkin jälkeen elämä on ollut tavallista. Pyykinpesua, kauppakassien kantamista, ruoan laittamista, kasvattamista ja kaikkea sellaista, mitä meidän jokaisen arkeemme kuuluu. Oli vuoden numerosarja miten juhlava tahansa, normaalia elämää jatkamme elämän isojen ratkaisujenkin jälkeen.
Tähän vuoteen on sisältynyt paljon muutakin. Fyysisesti pienen reviirin sisällä eläessä mieleni on kulkenut pitkiä matkoja. Kysellyt arvoani, rohkeuttani, tehtävääni. Mitään en kadu. Opettavaista on ollut. Luulen, että isot päätökset ja muutokset ovat niin pitkän ajan tuotoksia, että ensin täytyy levätä vanhat väsymykset pois. Hiljentää oikeasti vauhtia, eikä hypätä vauhdista toiseen. Se olisi kyllä ollut automaatio, johon mieleni oli minua työntämässä. Sitten tuli pandemia ja opetti minulle jotakin tärkeämpää. Sellaista, että ilman maailmanlaajuista tilannetta olisin jäänyt stressin pauloihin pyörimään ja hermoilemaan. Olenhan minä stressannut ja hermoillutkin, mutta nykyään katson niitäkin hetkiä eri kulmasta. Hiljaa hyvää tulee.
Ihminen tarvitsee merkkipaaluja, taitekohtia, juhlia ja pysähtymisiä, jotta ymmärtää elämän syklejä ja lainalaisuuksia. Jos ei olisi yötä päivän jälkeen, ei lepopäivää arkiviikon jälkeen, ei eroa juhlalla ja arjella, miltä elämämme tuntuisi. Ei laaksoa, ei kukkulaa, pelkkää tasaista, saman toistoa. Turvallista kyllä, mutta tuskin niin sykähdyttävää. Ehkä näitä vuoden vaihtumisen rituaalejakin tarvitsemme. Juuri nytkin raketit paukkuvat ulkona. Nakkeja ja perunasalaattiakaan ei ole unohdettu.
Mutta kuulkaa, tänä iltana minusta tuntuu tasaiselta. Taitekohta ja vuoden vaihtuminen melkein arkiselta. Koko vuosi on ollut yhtä muutosta, yllätystä ja sopeutumista täynnä. Minulle ei ole jäänyt voimavaroja räiskimiseen, ei tarvetta erityiseen juhlimiseen. Ei oikeastaan muuhun kuin tilanteen toteavaan ajatukseen. Vuosi vaihtuu.
Katson taakseni: Olipas se vuosi. Katson eteeni: Mitähän tuleva vuosi tuo? Katson ympärilleni: Tässä olen, ehjänä ja kokonaisena. Kiitos vuodesta 2020! Tervetuloa vuosi 2021!
Tänään minä valmistan mieltäni joulun tulla Siihen pehmeyteen ja tähtiloistoon on kaipaus mulla
Josko joulupitsin ompelisin se kaunein ommel siinä kimmeltäisi ja sanoma ikuinen siihen kirjattuna: Valo joulun, toivon ja rakkauden
Huomennakin minä rakennan joulumieltä uskon hyvään ja tahdon tallin lempeyteen Siihen höyryyn ja ilmaan höyrystyvään jossa tarkasti ei tarvi nähdäkään
Näen enkelin, kullan ja mirhamin ja paimenten jalat kylmenneet
ne kunniakkat, ehtijät ensimmäiset Kuninkaan ensihymyn nähneet he
Ei ollut tilaa, ei pehmoista pienelle, ei hänen nuorelle äidilleen mutta eläimet lämpimät, oljet kellertävät tilaa tekivät, vastaanottivat tuon kaiken ihmeen ja edeltä ennustetun:
pojan Daavidin, juutalaisten kuninkaan
Minäkin siellä kedolla kuljen, pelkään, ihan säikähdän – sana taivaasta: ”Älkää peljätkö” Ei ole syytä pelätä, ilo on saapunut, vapahtaja, lupausten lunastaja
Minäkin riennän, minäkin kumarran, minäkin silitän pienen lämmintä poskea ja katson lempeästi synnyttäjää – ja toivon hetkeni ikuisesti kestävän
Siinä hetkessä sekoittuvat odotus ja täyttymys, ilo ja ihmetys, ristiriitojen suloiset soinnut ja kantava toivo
toivo toivo paremmasta kaikelle kansalle kuuluvasta
ei osatonta
rakkaus ja armo leviävät ihan kaikkeen maan ääriin Sinne, missä vastaanottava ja nöyrä mieli kumartaa sydämensä polvet vapahtajansa edessä
