Itkuvirsi

Millä mielellä olet elänyt tämän viikon?
Onko ollut merkityksellisyyden tuntu päivissäsi vai alkaako sinustakin tuntua, että aivan sama.

Minun mieleni on mennyt sinne tänne. Lamaantumisen merkkejä huomaan itsessäni hetkittäin. Silti ihan hirveän monet asiat ovat todella hyvin. Keväinen aurinko ja sen lämpö lisääntyvän lintujen laulun kera alkavat vallata ympäristöä hyvällä tavalla. Useampia joutsenten ääniäkin olen kuullut ja niiden lentojakin nähnyt. Elämä jatkaa luonnollista kulkuaan ja luonto tarjoaa talven jälkeen yltäkyllin muutosta ja pieniä iloja.

Olen aina ollut ihminen, joka tarvitsee ympärilleen ilmaa ja tilaa. Rauhaa ja hiljaisuuttakin. Työrauhaa myös. Se on nyt ollut kortilla. Kotimme on jo usean viikon ajan ollut etäkouluna ja harrastuksiakin on perheessämme hoidettu etänä. Se on väsyttävää. Jotta muilla olisi jonkinlaista mahdollisuutta työskentelyyn, olen itse siirtänyt omia tekemisiäni jo monta viikkoa syrjään. Lopulta itsensä ja tarpeidensa syrjään laittaminen syö voimia ja mielenrauhaa. Alkaa hermot kiristymään ja kodin ilmapiiri muuttua raskaaksi ja tukkoiseksi. Enkä varmasti ole ensimmäinen, jonka venymiskykyä on testailtu jo vuoden ajan enemmän ja vähemmän.

Jos on korkea sisäinen tavoitetaso, sopeutuminen pienellä liekillä tapahtuvaan elämään voi vaatia asenteen muutosta. Ja lamaannuttavinta pelon lisäksi on epätietoisuus ja se, että odotat niin kuin linnunpoikanen nokka auki ruokaa, joka tulee muiden tuomana. Että otat ulkopuolelta vastaan tiedon, neuvot, ohjeet ja luotat, että ne ovat viisaampia kuin omat havaintosi ja ajatuksesi.

Mikä on tärkeintä ja luovuttamattominta? Paljonko tarvitaan rahaa, että arki rullaa ja laskut tulevat maksetuksi? Miten usein pitää käydä kaupassa, tehdä ruokaa, pyykätä ja tiskata, että perhe saa tarvitsemansa? Onko liikunnalla, kulttuurilla, sosiaalisella elämällä ja elämyksillä painoarvoa aikana, jolloin tärkeintä on pitää sairaalakapasiteetit tasolla, joka riittää kaikille tarvitseville?

Ei ole helppoja ratkaisuja. Ei helppoja päätöksiä. Ei selvää näkemystä siitä, miten pitäisi toimia. Kyllä me varmasti viikon tai kahden ajan seisomme vaikka päällämme, mutta vuoden ja kahden elämän volyymin kutistaminen alkaa tuntua jossain muualla kuormituksena.
Meitä on myös moneksi sen suhteen, miten koemme elämän.

Olen sitä mieltä, että nyt jos koskaan on pakko ajatella ihmisyyttä isona arvona. Mitä jos muuttaisimme rajoitukset rakkaudeksi, karanteenit kaveruudeksi, pelot ihmisyyden arvostamiseksi. Miten?

Annanpa mielikuvituksen avautua. Mielessäni olen nähnyt meitä tässä ajassa eläviä rakentamassa tulevaa voimaantumisen kautta. Itkut on itkettävä. Tehkäämme se. Näyttäkäämme lapsillemme, että on normaalia surra menetyksiä. Ei kipua tarvi piilottaa. Sen voi näyttää, puhua ulos ja jatkaa sitten keveämpänä uutta kohti. On niin helppo arvostella muita, päättäjiäkin. Jokaisesta löydämme virheitä ja heikkouksia, joita osoittamalla voimme kääntää katseet pois omista virheistä ja heikkouksistamme. Vastuu on jokaisen.

Haluaisin hetkeksi kääntää katseeni lapseen ja nuoreen. Siihen, jonka elämänkokemus on vielä vähäistä. Häneen, jonka on sopeuduttava mukisematta. Suurimmat tuhot tapahtuvat hiljaisuudessa, pinnan alla ja ne tulevat voimalla pintaan myöhemmin. Ehkä sitten, kun oma tietoisuus kasvaa tai vapaus lisääntyy.

Onko sinun ympärilläsi heikkoja, yksinäisiä, sairaita tai äänettömiä. Muista, että voit milloin tahansa olla yksi heistä. Mitä silloin toivoisit? Itse toivoisin, että siinä tapauksessa ympärilläni olisi niitä, joihin voisin luottaa. Että heillä olisi voimavaroja, tulevaisuuden uskoa ja toimintakykyä. Näkemystä ja itsepäisyyttäkin. Ei luovuttamista ja epätoivoa.

Ensin yhteinen itkuvirsi, sitten päät pystyyn ja katse aurinkoon. Kevät tulee ja kesä. Luonnossa on niin paljon elämänvoimaa, että siihen katsomalla ja siitä oppimalla saa paljon oivalluksia. Ja tulee se naurukin sieltä ja into ja ilo.

Käärikäämme hihamme tämän päivän haasteisiin. Aurinko nousee huomennakin. 

VastaaLähetä edelleen

Positiivisuuskertoimet

Minusta positiivisuuden vaatimus on väkivaltaa ja ehdollistamista. Mutta mitä tarkoittaa positiivisuus? Onko se sama kuin ilo?

Onko sinulle sanottu koskaan:
”Hei kuule kaveri, mennään ilon kautta.”

Joskus olen tuntenut itseni pakkopaitaiseksi noissa tilanteissa. Sellaisissa tilanteissa tunteeni olla totta ei ole resonoinut. Silloin en ole pystynyt menemään ilon kautta. Mielessäni ei ole ollut tilaa sille, koska siinä hetkessä ei ole ollut vapautta. Sanat on lausuttu ylhäältä päin ja sanomisen sävyssä on ollut halveksuntaa ja pakottamista, päälle liimattua ulkokohtaisuutta ja täydellistä toisen ihmisen kohtaamattomuutta.

Olen pohtinut, mikä on tehnyt minulle niin vahvaa viallisuuden ja sopimattomuuden viittaa. No esimerkiksi se, kun minua on osoitettu sormella ja kuiskuteltu, että ilonpilaaja. Että meillä on täällä niin hauskaa ja mahtavaa, kunnes sinä tulet ja alat valittamaan.

Olikohan kyse siitä, että ongelmat oli helppo laskea minun harteilleni. Kun helposti syyllistyvänä otin nopeasti raskaan syntipukin roolin kantaakseni. Päästin toiset pahasta. Kun asiat, jotka koin hankaliksi, epäoikeudenmukaisiksi ja kohtuuttomiksi, käännettiin minun ongelmaksi. Meillähän on ihan huippua täällä, tuuletetaanpa nyt yhdessä. Eikö kädet nouse? Ei. Jähmetyin sisälläni.

Minusta ilo on ihana asia. Silloin kun siinä ei ole vaatimusta mukana. Silloin, kun se saa kuplia ihan omilla ehdoillaan. Ja varsinkin, jos se jakamisesta kertaantuu. Että sitä kautta koet yhteenkuuluvaisuutta toiseen ihmiseen tai ryhmään. Tai kun se ilo riehaantuu riemuksi asti ja sisäelimet saa sellaisen jumpan naurusta, että tunnet sen vielä seuraavanakin päivänä kehossasi. Kerrassaan voimaannuttavaa alkuvoimaa.

Mutta miksi ilo olisi jotenkin lähtökohtaisesti isompi markkina-arvoltaan kuin suru?

Olen viime viikkoina pohtinut näitä asioita. Minulta kysyttiin muutama päivä sitten, että mitä minun otsassasi lukee. Olen sitä miettinyt. Se, mitä siinä lukee, vaihtelee. Olemmehan peilejä toisillemme. Tai projisoinnin kohteita myös. Joka tilanteessa ei vapaasti hengittäminen onnistu. Silloin kun en koe vapautta eli ole turvassa, pelkoni aktivoituvat. Ja kun pelkään, alan saamaan nimiä otsaani. Siellä lukee kaikki ne manipuloinnin jäljet, trauman poikaset, pettymysten ja häpeän nimet, joita kannan mukanani, kiusaamistarinani, erilaisuuden kokemukseni.

”Niin, että onko sulla huumorintajua, häh.” ”No kuule, on enemmän kuin sinä luulet itselläsi olevan.”
Mutta tämä ei ole huumoria, tämä on lyömistä. Ehkäpä puolin ja toisin. Ja kun puolustautuu, sekin luetaan viaksi ja outoudeksi. ”Kuule, mitä tarkoitat. En niinku ymmärrä, mitä tarkoitat.”
Ok. Et siis ymmärrä. Et halua ymmärtää.

Silloin kannattaa lähteä. Ja unohtaa sen jälkeen, kun on tiedostanut, mikä kuvio siinä määritteli minun ihmisarvoani. Minkalaisia pelejä ja pelisääntöjä noudatettiin, joiden kanssa en löytänyt selkeyttä ja rauhaa. Rakkautta ja kunnioitusta.

Luulenpa, että aito positiivisuus on niin yksinkertaista, että se ei alistu manipuloitavaksi. Enkä minäkään. Yksinkertainen. Negatiivinenko?

Taidanpa keittää hyvät kahvit. Samalla tavalla, kun nielaisen kahvihörppyni, suruani en onnistu nielaisemaan. Surtava on, milloin mitäkin. Tämänkin kirjoituksen sävyssä oli surua, mutta se halusi tulla näkyväksi omalla nimellään. Ystävystyn suruni kanssa niin, että voin pitää sitä vierelläni, ottaa syliin ja silitellä sitä hellästi. Minulla on aikaa tutkia sitä rauhassa. Minun ei tarvi juosta sitä pakoon ja teljetä sitä rautaovien taakse unohduksiin. Voin kysyä siltä, että mitä kuuluu ja miten menee tänään. Huomaan, että se kevenee päivä päivältä, kunnes tulee uusi suru, joka nostaa vanhojakin suruja. Ja taas minä etsin aikaa kohdata ystäväni. Eivätkä suru ja ilo ei vieraita toisilleen. Ovat loppujen lopuksi tasavertaisia.

Minusta taitaakin tulla kaikkien tunteiden tasa-arvovaltuutettu, tunneoikeuksien puolustaja, ääni niille, joiden tunteita on vähätelty ja vääristelty niin, että ihminen on murskautunut niiden alle. Luullut jopa olevansa väärässä, vääränlainen, vähäisempi, koska peili on ollut liian suttuinen, mykkä, särkynyt tai sitä ei ole ollut ollenkaan.

Onhan minulla vara tänään olla hyväntahtoinen ja tilaa antava? Onko minulla vara pysäyttää positiivisuuskertoimet ympärilläni? Tuulettelupakkoa ei ole, ei tuuletuspakkoakaan. Ihmisenä kasvaminenkin on vapaaehtoista.