Ei

Onko sinun helppo sanoa ei?

Joskus rajojen vetäminen ja ein sanominen on pakollista elämän jatkumiselle tai elämänlaadun parantamiselle. Erityisen tärkeää se on tunnolliselle, ylivastuulliselle ja miellyttämiseen taipuvaiselle ihmiselle. Ja läheisriippuvaiselle ihmiselle.

Olin kerran sellaisessa työpaikassa, jossa minulle alkukeskustelussa esimiehen taholta sanottiin, että täällä ei sitten sanota koskaan ei työtehtäville. Minä vakuuttelin heti, että töitä minä tänne olenkin tullut tekemään. Ja niin se sitten menikin käytännössä. Töitä tuli tehtyä ja paljon. Elin pitkälle työn ehdoilla, kun kyse oli työajattomasta työstä. Nuorena ja perheettömänä se voikin jonkin aikaa onnistua, mutta rajansa kaikella.

Oli vähän erikoista jälkeenpäin ajateltuna, että kukaan ei oikein ollut vastuussa minun työssä jaksamisesta. Tai ainakaan ne, joilla olisi siitä pitänyt olla vastuu. Muistan joskus 16 tunnin työpäivän jälkeen purskahdelleeni itkuun pienestäkin asiasta. Empaattisimmat ja tarkkanäköisimmät työkaverit kyllä pysähtyivät joskus vierelleni ja muistuttivat siitä, että nyt stop, muista kuinka tärkeä olet. Tilannetta ei helpottanut se, että työssä oli myös imua ja puitteet mitä hienoimmat.

Kuinka usein tällaisia rehellisyyteen ja ahkeruuteen kasvatettuja työntekijöitä käytetään myös hyväksi. Työnantaja hyötyy nuoresta ja innokkaasta työntekijästä, joka ei kokemattomuuttaan tiedä kokonaiskenttää tai hänelle ei sitä kerrota. Eikä työkaveritkaan välttämättä jätä kokeilematta, mihin asti olet valmis joustamaan. Joustava työntekijähän on unelma.

Minulle tila hengittää eli vapaus on tärkeä asia. Sen olen elämän myötä ja asioiden paljouden keskellä havainnut, että vapauteen tarvitaan rajojen asettelun taitoa. Ein sanomista. Kaikkea ei voi saada. Valintojakin on tehtävä. Sitoutumista ja orjuuttakaan ei aina itse erota toisistaan.

Suurin työmaa minulla on ollut omien ajatusteni kanssa eli ihan oman pääkoppani sisällä. Mihin annan aikani, käytän energiani ja osaanko johtaa itseäni niin, että aikaa jää myös elämää rikastuttaville asioille ja palautumiselle. Monesti elämässä mennään vaan putkessa päivä kerrallaan, pahimpina hetkinä ”tulipaloja sammutellen”, jolloin pohtimiseen ja itsensä kuunteluun ei edes oikein ole mahdollisuutta. Se kostautuu sitten viimeistään löysemmällä hetkellä, jolloin huomaa, että varaventtiilejäkään ei enää löydy. ”Kone leikkaa kiinni” pahimmassa tapauksessa.

Se, että omistaa perheen ja lapsia, opettaa monenlaista. Organisoiminen on pakollista ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen suotavaa. Joskus on perheen vuoksi sanottava ei, sanoakseen kyllä lapsilleen. Parisuhteenkin vuoksi on hyvä osata tehdä rajauksia ja opeteltava ein sanomista. Vain sitä kautta voi täysin vapaasti sanoa kyllä. Näin tehdään, tämä on hyvä juttu ja nyt löytyi tällekin vihdoin aikaa. Valintojen tekemisen tärkeys korostuu tällaisen aikana, kun pelkkä some saattaa imaista meidät pois läheisten kanssa yhteisen tekemisen ilosta. Läsnäolo vaatii tyhjän tilan, aidon kohtaamisen.

Katsotaan tänään toisiamme silmiin. Sanotaan kyllä arvokkaille asioille ja ei niille, jotka syövät elämän enegiaamme väärällä tavalla. Me vanhemmat olemme esimerkkinä myös omille lapsillemme tässä asiassa. Ja meistä jokainen voi haastaa itseänsä tietoisen läsnäolon tilaan.

Ota vaikka mansikka suuhusi ja maistele sitä hitaasti ja rauhallisesti. Ja hymyile sen jälkeen. Koskaan ei maailmassa ole liikaa hyvää mieltä. Hyvä mieli tarttuu. Kesämielikin.

Kaikki on tässä

Kaikki on tässä nyt. Tai oli juuri. Meni jo.

Ja nyt taas kaikki on tässä. Vain tässä. Tai oli ja meni jo.

Näitä hetkiä me elämme läpi koko ajan eikä meillä ole mitään muuta. Eikä tule olemaan.

Jos aion elää, elän sen juuri nyt. Läsnäolon tilassa. Muuta tapaa olla olemassa ei ole.

Siksi on tärkeää tykätä itsestään ja kaikesta mitä tekee. Tai ainakin hyväksyä sen, mitä tekee, että ei käytä energiaansa vastustamiseen.

Mietin tänään lapsia ja nuoria. Huoleton lapsuus ja onnellinen nuoruus. Miten se rakentuu? Mistä lapsi ja nuori imee arvonsa, peilaa itseänsä rehellisesti.

Meidän lasten ja nuorten koko elämä on tänään ja tässä. Se, miten hänelle puhutaan, miten hänen kanssaan ollaan ja keskustellaan. Mitä hän tekee ja miten. Millä mielellä?

Tulevaisuus on käsissämme joka hetki. Se on erityisesti valinnoissamme ja arvoissamme. Jokainen joutuu itse valitsemaan tien, jota kulkea. Tai nöyryyden kulkea osoitettua tietä. Kutsumustakin.

Mikä tekisi hetkestäni läsnäolevamman?  Hengitys. Hengitys. Ajatus. Katse. Kosketus. Toiminta. Aistiminen. Totta oleminen.

Kyllä huonotkin asiat on todettava, vaikeat tunteet elettävä. Rehellisyys vaatii rohkeutta. Itsearvostusta.

Tänään aurinko on piilossa. Arjessanikin on haasteita selätettävänä. Niitä on turha vähätellä.

Viikkoja sitten kirjoitin mielestäni erikoisen runon. En ymmärtänyt sitä itsekään. Nyt ymmärrän jo paremmin. Se kuvastaa jotakin tästä juuri elämästämme ajasta.

Jos kaikki on epäselvää. Et tiedä itketkö vai nauratko ja miten tässä kohtaa täytyisi arkeansa elää. Kohtaaminen on vähissä, laulaminenkin melkein kielletään. Ihmisiltä alkaa kadota merkityksellisyys ja toivon liekkiä koetellaan.

Nyt jos koskaan valinnat tapahtuvat pienissä asioissa. Voimavarat löytyvät kiitollisuudesta. Kaiken hyvän esille nostamisesta. Siihen kiinnittymisestä.

Toivoa on. Iloakin. Anna tänään niille edes pieni tila päivässäsi. Sano kiitos, sano se ääneen tänään. Kiitollisuus tarttuu. Niin kuin toivo ja ilokin.

On ystävyyden aika. 

Mitä rakennan?

Mikään ei ole varmaa
ei itku
ei nauru
ei edes kaunein taulu

juokse lujaa
sinut kidnapataan
älä anna sen tapahtua

sullo paperia suuhusi
nyt ei ole aika puhua
ei laulaa

hakkaa nauloja
hakkaa
hakkaa
nyt on sen aika

hukuta siihen energiasi
halusi
himosi

onko lumi valkoisempaa huomenna
sitä kysyn
ja se on paras kysymys pitkään aikaan

ota sormi
katso sitä
se liikkuu
sekin on lahja
ihme
erikoisuus

hattu
tarvitko sitä
et
et todellakaan

tarvitset viitan
ja ystävän
viisaan sellaisen
etsi se

etsi
ennen kuin on myöhäistä

et saa jäädä yksin
muistathan sen

mikään ei ole varmaa
tänään varsinkaan

hakkaa vielä
nauloja on
nauloja

paulojakin

anna niiden olla 

Lepo vaan

Vähemmän on enemmän. Monessa asiassa.

Minusta alkaa tuntumaan siltä, että hyvään arkeen ei lopulta mahdu ihan kauheasti asioita, jos niistä oikeasti haluaa nauttia.

Huomasin viime viikolla, että kaiken lähiaikojen tiivistymän, koulujen ja harrastusten ja yritysjuttujen alkamisen lomassa alkoi mieli mennä matalaksi. Monenlaista viritelmää oli ja erityisesti omassa takaraivossa. Oli myös sopeutumista päällekkäisyyksien kanssa ja arvottamista perheen sisälläkin, miten tämä nyt näin lähti lapasesta. Missä on tila ja aikaa minun tarpeilleni? Aloin tuntea itseni marttyyriksi.

Sitten päätin, että jos aion olla hyvinvointialan yrittäjä, sen hyvinvoinnin kuuluu koskea myös minua. Ajattelin, että koska viime viikot olin elänyt vähän hermot pinnassa, nyt olisi toisenlaisen viikon vuoro. Järjestän omia menoja, tartun hetkeen ja delegoin joitakin asioita. Tänään päätin lisäksi, että siirrän monien asioiden hoitamisen huomiseksi. Että tänään en tee mitään sellaista, joka ei oikeasti huvita.

Mitä siitä seurasi. Onnellisuutta ja helppoutta. Lisää energiaa tarttua hetkeen, kykyä olla spontaani ja myös tekemiseen tarttumisen kynnys madaltui. Kun en pakota mieltäni, se kyllä valikoi olennaisen, kunhan olen valpas. Ja valpas voi olla aistit auki. Ei puristuksen tilassa.

Ymmärsin paremmin sen, että moni asia on kiinni asenteesta ihan jokapäiväisessä elämässä. Sijaistoiminnot voi unohtaa, selittelytkin voi unohtaa. Voi elää hetken ja taas seuraavan ja olla läsnä kaikessa mitä tekeekin. Pitää mielen vapautta yllä.

Lapsi osaa sen taidon vahvemmin. Aikuinen hukkuu velvollisuuksien suohon niin helposti. Unohtaa itse elää,  kun niin kovasti suorittaa. Päivät ja viikot ovat pahimmillaan täyteen buukattuja ja jokainen viikko selviytymistä. Kiirettä, päällekkäisyyksiä, organisoimista. Valmiissa maailmassa, jota viritellään koko ajan vieläkin tehokkaammaksi.

Kestääkö ihminen sitä jatkuvaa virittämistä, jatkuvaa sopeutumista muutoksiin ja kehittämiseen? Minä vastaan omasta puolestani. Ei kestä. Luova mieli, onnellisuus, ja hengittämisen vapaus kärsii konemaisuudesta. Systeemit ovat tehokkuutta, mutta ihmisen ydinsysteemiin kuuluvat sydän ja keuhkot. Ja viime viikolla löysin niihin liittyvän suuren viisauden, jonka oli lausunut vuosia sitten nelivuotias poikani alkavassa yskässä: ”Äiti. Mulla ei sydän hengitä tuota mun kertomista.”

Hengittääkö sinun sydämesi sinun kertomista? Tämän kysymyksen äärellä kannattaa olla rehellinen itselleen. 

VastaaLähetä edelleen