Kelpaanko?

Minä osasin, tiesin, suunnittelin ja toteutin. Helppoa.

Osaan. Tiedän. Suunnittelen ja toteutan. Mutta kelpaanko?

Kuinkahan moni meistä jossakin elämän vaiheessa painii sen ajatuksen kanssa, että kelpaanko. Riitänkö oikeasti. Saanko olla itseni kokoinen vai pitääkö minun pienentää itseäni kelvatakseni tai suurentaa itseäni riittääkseni. Onko sinulle tuttuja tällaiset pohdinnat ja tunteet?

Silloin kun vauhti on kova, ei edes ehdi kunnolla ajattelemaan saati kuuntelemaan omaa sisintään ja sydäntään. Elämä voi olla suorittamista ja kiirehtimistä, elämän runsauden turruttamaa ja jopa selviämistä. Pahimmillaan tulipalojen sammuttamista ja jatkuvaa pelastussuunnitelman laatimista vauhdissa. Kyllä niinkin voi elää.

Niin minäkin olen elänyt. Nyt on toisin. Tunnistan sen, että vuosia siihen meni, että oppi hidastamaan. Ja kun on oppinut, ei haluaisi palata vanhaan. Tällainen tuntevampi elämä, jossa on tilaa ajattelulle, sopii minulle. Valehtelisin kuitenkin, jos kieltäisin myös kaipaavani ”tatsia” ja vauhtia. Kyllä siitä saa ”kiksejä”, kun vireystila on korkealla ja saa paljon aikaiseksi.

Mutta. Minä haluan molemmat. Ja niin on monessa muussakin asiassa. Jo nuorena opiskelijana ajattelin, että kaipaan haasteita ja voisin tehdä töitä kaupunkiympäristössä. Samalla tiesin kaipaavani maanläheistä elämää luonnon helmassa, jossa voisin kävellä paljain jaloin kesäaamuna omalla pihamaalla ja nauttia luonnon ihmeistä tuoksuineen ja tunnelmineen. Kerrostaloelämä ahdisti aika ajoin paljonkin ja tunsin olevani ikään kuin puristuksissa sillipurkissa.

Miten kävi? Monenlaista paikkaa ja ympäristöä olen elänyt todeksi, sekä että, mutta en yhtä aikaa. Nyt asun kompromissielämää taajamapalveluiden läheisyydessä pikkukylässä, oikeastaan kirkonkylässä, joka on rakentunut tehtaan ympärille satoja vuosia sitten. Kaupunkejakin löytyy pienen ajomatkan päästä ja samalla ympärillä on upeaa luontoa, joka kuuluu arkeen yhtä itsestään selvästi kuin hampaiden pesu.

Kaikesta huolimatta kaipaan vielä lähemmäs luontoa ja yhdeksi rakkaimmaksi latauspaikakseni on tullut perheemme ”piilopirtti” takametsissä ilman mukavuuksia. Siellä koen usein tasapainoa ja sitä, että kelpaan. On hyvä olla.

Luonto ei vaadi. Se on aina balanssissa ja sen väriyhdistelmätkin ovat ihan lyömättömiä, katson sitten horisonttiin tai tutkin pieniä yksityiskohtia. Mitä jos menisin tänään hetkeksi yksin luontoon. Ottaisin eväät mukaan ja opettelisin riittämään ihan juuri sen kokoisena kuin olen. En minä ole maailman keskipiste eikä minun kannata kuolemattomuuttani kiillottaa. Nöyränä, pienuuteni ja kuolemattomuuteni tunnustaen tuntisin keveyttä ja kiitollisuutta.

Voi olla, että sieltä tulleena näkisin toisetkin ihmiset kelpaavina ja rakkaina. Hermoston levollistuessa tuntisin asiat todemmin ja huomaisin, että kaikki on hyvin.

Kaikki on hyvin. Minäkin riitän. Minäkin kelpaan. Kelpaan.

Uinuva marraskuu

Mikä on sinun lempivuodenaikasi ja miksi? Osaatko sanoa?

Muistan lapsena rakastaneeni keskikesää. Aikaa, jolloin luonnonkukat täyttivät teiden ja peltojen pientareet. Päiviä, jolloin menimme uimaan viilentääksemme auringonlämpöistä oloamme. Niistä kesistä muistan monia kotoisia ja maanläheisiä asioita, mutta myös mielikuvan, että aurinko paistoi läpi kesän. Onkohan aika kullannut muistoni?

Vähän vanhempana tykästyin syksyn tunnelmiin, ruskan väreihin ja aamujen kirpeyteen. Niihin tuoksuihin liitän onnellisuuden uusista aluista, koulusta ja opiskeluista, harrastuksistakin. Elämän arkisesta rytmityksestä, joka tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Niihin aamuihin liitän muistoissani omalla reseptilläni keittämäni kattilakaurapuuron. Puolet maitoa, puolet vettä, Elovena-kaurahiutaleita ja ripaus suolaa. Täyteläistä ja hyvää.

Opiskeluvuosinani tuli vaihe jolloin tiedostin, että loppuvuoden vähenevä valon määrä vuorokaudessa alkoi tuntua olossani. Keho ja mieli menivät myttyrään ja mieli kaipasi katuvalojen ja opiskelustressien keskeltä pohjoisemmaksi, pehmeämmän valon ja hämärän keskelle. Rauhallisempaan rytmiin, sisäänpäinkääntyneempään tapaan olla ja hengitellä.

Vuodesta toiseen työ seurakunnan palvelijana valonmäärän vähentyessä samalla kun työmäärä joulua kohden kasvoi, tuntui monesti ristiriitaiselta. Ihan kuin minua olisi ruuvattu tiukempaan moodiin päivä päivältä. Kunnes tuli se taitekohta, jolloin suunta muuttui ja valon määrä alkoi pikku hiljaa kasvaa. Juuri joulun alla. Mielestäni tunnistin ja tunnistan sen hetken, ainakin suurinpiirtein.

Ei ole ollut yksi tai kaksi kertaa se ajatus mielessäni, että mikä voima meitä länsimaisia ihmisiä pakottaa sellaiseen ralliin ja hössötykseen loppuvuoden pimeimpänä aikana. Ahneus ja tehokkuusko vai se, että joulu on niin suuri bisnes pikkujouluineen? Että räntäsateista pimeyttä paetaan kimallukseen ja tonttulauluihin? Toisaalta niin saa ollakin, vapaaehtoisuuden periaatteella. Tunnenhan todellisia jouluihmisiä ja nautin itsekin kaikesta kauniista ja tunnelmallisesta. Mutta se toinen puoli, se tehty ja pakotettu.

Villasukat, takkatuli, glögiä ja hyvä kirja. Kukapa sellaisesta hetkestä ei nauttisi? Tähtitaivaan katseleminen ilman valosaastetta. Metsässä kävely ilman kiirettä. Pullan leipominen yhdessä läheisten kanssa. Niin? Nythän meille on annettu pyytämättä tällainen aika, jolloin ehdimme näin tehdä. Vai ehdimmekö? Poikkeusajan raamit pakottavat luomaan ajatteluumme uusia uria. Massatapahtumia ei ole, suuria joulumarkkinoita ei pidetä, yhteiset joululaulutilaisuudetkin nostetaan hyllylle ja monet kiirehtimiset tehdään toisella tavalla. Eikö tämä ole nyt se kohta, jolloin voimme itse valita. Vaivunko itse apatiaan ja näköalattomuuteen vai otanko marraskuun pimeyden uinuvana ja hoitavana pehmeytenä, sallittuna lataamisaikana? Ja joulun odotuksen läsnäolevampana ja vähemmän kiireisenä ajanjaksona.

Olennaiseen keskittyminen. Syvään hengittäminen. Pienten ilojen huomaaminen. Hetkien ainutlaatuisuuksien tiedostaminen. Hymy. Kosketus. Lämmin ajatus. Uinuvan marraskuun syvä viisaus. Elämä saa olla välillä vähemmän isoäänistä, vähemmän runsasta. Mielikin kaipaa rauhoittumista, rauhaa.

Paikka, jossa sitä voi opetella, on luonto. Luonto näyttää meille eri puolensa. Ei heinäkuun rehevyyttä ja marraskuun paljautta voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Molemmat tarvitaan, jotta tasapaino säilyy. Olkaamme tasapainoisia. Ajatelkaamme hengittävästi. Uinuva marraskuu olkoon ystävämme. 

VastaaLähetä edelleen

Kuusenkerkkäsiirappi

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 27.5.2020.)

Voi elämä!
Pitääkö ihmisen oikeasti hypätä ”oravanpyörästä”, että hän voi kokea kiireetöntä haltioitumisen iloa?
Kysehän on vain pienistä ohikiitävistä hetkistä. Ja niitä hetkiä meidän kaikkien päivät ovat täynnä.

Eilen oli ihanan lämmin ja kesäinen päivä. Harvassa ovat sellaiset päivät nyt toukokuussa olleet. Aika saamaton olin koko päivän ollut, mutta iltaa kohti energisoiduin.
Juuri nyt, kun pakkovelvollisuudet ovat vähentyneet, saattaa löytää itsensä tilanteesta, että ei saa mitään kunnolla aikaiseksi. Kumma juttu.

Merkityksellisin hetki itselleni oli eilen havahtuminen onnellisuuden tunteeseen. Poimin kylvö- ja istutussession jälkeen takapihan kuusista kuusenkerkkiä. Olinhan joskus saanut maistaa kuusenkerkkäsiirappia ja nyt muutaman päivän ajan se siirappi oli häivähdellyt mielessäni.

Miten vähän olen oikeasti nähnyt pihamme puitakaan. No, onhan niitä. Iso lehtikuusi ehkä se hallitsevin. Ja kuusiakin on. Ja nyt minä tunnen ne kaikki neljä. Nyt, kun olen jokaisen kohdalla pysähtynyt ja kerännyt muovikuppiini kuusenkerkkiä niistä. Kokemisen jälkeen minä ne vasta tunnen. Nyt minä näenkin ne, tiedostan ja hahmotan.

Kyllähän minä mietin, että raskiiko niitä kerätä. Ja miten sen kasvun sitten käy, kun minä näitä tässä riistän. Mutta sitten ajattelin, että miksi ihmeessä en näitä luonnon herkkuja hyödynnä. Tässä ne ovat, ihan vieressä, tarjolla. Täynnä hyviä ja terveyttä tuottavia ainesosia.

Ja siinä kerätessä se tunne tuli. Tässä ja nyt olen onnellinen! Oman pihani kuusen äärellä. Se tunne piti heti kertoa miehelleni, joka siinä lähellä myös hääräsi. Ja miten se menikään: Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Tähän on tultu, oman kuusen juurelle, jossa voin kokea kiireettömyyttä. Voi olla, että edellisen päivän oleskelu ja hengittely luonnossa ja metsässä oli kuorinut mielestäni ja kehostani kuormaa ja kerroksia pois.

Jos oman mielen kovalevy on liian täynnä, suorastaan tukossa, tulee ihmisestä enemmän tai vähemmän turra. Kiire ja haasteethan stimuloivat meitä ja stressi on aika hyvä polttoaine ja nopeuttaja toimillemme. Mutta kun kiirettä ja stressiä on liikaa ja koko ajan, meidän ihmisyytemme alkaa ohenemaan. Pahimmillaan katkeamme, vähintäänkin uuvumme. Ja sitä ei itse edes huomaa, ajoissa.

Tähän vaivaan on lääke. Ihan luomu ja luonnollinen: Luonto ja sen aistiminen. Ja jos kaipaa konkretiaa, kuusenkerkkäsiirappi. Panin sen aamulla tekeytymään auringonvaloon. Lasipurkkiin vaan kuusenkerkät ja sokeria. Siinä tekeytyy itsekseen ilman käsittelyitä ja kiehuttamisia.

Näin yksinkertaista voi elämän onni parhaillaan olla. Ja jos siirappi ei tekeydykään, kuusenkerkät ovat tehtävänsä jo hoitaneet minun kohdallani. 

Runon ja suven päivä

Tänään suvi ei ole erityisen lämmin. Tuulee ja on puolipoutaista. Istun takapihallamme ja samaan aikaan on sekä kylmä että kuuma. Kolme kesäkanaamme ääntelevät pienesti selkäni takana.

Luonto on ihmeellinen peili ja opettaja. Ei ole kahta samanlaista päivää. Ei kahta peräkkäistä tuntia, jolloin luonto toistaisi samaa. Nytkin luulisi, että olisi heinäkuun helle kuumimmillaan, mutta eipä ole. Minua suorastaan palelee ja tuuli pitää melkoista ääntä ympärilläni.

Menen tähän äänimaailman ikään kuin sisälle ja alan kuuntelemaan sitä. Mitä se kertoo minulle?

Tarvitsen tämän tuulen. Sen liike ja energia muistuttavat siitä, että hyvä on ilman vaihtua, tunnelmien muuttua, elämän virrata. Liika löysyys tylsistyttää. Tarvitsen dynaamisuutta, haasteita, tunnetilojen muutoksia, erilaisia ihmisiä.
Joskus unohtuu johonkin kuplaansa niin, että unohtaa elämän moninaisuuden. Jos olen vain omanlaisteni kanssa, ymmärtäjieni kanssa, en ehkä kasva ihmisenä. Haluanko silloin olla kohtaamatta varjojani, hukuttautua helppouteen. Ei ole hyvä sellainen elämä. Osa rikkauksista jää löytymättä.

Tämä tuulen kylmyys ja riepotus niinä hetkinä, kun aurinko menee pilveen, laittaa tärisemään. Sekin on elämää ja kuvaa sitä todellisuutta elämästä, että vaikeitakin päiviä annetaan, vastatuulta ja ihmisiä, jotka eivät tahdokaan minulle hyvää. Miten sellaisten ihmisten kanssa tullaan toimeen? Sitä opettelen.

On osattava suojautua. On ymmärrettävä, että suurimpiin myrskyihin ei kannata kurottautua. Voi antaa pahimpien pyöritysten mennä ja osattava astua joskus myös taaksepäin. Oltava tarkkana. Tehtävä aitoja, rajattava arvokkaimpia alueita. Annettava tuulten puhaltaa. Niillä on myös tehtävänsä.

Tuntuu, että kaipaan villahousuja ja villasukkia. Keskellä kesää. Jos oli kevättalvi odottamaton ja opettavainen, kesälläkin on omat oudot piirteensä. Elämä voi yllättää. Niin hyvällä kuin pahalla. Aina täytyy silti suojella hyvää ja muistaa aurinko, joka vielä pilkahtelee pilven takaa. Ja taas tuli lämmin. Kesä haluaa olla totta sittenkin.

Ja runon synnytin tässä hetkessä myös. Tämän tuuli halusi kantaa minulle ja kertoa myös sinulle:

Sanoinko jo sinulle
että saat olla oma itsesi
juuri tuollainen
tuulinen ja puuskittainen

välillä kylmä
välillä kuuma

ja usein niin lämmin
– aina silloin
kun olet turvassa

kun uskallat
herkkyyteesi läsnäolevaksi
– aukinaiseksi

muistathan
että tarvitset lujan suojan
myrskyissä

mutta se olkoon sinun ympärilläsi
ei sisuksissasi

sisintä haurautta ei ulkoisella
suojella
sitä suojellaan sisäisellä turvalla

rakkaudella
anteeksiantamuksella
viisaudella

ja niitä lahjoja
et löydä jokaisen vastaantulijan
tuomisista

sen tähden –
ole tarkkana ja
suojaudu myrskyissä

kunnes tuulen tyyntyessä
pystyt arvioimaan
pienemmät tuulet
tuulenvireet

tunnistamaan ne ihmiset
jotka vahvistavat sinua
eivätkä revi

sinulla on lupa kukkia
loistaa
jakaa lahjojasi

sinä –
ainutlaatuinen