(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 27.5.2020.)
Voi elämä!
Pitääkö ihmisen oikeasti hypätä ”oravanpyörästä”, että hän voi kokea kiireetöntä haltioitumisen iloa?
Kysehän on vain pienistä ohikiitävistä hetkistä. Ja niitä hetkiä meidän kaikkien päivät ovat täynnä.
Eilen oli ihanan lämmin ja kesäinen päivä. Harvassa ovat sellaiset päivät nyt toukokuussa olleet. Aika saamaton olin koko päivän ollut, mutta iltaa kohti energisoiduin.
Juuri nyt, kun pakkovelvollisuudet ovat vähentyneet, saattaa löytää itsensä tilanteesta, että ei saa mitään kunnolla aikaiseksi. Kumma juttu.
Merkityksellisin hetki itselleni oli eilen havahtuminen onnellisuuden tunteeseen. Poimin kylvö- ja istutussession jälkeen takapihan kuusista kuusenkerkkiä. Olinhan joskus saanut maistaa kuusenkerkkäsiirappia ja nyt muutaman päivän ajan se siirappi oli häivähdellyt mielessäni.
Miten vähän olen oikeasti nähnyt pihamme puitakaan. No, onhan niitä. Iso lehtikuusi ehkä se hallitsevin. Ja kuusiakin on. Ja nyt minä tunnen ne kaikki neljä. Nyt, kun olen jokaisen kohdalla pysähtynyt ja kerännyt muovikuppiini kuusenkerkkiä niistä. Kokemisen jälkeen minä ne vasta tunnen. Nyt minä näenkin ne, tiedostan ja hahmotan.
Kyllähän minä mietin, että raskiiko niitä kerätä. Ja miten sen kasvun sitten käy, kun minä näitä tässä riistän. Mutta sitten ajattelin, että miksi ihmeessä en näitä luonnon herkkuja hyödynnä. Tässä ne ovat, ihan vieressä, tarjolla. Täynnä hyviä ja terveyttä tuottavia ainesosia.
Ja siinä kerätessä se tunne tuli. Tässä ja nyt olen onnellinen! Oman pihani kuusen äärellä. Se tunne piti heti kertoa miehelleni, joka siinä lähellä myös hääräsi. Ja miten se menikään: Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.
Tähän on tultu, oman kuusen juurelle, jossa voin kokea kiireettömyyttä. Voi olla, että edellisen päivän oleskelu ja hengittely luonnossa ja metsässä oli kuorinut mielestäni ja kehostani kuormaa ja kerroksia pois.
Jos oman mielen kovalevy on liian täynnä, suorastaan tukossa, tulee ihmisestä enemmän tai vähemmän turra. Kiire ja haasteethan stimuloivat meitä ja stressi on aika hyvä polttoaine ja nopeuttaja toimillemme. Mutta kun kiirettä ja stressiä on liikaa ja koko ajan, meidän ihmisyytemme alkaa ohenemaan. Pahimmillaan katkeamme, vähintäänkin uuvumme. Ja sitä ei itse edes huomaa, ajoissa.
Tähän vaivaan on lääke. Ihan luomu ja luonnollinen: Luonto ja sen aistiminen. Ja jos kaipaa konkretiaa, kuusenkerkkäsiirappi. Panin sen aamulla tekeytymään auringonvaloon. Lasipurkkiin vaan kuusenkerkät ja sokeria. Siinä tekeytyy itsekseen ilman käsittelyitä ja kiehuttamisia.
Näin yksinkertaista voi elämän onni parhaillaan olla. Ja jos siirappi ei tekeydykään, kuusenkerkät ovat tehtävänsä jo hoitaneet minun kohdallani.