Uskaltaisitko sinä hypätä kilometrien korkeudesta tyhjän päälle? Luottaisitko, että kaikki menee hyvin ja että saat lopulta tuulettaa onnistuneelle kokemuksellesi?
Näin teki ystäväni. Hyppäsi ihan aidon laskuvarjohypyn. Hyppymestarin ohjauksessa tandemhyppynä. Kokemus ravisutti hänen koko olemustaan. Sen vaikutus väreili laajemmalle kuin siihen hetkeen. Näimme päivien päästä tästä kokemuksesta ja edelleen hänen silmänsä tuikkivat. Hän oli enemmän olemassa, joka solullaan, siltä minusta tuntui.
Elämässämme on harvoin tasaista pitkään. Harvoin lennetäänkään. Välillä kyyti on möykkelikköistä tai matkanteko junnaa. Tekisi mieli potkia renkaita, kun mikään ei etene. Vähintään jonkun rattaan laakeri vinkuu tai matkakaveri vikisee. Olisiko silloin parempi hetkeksi hellittää? Ottaa mieli mukaan lintuperspektiiviin. Ihan vaikka laskuvarjohyppääjän olkapäälle. Miltä se oma pieni elämäni näyttäisi kauempaa? Ja mikä sen arvo olisi, jos sen menettäisi.
Meillä ihmisillä on joskus kovia paikkoja vastassa. Hetkiä, jolloin kaikki sortuu. Yllätyksiä, joiden ei koskaan pitänyt kuulua omaan elämäämme. Pohdintoja, joiden edessä ei ole mitään selkeitä vastauksia. Semmoisina hetkinä me olemme hyvin yksin sisimmässämme, vaikka ympärillä olisi tungokseen asti ihmisiä. Silloin meidän on vaan suostuttava siiihen, että elämän kipeys ja varjot koskettavat myös meitä. Että sattuuhan se, kun puristetaan kuiviin tai kun huudosta huolimatta kukaan ei kuule. Ja kun lopulta et tiedä, oletko enää oikeasti edes olemassa. Niinkin epätodellista oikea elämä joskus voi olla.
Voi, kun meiltä löytyisi luottamusta. Luottamusta siihen, että meitä kannetaan. Uskoa siihen, että joku kuulikin jo huutosi tai hyväksyi kuivan olemuksesi. Jäi vierellesi, laittoi suojalasit kasvoillesi, tuki repsahtanutta askeltasi, auttoi kynnyksen yli. Teki jopa päätöksiä puolestasi niinä hetkinä, kun oma mieli ei toiminut tai jaksanut.
Palaan vielä siihen laskuvarjohyppyyn. Minä en haaveile laskuvarjohypystä. Minun luottamusharjoitus ja unelman todeksi eläminen ei juuri nyt ulotu yläilmoihin. Minun luottamusharjoitus on tänään siinä, että näen oman elämän merkityksellisyyden. Nostan jokapäiväisen kattilan hellalle, rohkaisen lastani, puhun ystävällisesti miehelleni, innostun jostakin pienestä asiasta edes vähän, muistan hengittää ja olla kiitollinen elämän lahjasta.
Olen iloinnut ystäväni kokemuksesta. Katsonut videolta kerta toisensa jälkeen sitä ihmettä, kun ihminen lentää taivaalla. Niin kuin lintu. Ja siinä on toinen ihminen vieressä lentämässä. Samassa hetkessä, saman taivaan alla. Kun näen yhtä aikaa hymyn heidän kasvoillaan tai loppuhalauksen hetkessä, kun jalat ovat turvallisesti jo maassa, näen jotakin hyvin kaunista. Ei tarvita sanoja. Vain kokemus. Ja huolenpito. Ja luottamus. Yhteinen ilo.
Hyppymestari on ihminen, jonka on tiedostettava riskit, opeteltava tekniikat, valmistettava mielensä ja otettava vastuu myös toisen turvallisuudesta. Kokematon tietää, että tähän ihmiseen minä luotan. Ei se tapahdu järjellä, sen tuntee sydämellä. Ja se perustuu luottamukseen.
Ammattitaidon lisäksi hyppymestarin on oltava hyväntahtoinen. Minun toivomus olisi, että elämän hyppymestareiden (vanhempien, vastuunkantajien, valtaapitävien) tulisi olla aidosti lämpimiä, hyvää tahtovia, välittäviä. Silloin minun ihmisarvoni ei murskaudu, vaikka hyppy menisi päin mäntyä. Että uskallan yrittää seuraavankin kerran. Että tiedän, miten arvokas on elämäni ja miten suunnattoman arvokas ja ainutlaatuinen itse olen. Lentämisen arvoinen. Ja huolenpidon.
 | VastaaLähetä edelleen |