Minä osasin, tiesin, suunnittelin ja toteutin. Helppoa.
Osaan. Tiedän. Suunnittelen ja toteutan. Mutta kelpaanko?
Kuinkahan moni meistä jossakin elämän vaiheessa painii sen ajatuksen kanssa, että kelpaanko. Riitänkö oikeasti. Saanko olla itseni kokoinen vai pitääkö minun pienentää itseäni kelvatakseni tai suurentaa itseäni riittääkseni. Onko sinulle tuttuja tällaiset pohdinnat ja tunteet?
Silloin kun vauhti on kova, ei edes ehdi kunnolla ajattelemaan saati kuuntelemaan omaa sisintään ja sydäntään. Elämä voi olla suorittamista ja kiirehtimistä, elämän runsauden turruttamaa ja jopa selviämistä. Pahimmillaan tulipalojen sammuttamista ja jatkuvaa pelastussuunnitelman laatimista vauhdissa. Kyllä niinkin voi elää.
Niin minäkin olen elänyt. Nyt on toisin. Tunnistan sen, että vuosia siihen meni, että oppi hidastamaan. Ja kun on oppinut, ei haluaisi palata vanhaan. Tällainen tuntevampi elämä, jossa on tilaa ajattelulle, sopii minulle. Valehtelisin kuitenkin, jos kieltäisin myös kaipaavani ”tatsia” ja vauhtia. Kyllä siitä saa ”kiksejä”, kun vireystila on korkealla ja saa paljon aikaiseksi.
Mutta. Minä haluan molemmat. Ja niin on monessa muussakin asiassa. Jo nuorena opiskelijana ajattelin, että kaipaan haasteita ja voisin tehdä töitä kaupunkiympäristössä. Samalla tiesin kaipaavani maanläheistä elämää luonnon helmassa, jossa voisin kävellä paljain jaloin kesäaamuna omalla pihamaalla ja nauttia luonnon ihmeistä tuoksuineen ja tunnelmineen. Kerrostaloelämä ahdisti aika ajoin paljonkin ja tunsin olevani ikään kuin puristuksissa sillipurkissa.
Miten kävi? Monenlaista paikkaa ja ympäristöä olen elänyt todeksi, sekä että, mutta en yhtä aikaa. Nyt asun kompromissielämää taajamapalveluiden läheisyydessä pikkukylässä, oikeastaan kirkonkylässä, joka on rakentunut tehtaan ympärille satoja vuosia sitten. Kaupunkejakin löytyy pienen ajomatkan päästä ja samalla ympärillä on upeaa luontoa, joka kuuluu arkeen yhtä itsestään selvästi kuin hampaiden pesu.
Kaikesta huolimatta kaipaan vielä lähemmäs luontoa ja yhdeksi rakkaimmaksi latauspaikakseni on tullut perheemme ”piilopirtti” takametsissä ilman mukavuuksia. Siellä koen usein tasapainoa ja sitä, että kelpaan. On hyvä olla.
Luonto ei vaadi. Se on aina balanssissa ja sen väriyhdistelmätkin ovat ihan lyömättömiä, katson sitten horisonttiin tai tutkin pieniä yksityiskohtia. Mitä jos menisin tänään hetkeksi yksin luontoon. Ottaisin eväät mukaan ja opettelisin riittämään ihan juuri sen kokoisena kuin olen. En minä ole maailman keskipiste eikä minun kannata kuolemattomuuttani kiillottaa. Nöyränä, pienuuteni ja kuolemattomuuteni tunnustaen tuntisin keveyttä ja kiitollisuutta.
Voi olla, että sieltä tulleena näkisin toisetkin ihmiset kelpaavina ja rakkaina. Hermoston levollistuessa tuntisin asiat todemmin ja huomaisin, että kaikki on hyvin.
Kaikki on hyvin. Minäkin riitän. Minäkin kelpaan. Kelpaan.
