Ostin äskettäin kaksi riippumattoa. Testaaminen metsässä odottaa nurkan takana. Haluan kokea luonnon keskellä sen riippumaton pienen keinunnan ja ympärilläni lintujen laulut.
Kun kevät herää, se innostaa. Kun se odotuttaa, se tuskastuttaa. Kun se vihdoin on täydessä loistossa, alkaa itsekin loistamaan.
Tai sitten ei.
Huomaan monesti olevani keväisin kahtiajakoinen. Sitä ikään kuin odottaa uuden alkua. Pitkän talven jälkeen tarttumista uusin voimin valon ja lämmön siivittämänä kohti täyttä elämää. Uinumisen sijaan. Samaan aikaan joku sisälläni vielä jarruttaa, juuri silloin kun se lämpöaalto tulee. Täytyy odottaa, että sielukin pääsee mukaan lämpöön. Täytyy siis lämmitellä ensin. Juoda teetä ja kahvia pohdiskellen takapihalla monta kertaa ja käynnistellä konettansa uudestaan ja uudestaan. Vanhuuttako?
Luonnon herääminen sykähdyttää aina. Joka kevät ensimmäinen vierailu paikallisella kasvihuonepuutarhalla saa mieleni pehmenemään ja soluni kohisemaan. Ensimmäisten orvokkien istuttaminen ruukkuun on melkein verrattavissa siihen hetkeen, kun Suomen Turku julistaa Joulurauhan. Pyhä hetki, jota ei halua jättää väliin.
Tänään on lämmin. Yhtä lämmin kuin kesällä. Eilenkin oli. Lapsiperheessä se tarkoittaa sitä, että joku haluaa varmasti uimaan ja kavereiden kanssa viihdytään keulimassa pyörillä normaalia pitempään. Tytöt kaivavat hellehatut esille ja kaikki ovat paremmalla tuulella. Pihalla istuessa saa todistaa sitä, että ympäristössä riittää liikettä. Moni kuopsuttaa puutarhaansa ja linnut sirkuttavat energisesti. Elämä on palannut pieneen kyläämme takaisin. Poikkeusajan voi melkein unohtaa.
Nyt kun olen jo yli vuoden ollut viraton, olen ikään kuin voinut tarkastella elämää oravanpyörän ulkopuolelta. Olen samaistunut vapaaseen taiteilijaan, yrittäjään, työttömään, syrjäytyneseen, varattomaan, voimattomaan, näköalattomaan, innostuneeseen, energiseen, toiveikkaaseen, epätoivoiseen, äänettömään ja äänelliseen. Paperittomaan en ole voinut samaistua, sen verran on hyvinvointivaltion edut myös kirkastuneet. Tyhjän päällä ei ole tarvinnut päiväänsä aloittaa. Koti on ollut suojana, ruokaa ja läheisiä on ollut tarjolla joka ainoa päivä.
Miten tämän elämän nyt ottaisi, kun se kesä sitten tulikin? Vieläkö jaksan antaa arvon kiireettömyydelle vai haluanko takaisin sykkeeseen? Monesti mietin sitä, että voi kun kohtuullinen riittäisi. Se, että tulisi tasapainoisempi jako arkeen. Ei tarvitsisi valita joko tai, vaan vaihtoehtoja löytyisi. Varsinkin silloin, kun kotona kasvaa lapsia ja nuoria. Että voisit elää arkea heidän kanssaan läsnäollen, et kaikkesi antaneena.
Nämä ovat arvopohdintoja. Jos vielä joskus olisin osa jotakin työyhteisöä, toivoisin sellaista työympäristöä, jossa voisi keskittyä tehokkaasti työntekoon. Ja tärkeät tauot haluaisin pitää kerran päivässä ottaen päiväunet riippumatossa tai juoden teeta tai kahvia viherhuoneessa, jossa ei olisi yhtään teknistä härpäkettä. Siellä saisi olla joko hiljaa tai jos kohtaisi työkaverin, voisi jutella ilman syyllisyyttä. Utopiaako? Aika näyttää.
Riippumatto symbolisoi minulle mielen ja ajattelun vapautta, luovuutta, liikettä, suojaa, rauhaa ja ympäristön havainnoimista. Havainnointi on vaikeaa, jos on kiire. Läsnäolon tilassa olen valppaampi.
Tänään toivon itselleni ja sinulle riippumattomaisia olotiloja. Levollisuutta ja valppautta. Ja sitä kirkasta ajattelua, että suunnat pysyvät selvillä. Jatkuvaaan harhailuun elämä on liian lyhyt.
 | VastaaLähetä edelleen |