Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan. Meidän pieni neitimme on huokaillut jo monta kertaa: ”Äiti, mää en jaksa oottaa joulua.” On ihanaa katsoa miten iso merkitys pienillä asioilla on lapsille. Joulu on jotakin ihmeellistä ja niin odotettua. Ja tonttujen kuiskailujen aikaan neitimme on kertonut miten hän yrittää olla kiltti, mutta ei aina vaan pysty siihen.
Mitä sinä olet odottanut tänä vuonna? Minusta tuntuu, että yksi iso odotuksen aihe on ollut se, että elämä normalisoituisi. Poikkeusajan haasteet ovat tehneet meistä tietoisia siitä, miten vapaita olemmekaan olleet aikaisemmin. Vapaita tekemään töitä, opiskelemaan, harrastamaan, matkustamaan ja tapaamaan toisiamme. Tämä joulukin tulee olemaan nyt erilainen samasta syystä. Keväällä oli jo elämän arki sellaista, että pysyttelimme paljon perheen kesken. Kesällä oli hieman vapaampaa, vaikka silloinkin takaraivossa eli tietoisuus siitä, että tauti edelleen elelee keskuudessamme. Koko syksyn ajan reviirini on kapeutunut ja näkökenttäkin sen mukana. Välillä on ollut niin ikävä tekemisen meininkiä ja läheisiä ihmisiä, että se on tuntunut ihan kehollisena kipuna ja ahdistuksena, mielikin on meinannut mustua.
Tänään kävin ostamassa maalia, tapettiliisteriä, teloja ja pensseleitä, muutaman seinäkoukun sekä tasohiomakoneen tykötarpeineen. Ihan vaan saadaksemme kotona pientä pintaremonttia eteenpäin. Minulla oli siihen mukavasti aikaa. Aina ennen kyseiset ostosreissut ovat olleet vähän hiostavia, mutta nyt koin onnellisuutta. Minulle on merkitystä sillä, miten asiakaspalvelu toimii ja miten sieltä maskin takaa minulle puhutaan ja miten minua katsotaan. Olenko varteenotettava asiakas, jota halutaan palvella hyvin. Tänään sain kokea erinomaista palvelua. Huomasin ajattelevani monta kertaa myyjän perässä kävellessäni, että niin, itse asiassa, tuohan hänen tärkein työnsä onkin. Taitolaji se onkin. Siihen tarvitaan varmastikin ihan luontaista taitoa, jopa kutsumusta.
Samaa taitoa tarvitaan perheen sisälläkin. Kohtaamisen, hyvän kohtelemisen ja palvelemisen taitoa. Ystävällistä äänensävyä, toisen kannustamista. Eipä se niin helppoa ole, ainakaan niinä päivinä, kun itse on kiireinen ja stressaantunut. Eikä se ole helppoa silloinkaan, kun on aikaa, mutta oma mieli ei olekaan niin tyyni ja kirkas. Ja sitä energiaahan minä sitten ympäristööni levitän, mitä sisälläni kannan. Ja perheessä, jossa kaikilla on omat haasteensa, äänensävynsä ja oma tapansa ilmaista mielipahaansa, ”sekametelisoppaahan” se pahimmillaan on. Pahimmillaan volyymit nousevat, ovia paiskotaan ja tehdään uusia mökötysennnätyksiä. Ja sitten taas myrskyt ja painostavat ilmapiirit ovat ohi ja aurinko alkaa paistamaan ja lämmittämään. Tämän saa kokea monta kertaa viikossa, joskus monta kertaa päivässä. Ainakin nyt, kun teinejäkin asuu talossa. Sääntöjä sorvataan ja koetellaan, rajoja venytellään. Lapsi ja nuori tarvitsee elävän ihmisen johon peilata omia voimiaan ja taitojaan, ihmisiä, joiden kanssa harjoitella elämisen taitojaan. Kyllä sitä toivoo, että osaisi kasvattaa lapsistaan kunnon kansalaisia, mitä se sitten tulevaisuutta ajatellen tarkoittaakaan. Ainakin vuorovaikutustaitoja, oma-aloitteisuutta, vastuullisuutta ja toisten ihmisten huomioon ottamista. Ja minä itse olen se esimerkki, jonka merkitystä ei voi ohittaa. Siinäpä sitä onkin itselle joulusaarnan aineksiä. Onneksi armo ja armollisuus ovat ulottuvilla, niitä kohti voi ihan kurottautua.
Kyllä minäkin odotan joulua ja joulurauhaa, hyvää mieltä ja tahtoa ihmisten kesken. Kaiken keskeneräisyyden ja näköalattomuuden keskelle, pelkojenkin. On opettavaista huomata, että minä itse en hallitse elämää, en sen alkua enkä loppua. Mutta kaikkeen siihen, mitä siinä välissä tapahtuu, voin omalla asenteellani ja käytökselläni vaikuttaa.
Ja juuri sain tiedon, että turhaan ostin tasohiomakoneen. Sellainen meillä jo onkin. Virheitä ei voi välttää, vaikka hyvää tahtoa ja ahkeruutta olisikin. Ja hirsiseinän hiontaan tarvitaan kuulema jotakin muuta työkalua. Tiesitkö sinä, mitä työkalua. Odotan vastaustasi.