(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 20.5.2020.)
Se on nyt niin, että loputtomiin ei voi arpoa, pelätä ja aikoa. On ryhdyttävä, niin kuin maanviljelijä ryhtyy peltotöihin silloin, kun on sen aika. Ei siinä pelkääminen auta.
Tämä näkymättömän työn pelto, jota takaraivossani usein kynnetään, on siitä raskas, että hehtaareja ei voi laskea. Ne eivät näy muille, ei minulle. Se on usein uuvuttavaa.
Nyt tuntuu, että olen kyntänyt maata liian kauan, kääntänyt sitä niin monta kertaa, että jos joku tekisi sellaista konkreettisesti, kylällä pidettäisiin hulluna. Ihmeteltäisiin, mikä ratas jumittaa, kun ei pääse eteenpäin askareissaan. On yksinkertaisesti siirryttävä karhitsemaan peltoa.
Kun olin kahdeksan vuotta, melkein yhdeksän, perheemme muutti ihan oikeaan maataloon. Työtä oli paljon, aamusta iltaan ja lähtötilanne aika haastavakin. Tiedän sen vuoksi ihan itse sen, mitä kyntäminen ja karhitseminen itse koettuna on. Olen varmasti melkein kuvitteellisilla mitalisijoilla Suomen ennätyksiä jaettaessa siinä, paljonko olen tehnyt ikäisekseni tytöksi traktorihommia suomalaisella pellolla 80-luvulla.
Nautin kyllä siitä tekemisestä silloin. Luultavasti siinä on ripaus samaa hallinnan tunnetta, mitä isojen urkujen äärellä istuessa. Ratista on pidettävä itse kiinni ja polkimia on osattava käyttää. Akustiikka vaan on erilainen kuin kirkoissa on. Seiniä ei näy, vain pellon reunat. Joskus reuna päättyi suoraan jokeen. On suuri siunaus, että en ole tipahtanut traktorin ja noukinvaunun yhdistelmällä jokeen. Vaati rohkeutta kääntää sellainen yhdistelmä kapenevan pellon päässä heinäaikaan. Ei auttanut irrottaa ratista ja polkimista eikä kännyköitä ollut. Jos jotakin olisi sattunut, ei ehkä kukaan olisi nähnyt mitä tapahtuu. Hurjaa. Silloin ihan luonnollista.
Kylvokonetta en ole käyttänyt. Kasvimaalle kyllä kylvänyt porkkanansiemeniä. Muitakin, vähän isompia ja helpommin kylvettäviä siemeniä myös. Se oli ehkä työläämpää kuin se istuminen siellä traktorin ratissa. Ja siitä puuttui ripaus sitä vapauden ja hallinnan tunnetta, minkä tavoitan vieläkin ajatuksissani liittyen peltotöihin traktorilla. Sehän perustui myös valtavaan luottamukseen isäni taholta. Hänen yksi mieleen jäänyt lause onkin: Anna mennä vaan. Samalla hän huiskautti kättänsä korkealle.
Konkretia ja epäkonkretia. Tässä kirjoittaessani taivas heitti hetkeksi valtavan raekuuron. Isoja rakeita ja melkein vaakasuoraan. Ihan kuin muistutukseksi, että helppoahan sinun on kylvötöitäsi tehdä siellä sisätiloissa, toista se on todellisuus oikeilla kylväjillä.
Niin on, mutta nyt en anna sen ajatukseni tehdä väärää tuhoa kynnettyyn peltooni. Kunhan saan karhimiset loppuun, kylvän monenlaisia siemeniä moneen eri peltoon.
Yhden pellon siemenet ovat jo aseteltuina sinikantiseen ruutuvihkoon. Jo yli kaksi kuukautta sitten kirjoitin runon, jota sitten luonnostelin säveliksi. Kesken jäi, kun alkoi etäeskarin, etäkoulun ja etätyön maailma pienessä kodissamme. Runo syntyi niistä tunnelmista, kun maailmanlaajuinen pandemia alkoi olla totta. Huomasin, että tilanne nosti minulla jo vanhoja tilanteita pintaan mielessäni, pelkojakin.
Sellaisina hetkinä on hyvä nostaa mielensä toivoon ja luottamukseen. Tunteet muodostuivat sanoiksi, kuviksi ja säveliksi mieleeni. Toivo oli sana, joka soi vahvimmin silloin sielussani.
Tässä tämä oli, yhden pellon aloituskylvö. Toivotaan hyviä säitä, kasvua ja iloa sadosta, kun sen aika koittaa.
Ja aurinkoa. Se alkoikin juuri paistamaan.
