Mikä on sinun lempivuodenaikasi ja miksi? Osaatko sanoa?
Muistan lapsena rakastaneeni keskikesää. Aikaa, jolloin luonnonkukat täyttivät teiden ja peltojen pientareet. Päiviä, jolloin menimme uimaan viilentääksemme auringonlämpöistä oloamme. Niistä kesistä muistan monia kotoisia ja maanläheisiä asioita, mutta myös mielikuvan, että aurinko paistoi läpi kesän. Onkohan aika kullannut muistoni?
Vähän vanhempana tykästyin syksyn tunnelmiin, ruskan väreihin ja aamujen kirpeyteen. Niihin tuoksuihin liitän onnellisuuden uusista aluista, koulusta ja opiskeluista, harrastuksistakin. Elämän arkisesta rytmityksestä, joka tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Niihin aamuihin liitän muistoissani omalla reseptilläni keittämäni kattilakaurapuuron. Puolet maitoa, puolet vettä, Elovena-kaurahiutaleita ja ripaus suolaa. Täyteläistä ja hyvää.
Opiskeluvuosinani tuli vaihe jolloin tiedostin, että loppuvuoden vähenevä valon määrä vuorokaudessa alkoi tuntua olossani. Keho ja mieli menivät myttyrään ja mieli kaipasi katuvalojen ja opiskelustressien keskeltä pohjoisemmaksi, pehmeämmän valon ja hämärän keskelle. Rauhallisempaan rytmiin, sisäänpäinkääntyneempään tapaan olla ja hengitellä.
Vuodesta toiseen työ seurakunnan palvelijana valonmäärän vähentyessä samalla kun työmäärä joulua kohden kasvoi, tuntui monesti ristiriitaiselta. Ihan kuin minua olisi ruuvattu tiukempaan moodiin päivä päivältä. Kunnes tuli se taitekohta, jolloin suunta muuttui ja valon määrä alkoi pikku hiljaa kasvaa. Juuri joulun alla. Mielestäni tunnistin ja tunnistan sen hetken, ainakin suurinpiirtein.
Ei ole ollut yksi tai kaksi kertaa se ajatus mielessäni, että mikä voima meitä länsimaisia ihmisiä pakottaa sellaiseen ralliin ja hössötykseen loppuvuoden pimeimpänä aikana. Ahneus ja tehokkuusko vai se, että joulu on niin suuri bisnes pikkujouluineen? Että räntäsateista pimeyttä paetaan kimallukseen ja tonttulauluihin? Toisaalta niin saa ollakin, vapaaehtoisuuden periaatteella. Tunnenhan todellisia jouluihmisiä ja nautin itsekin kaikesta kauniista ja tunnelmallisesta. Mutta se toinen puoli, se tehty ja pakotettu.
Villasukat, takkatuli, glögiä ja hyvä kirja. Kukapa sellaisesta hetkestä ei nauttisi? Tähtitaivaan katseleminen ilman valosaastetta. Metsässä kävely ilman kiirettä. Pullan leipominen yhdessä läheisten kanssa. Niin? Nythän meille on annettu pyytämättä tällainen aika, jolloin ehdimme näin tehdä. Vai ehdimmekö? Poikkeusajan raamit pakottavat luomaan ajatteluumme uusia uria. Massatapahtumia ei ole, suuria joulumarkkinoita ei pidetä, yhteiset joululaulutilaisuudetkin nostetaan hyllylle ja monet kiirehtimiset tehdään toisella tavalla. Eikö tämä ole nyt se kohta, jolloin voimme itse valita. Vaivunko itse apatiaan ja näköalattomuuteen vai otanko marraskuun pimeyden uinuvana ja hoitavana pehmeytenä, sallittuna lataamisaikana? Ja joulun odotuksen läsnäolevampana ja vähemmän kiireisenä ajanjaksona.
Olennaiseen keskittyminen. Syvään hengittäminen. Pienten ilojen huomaaminen. Hetkien ainutlaatuisuuksien tiedostaminen. Hymy. Kosketus. Lämmin ajatus. Uinuvan marraskuun syvä viisaus. Elämä saa olla välillä vähemmän isoäänistä, vähemmän runsasta. Mielikin kaipaa rauhoittumista, rauhaa.
Paikka, jossa sitä voi opetella, on luonto. Luonto näyttää meille eri puolensa. Ei heinäkuun rehevyyttä ja marraskuun paljautta voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Molemmat tarvitaan, jotta tasapaino säilyy. Olkaamme tasapainoisia. Ajatelkaamme hengittävästi. Uinuva marraskuu olkoon ystävämme.
 | VastaaLähetä edelleen |