Avainsana: rohkeus

Julkaistu

Intuitiivinen voimavaratyöskentely

Minulta on kysytty viime aikoina useamman kerran, mitä tarkoittaa intuitiivinen voimavaratyöskentely, jota teen ihmisten kanssa. Olenkin sitä yrittänyt avata itsellenikin, jopa teorioiden kautta, vaikka se onkin vähän harhaanjohtavaa.

Viikonloppuna ottamani kuva, jonka tähän tekstiin liitän, kertoo minulle symbolisesti sen, mitä on intuitiivinen voimavaratyöskentely. Katsopa kuvaa ja mieti, mitä se sinussa herättää. Hengitä ja katso. Eläydy kuvan tunnelmaan ja pieniin asioihin, joita havaitset siinä.

Wikipedia antaa selityksen intuitiosta näin. ”Intuitio on sisäinen näkemys tai kyky oivaltaa asia välittömästi. Intuitiivinen tieto eroaa analyyttisestä tiedosta, joka sisältää käsitteellistä aineistoa.”

Tommy Hellsten on sanonut, että intuitio on sen tietämistä mitä ei voi tietää ja rohkeus sen tekemistä mitä ei voi tehdä.

Liikutaan siis monen mielestä arveluttavilla poluilla. Itse ajattelen, että se mitä näen ja koen ihmisissä voimavaratyöskentelyn jälkeen, tekee minuun joka kerta syvän vaikutuksen. Sydäntään kuunteleva, itseään arvostava ja virtaukselle antautuva ihminen pääsee (tai joutuu) prosessiin, joka alkaa kuljettamaan häntä kohti ainutlaatuisuuttaan. Yhteys omaan sydämeen on monesti ohentunut ulkoapäin tulevien uhkien hidastamana tai koettujen vaikeiden tapahtumien ja kriisien vuoksi yhteys on jopa katkennut. Silloin ei jää voimavaroja muutokselle ja uudistumiselle. Sysäys voi olla pienen pieni, mutta totuudellisuudessaan isoja virtoja synnyttävä.

Mutta voinko heittäytyä tuollaiseen työskentelyyn? En voi, jos en kykene luottamaan. Se on alkulähtökohta. Luottamus rakennetaan yhdessä. Se ei toimi vain yhteen suuntaan. Luulenpa, että vaistoamme myös alitajuisesti keneen voimme luottaa. Tai sen, keneen kykenemme luottamaan. Joskus omat huonot kokemuksemme antavat myös vääriä singnaaleja. Mitähän sitoutumiskammoinen ihminen on kokenut tai ihminen, jonka on vaikea päättää asioita tai ottaa riskejä? Joskus vasta riittävän suuri kärsimys pakottaa meitä ottamaan jotakin uutta vastaan, luottamaan sellaiseen, josta ei ole paperille kirjoitettuja varmoja takeita.

Lainaan tähän loppuun toissa viikolla kuulemani runon. Se on kuin peili ja samalla hyvin rohkaiseva. Kulkekaamme kohti päättäväisyyyttä ja rohkeutta.

”Ennen kuin on sitoutunut, on aina
epäröintiä, tilaisuus vetäytymiseen,
tehottomuutta. Kaikkiin aloitteellisiin ja
luoviin tekoihin pätee alkeellinen
totuus, ja tietämättömyys siitä tappaa
lukemattomia ideoita ja loistavia
suunnitelmia: sillä hetkellä kun sitoutuu
ehdottomasti, Sallimus liikkuu myös.
Tapahtuu kaikenlaista josta on apua ja
joka ei muutoin olisi koskaan
tapahtunut. Kokonainen tapahtumien
virta seuraa päätöstä ja nostaa
ihmisen hyväksi kaikenlaisia
ennennäkemättömiä sattumuksia,
kohtauksia ja materiaalista apua, jota
kukaan ei olisi voinut kuvitellakaan
osakseen. Mitä tahansa osaat tai
haaveiletkin osaavasi, ryhdy siihen.
Rohkeudessa on neroutta, voimaa ja
taikuutta.”
Goethe

Julkaistu

Hyppymestarin matkassa

Uskaltaisitko sinä hypätä kilometrien korkeudesta tyhjän päälle? Luottaisitko, että kaikki menee hyvin ja että saat lopulta tuulettaa onnistuneelle kokemuksellesi?

Näin teki ystäväni. Hyppäsi ihan aidon laskuvarjohypyn. Hyppymestarin ohjauksessa tandemhyppynä. Kokemus ravisutti hänen koko olemustaan. Sen vaikutus väreili laajemmalle kuin siihen hetkeen. Näimme päivien päästä tästä kokemuksesta ja edelleen hänen silmänsä tuikkivat. Hän oli enemmän olemassa, joka solullaan, siltä minusta tuntui.

Elämässämme on harvoin tasaista pitkään. Harvoin lennetäänkään. Välillä kyyti on möykkelikköistä tai matkanteko junnaa. Tekisi mieli potkia renkaita, kun mikään ei etene. Vähintään jonkun rattaan laakeri vinkuu tai matkakaveri vikisee. Olisiko silloin parempi hetkeksi hellittää? Ottaa mieli mukaan lintuperspektiiviin. Ihan vaikka laskuvarjohyppääjän olkapäälle. Miltä se oma pieni elämäni näyttäisi kauempaa? Ja mikä sen arvo olisi, jos sen menettäisi.

Meillä ihmisillä on joskus kovia paikkoja vastassa. Hetkiä, jolloin kaikki sortuu. Yllätyksiä, joiden ei koskaan pitänyt kuulua omaan elämäämme. Pohdintoja, joiden edessä ei ole mitään selkeitä vastauksia. Semmoisina hetkinä me olemme hyvin yksin sisimmässämme, vaikka ympärillä olisi tungokseen asti ihmisiä. Silloin meidän on vaan suostuttava siiihen, että elämän kipeys ja varjot koskettavat myös meitä. Että sattuuhan se, kun puristetaan kuiviin tai kun huudosta huolimatta kukaan ei kuule. Ja kun lopulta et tiedä, oletko enää oikeasti edes olemassa. Niinkin epätodellista oikea elämä joskus voi olla.

Voi, kun meiltä löytyisi luottamusta. Luottamusta siihen, että meitä kannetaan. Uskoa siihen, että joku kuulikin jo huutosi tai hyväksyi kuivan olemuksesi. Jäi vierellesi, laittoi suojalasit kasvoillesi, tuki repsahtanutta askeltasi, auttoi kynnyksen yli. Teki jopa päätöksiä puolestasi niinä hetkinä, kun oma mieli ei toiminut tai jaksanut.

Palaan vielä siihen laskuvarjohyppyyn. Minä en haaveile laskuvarjohypystä. Minun luottamusharjoitus ja unelman todeksi eläminen ei juuri nyt ulotu yläilmoihin. Minun luottamusharjoitus on tänään siinä, että näen oman elämän merkityksellisyyden. Nostan jokapäiväisen kattilan hellalle, rohkaisen lastani, puhun ystävällisesti miehelleni, innostun jostakin pienestä asiasta edes vähän, muistan hengittää ja olla kiitollinen elämän lahjasta.

Olen iloinnut ystäväni kokemuksesta. Katsonut videolta kerta toisensa jälkeen sitä ihmettä, kun ihminen lentää taivaalla. Niin kuin lintu. Ja siinä on toinen ihminen vieressä lentämässä. Samassa hetkessä, saman taivaan alla. Kun näen yhtä aikaa hymyn heidän kasvoillaan tai loppuhalauksen hetkessä, kun jalat ovat turvallisesti jo maassa, näen jotakin hyvin kaunista. Ei tarvita sanoja. Vain kokemus. Ja huolenpito. Ja luottamus. Yhteinen ilo.

Hyppymestari on ihminen, jonka on tiedostettava riskit, opeteltava tekniikat, valmistettava mielensä ja otettava vastuu myös toisen turvallisuudesta. Kokematon tietää, että tähän ihmiseen minä luotan. Ei se tapahdu järjellä, sen tuntee sydämellä. Ja se perustuu luottamukseen.

Ammattitaidon lisäksi hyppymestarin on oltava hyväntahtoinen. Minun toivomus olisi, että elämän hyppymestareiden (vanhempien, vastuunkantajien, valtaapitävien) tulisi olla aidosti lämpimiä, hyvää tahtovia, välittäviä. Silloin minun ihmisarvoni ei murskaudu, vaikka hyppy menisi päin mäntyä. Että uskallan yrittää seuraavankin kerran. Että tiedän, miten arvokas on elämäni ja miten suunnattoman arvokas ja ainutlaatuinen itse olen. Lentämisen arvoinen. Ja huolenpidon. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Kehäkukkasyndrooma

Tykkää, ei tykkää, tykkää… Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta…

Muistan kuinka lapsena ja nuorena irrotettiin kehäkukan terälehtiä yksitellen ja sanottiin kohtalokkaita arvauksia siitä, tykkääkö joku sanojasta. Tai jopa niin, että rakastaako.

Viime viikot olen sisäisesti kerännyt rohkeutta yrittäjyyteen. Ihan kuin kysellyt rohkeuteni perään. Uskallan, en uskalla, uskallan…  Eilen lenkillä sain uuden, ilmiötä kuvaavan sanan mieleeni. Kehäkukkasyndrooma. Kyselen ja kyselen ja pyörin ympyrää, toistan samaa ajatuskehää päivästä toiseen. Miten yksityisyrittäminen voikin olla niin rohkeutta vaativaa? Olenhan monista haasteista ja kovistakin tehtävistä selvinnyt. On ollut pakko kysyä itseltä, mistä tässä onkaan kysymys.

Tunnistan häpeää, tunnistan pelkoa.
Häpeää jo etukäteen niiden ihmisten ajatusten ja asenteiden vuoksi, jotka ovat ihmeissään tai eivät ymmärrä. Tai eivät arvosta. Olen niin niin itseni varassa. Vaadin jo ennen ensimmäistä askeltakaan, että on onnistuttava. Juuri noiden epäilijöiden vuoksi. Vai olenko itse itseni suurin epäilijä? Sekin on hyvä kysymys.

Ja kuulkaa. Se pelko. Mörkö, joka tömistelee kysymättä huoneeseen. Se valehtelija, joka aina tietää paremmin kaiken. Sen, mihin pystyn. Sen, mitä osaan. Sen, missä esitän tai missä valehtelen itselleni. Haukkuu huijariksi, naiviksi, naurettavaksi. Osoittaa sormella. Liimaa lapun päälle: epäonnistuja. Ja totta toinen puoli. Kyllä minuun on odotuksiakin kohdistunut. On sanottu sana lupaava, lupaus ja joskus kauan sitten jopa lahjakas. Onkohan se kasvanut minulle taakaksi? En olekaan täyttänyt odotuksia ja ennustuksia. Kenen odotuksia, kysyn taas?

Mistähän terve yrittäjyys kumpuaa ja mistä ja miten se kasvaa? Pakosta, palosta, pelosta vai näyttämisen halusta? Kilpailullisesta luonteesta? Sitkeydestä vai selvästä visiosta?

Nyt olen siinä pisteessä, että kehästä on astuttava. Riski otettava. Ainakin yritettävä. Mitä sanon tässä hetkessä itselleni?

Sanon: Kaikki menee hyvin. Sinä onnistut. Sinä osaat. Sinä saat myös epäonnistua. Saat tehdä virheitä. Joka tapauksessa olet arvokas. Olet rakastettava. Olet riittävän vahva tulemaan näkyväksi.

Kysymys on myös siitä, että tykkään itsestäni. Tykkään, tykkään, tykkään…
Ja siitä, että rakastan terveesti itseäni.  Rakastan, rakastan,  rakastan…