Avainsana: toivo

Millä mielellä olet elänyt tämän viikon?
Onko ollut merkityksellisyyden tuntu päivissäsi vai alkaako sinustakin tuntua, että aivan sama.

Minun mieleni on mennyt sinne tänne. Lamaantumisen merkkejä huomaan itsessäni hetkittäin. Silti ihan hirveän monet asiat ovat todella hyvin. Keväinen aurinko ja sen lämpö lisääntyvän lintujen laulun kera alkavat vallata ympäristöä hyvällä tavalla. Useampia joutsenten ääniäkin olen kuullut ja niiden lentojakin nähnyt. Elämä jatkaa luonnollista kulkuaan ja luonto tarjoaa talven jälkeen yltäkyllin muutosta ja pieniä iloja.

Olen aina ollut ihminen, joka tarvitsee ympärilleen ilmaa ja tilaa. Rauhaa ja hiljaisuuttakin. Työrauhaa myös. Se on nyt ollut kortilla. Kotimme on jo usean viikon ajan ollut etäkouluna ja harrastuksiakin on perheessämme hoidettu etänä. Se on väsyttävää. Jotta muilla olisi jonkinlaista mahdollisuutta työskentelyyn, olen itse siirtänyt omia tekemisiäni jo monta viikkoa syrjään. Lopulta itsensä ja tarpeidensa syrjään laittaminen syö voimia ja mielenrauhaa. Alkaa hermot kiristymään ja kodin ilmapiiri muuttua raskaaksi ja tukkoiseksi. Enkä varmasti ole ensimmäinen, jonka venymiskykyä on testailtu jo vuoden ajan enemmän ja vähemmän.

Jos on korkea sisäinen tavoitetaso, sopeutuminen pienellä liekillä tapahtuvaan elämään voi vaatia asenteen muutosta. Ja lamaannuttavinta pelon lisäksi on epätietoisuus ja se, että odotat niin kuin linnunpoikanen nokka auki ruokaa, joka tulee muiden tuomana. Että otat ulkopuolelta vastaan tiedon, neuvot, ohjeet ja luotat, että ne ovat viisaampia kuin omat havaintosi ja ajatuksesi.

Mikä on tärkeintä ja luovuttamattominta? Paljonko tarvitaan rahaa, että arki rullaa ja laskut tulevat maksetuksi? Miten usein pitää käydä kaupassa, tehdä ruokaa, pyykätä ja tiskata, että perhe saa tarvitsemansa? Onko liikunnalla, kulttuurilla, sosiaalisella elämällä ja elämyksillä painoarvoa aikana, jolloin tärkeintä on pitää sairaalakapasiteetit tasolla, joka riittää kaikille tarvitseville?

Ei ole helppoja ratkaisuja. Ei helppoja päätöksiä. Ei selvää näkemystä siitä, miten pitäisi toimia. Kyllä me varmasti viikon tai kahden ajan seisomme vaikka päällämme, mutta vuoden ja kahden elämän volyymin kutistaminen alkaa tuntua jossain muualla kuormituksena.
Meitä on myös moneksi sen suhteen, miten koemme elämän.

Olen sitä mieltä, että nyt jos koskaan on pakko ajatella ihmisyyttä isona arvona. Mitä jos muuttaisimme rajoitukset rakkaudeksi, karanteenit kaveruudeksi, pelot ihmisyyden arvostamiseksi. Miten?

Annanpa mielikuvituksen avautua. Mielessäni olen nähnyt meitä tässä ajassa eläviä rakentamassa tulevaa voimaantumisen kautta. Itkut on itkettävä. Tehkäämme se. Näyttäkäämme lapsillemme, että on normaalia surra menetyksiä. Ei kipua tarvi piilottaa. Sen voi näyttää, puhua ulos ja jatkaa sitten keveämpänä uutta kohti. On niin helppo arvostella muita, päättäjiäkin. Jokaisesta löydämme virheitä ja heikkouksia, joita osoittamalla voimme kääntää katseet pois omista virheistä ja heikkouksistamme. Vastuu on jokaisen.

Haluaisin hetkeksi kääntää katseeni lapseen ja nuoreen. Siihen, jonka elämänkokemus on vielä vähäistä. Häneen, jonka on sopeuduttava mukisematta. Suurimmat tuhot tapahtuvat hiljaisuudessa, pinnan alla ja ne tulevat voimalla pintaan myöhemmin. Ehkä sitten, kun oma tietoisuus kasvaa tai vapaus lisääntyy.

Onko sinun ympärilläsi heikkoja, yksinäisiä, sairaita tai äänettömiä. Muista, että voit milloin tahansa olla yksi heistä. Mitä silloin toivoisit? Itse toivoisin, että siinä tapauksessa ympärilläni olisi niitä, joihin voisin luottaa. Että heillä olisi voimavaroja, tulevaisuuden uskoa ja toimintakykyä. Näkemystä ja itsepäisyyttäkin. Ei luovuttamista ja epätoivoa.

Ensin yhteinen itkuvirsi, sitten päät pystyyn ja katse aurinkoon. Kevät tulee ja kesä. Luonnossa on niin paljon elämänvoimaa, että siihen katsomalla ja siitä oppimalla saa paljon oivalluksia. Ja tulee se naurukin sieltä ja into ja ilo.

Käärikäämme hihamme tämän päivän haasteisiin. Aurinko nousee huomennakin. 

VastaaLähetä edelleen