Positiivisuuskertoimet

Minusta positiivisuuden vaatimus on väkivaltaa ja ehdollistamista. Mutta mitä tarkoittaa positiivisuus? Onko se sama kuin ilo?

Onko sinulle sanottu koskaan:
”Hei kuule kaveri, mennään ilon kautta.”

Joskus olen tuntenut itseni pakkopaitaiseksi noissa tilanteissa. Sellaisissa tilanteissa tunteeni olla totta ei ole resonoinut. Silloin en ole pystynyt menemään ilon kautta. Mielessäni ei ole ollut tilaa sille, koska siinä hetkessä ei ole ollut vapautta. Sanat on lausuttu ylhäältä päin ja sanomisen sävyssä on ollut halveksuntaa ja pakottamista, päälle liimattua ulkokohtaisuutta ja täydellistä toisen ihmisen kohtaamattomuutta.

Olen pohtinut, mikä on tehnyt minulle niin vahvaa viallisuuden ja sopimattomuuden viittaa. No esimerkiksi se, kun minua on osoitettu sormella ja kuiskuteltu, että ilonpilaaja. Että meillä on täällä niin hauskaa ja mahtavaa, kunnes sinä tulet ja alat valittamaan.

Olikohan kyse siitä, että ongelmat oli helppo laskea minun harteilleni. Kun helposti syyllistyvänä otin nopeasti raskaan syntipukin roolin kantaakseni. Päästin toiset pahasta. Kun asiat, jotka koin hankaliksi, epäoikeudenmukaisiksi ja kohtuuttomiksi, käännettiin minun ongelmaksi. Meillähän on ihan huippua täällä, tuuletetaanpa nyt yhdessä. Eikö kädet nouse? Ei. Jähmetyin sisälläni.

Minusta ilo on ihana asia. Silloin kun siinä ei ole vaatimusta mukana. Silloin, kun se saa kuplia ihan omilla ehdoillaan. Ja varsinkin, jos se jakamisesta kertaantuu. Että sitä kautta koet yhteenkuuluvaisuutta toiseen ihmiseen tai ryhmään. Tai kun se ilo riehaantuu riemuksi asti ja sisäelimet saa sellaisen jumpan naurusta, että tunnet sen vielä seuraavanakin päivänä kehossasi. Kerrassaan voimaannuttavaa alkuvoimaa.

Mutta miksi ilo olisi jotenkin lähtökohtaisesti isompi markkina-arvoltaan kuin suru?

Olen viime viikkoina pohtinut näitä asioita. Minulta kysyttiin muutama päivä sitten, että mitä minun otsassasi lukee. Olen sitä miettinyt. Se, mitä siinä lukee, vaihtelee. Olemmehan peilejä toisillemme. Tai projisoinnin kohteita myös. Joka tilanteessa ei vapaasti hengittäminen onnistu. Silloin kun en koe vapautta eli ole turvassa, pelkoni aktivoituvat. Ja kun pelkään, alan saamaan nimiä otsaani. Siellä lukee kaikki ne manipuloinnin jäljet, trauman poikaset, pettymysten ja häpeän nimet, joita kannan mukanani, kiusaamistarinani, erilaisuuden kokemukseni.

”Niin, että onko sulla huumorintajua, häh.” ”No kuule, on enemmän kuin sinä luulet itselläsi olevan.”
Mutta tämä ei ole huumoria, tämä on lyömistä. Ehkäpä puolin ja toisin. Ja kun puolustautuu, sekin luetaan viaksi ja outoudeksi. ”Kuule, mitä tarkoitat. En niinku ymmärrä, mitä tarkoitat.”
Ok. Et siis ymmärrä. Et halua ymmärtää.

Silloin kannattaa lähteä. Ja unohtaa sen jälkeen, kun on tiedostanut, mikä kuvio siinä määritteli minun ihmisarvoani. Minkalaisia pelejä ja pelisääntöjä noudatettiin, joiden kanssa en löytänyt selkeyttä ja rauhaa. Rakkautta ja kunnioitusta.

Luulenpa, että aito positiivisuus on niin yksinkertaista, että se ei alistu manipuloitavaksi. Enkä minäkään. Yksinkertainen. Negatiivinenko?

Taidanpa keittää hyvät kahvit. Samalla tavalla, kun nielaisen kahvihörppyni, suruani en onnistu nielaisemaan. Surtava on, milloin mitäkin. Tämänkin kirjoituksen sävyssä oli surua, mutta se halusi tulla näkyväksi omalla nimellään. Ystävystyn suruni kanssa niin, että voin pitää sitä vierelläni, ottaa syliin ja silitellä sitä hellästi. Minulla on aikaa tutkia sitä rauhassa. Minun ei tarvi juosta sitä pakoon ja teljetä sitä rautaovien taakse unohduksiin. Voin kysyä siltä, että mitä kuuluu ja miten menee tänään. Huomaan, että se kevenee päivä päivältä, kunnes tulee uusi suru, joka nostaa vanhojakin suruja. Ja taas minä etsin aikaa kohdata ystäväni. Eivätkä suru ja ilo ei vieraita toisilleen. Ovat loppujen lopuksi tasavertaisia.

Minusta taitaakin tulla kaikkien tunteiden tasa-arvovaltuutettu, tunneoikeuksien puolustaja, ääni niille, joiden tunteita on vähätelty ja vääristelty niin, että ihminen on murskautunut niiden alle. Luullut jopa olevansa väärässä, vääränlainen, vähäisempi, koska peili on ollut liian suttuinen, mykkä, särkynyt tai sitä ei ole ollut ollenkaan.

Onhan minulla vara tänään olla hyväntahtoinen ja tilaa antava? Onko minulla vara pysäyttää positiivisuuskertoimet ympärilläni? Tuulettelupakkoa ei ole, ei tuuletuspakkoakaan. Ihmisenä kasvaminenkin on vapaaehtoista.

Hyppymestarin matkassa

Uskaltaisitko sinä hypätä kilometrien korkeudesta tyhjän päälle? Luottaisitko, että kaikki menee hyvin ja että saat lopulta tuulettaa onnistuneelle kokemuksellesi?

Näin teki ystäväni. Hyppäsi ihan aidon laskuvarjohypyn. Hyppymestarin ohjauksessa tandemhyppynä. Kokemus ravisutti hänen koko olemustaan. Sen vaikutus väreili laajemmalle kuin siihen hetkeen. Näimme päivien päästä tästä kokemuksesta ja edelleen hänen silmänsä tuikkivat. Hän oli enemmän olemassa, joka solullaan, siltä minusta tuntui.

Elämässämme on harvoin tasaista pitkään. Harvoin lennetäänkään. Välillä kyyti on möykkelikköistä tai matkanteko junnaa. Tekisi mieli potkia renkaita, kun mikään ei etene. Vähintään jonkun rattaan laakeri vinkuu tai matkakaveri vikisee. Olisiko silloin parempi hetkeksi hellittää? Ottaa mieli mukaan lintuperspektiiviin. Ihan vaikka laskuvarjohyppääjän olkapäälle. Miltä se oma pieni elämäni näyttäisi kauempaa? Ja mikä sen arvo olisi, jos sen menettäisi.

Meillä ihmisillä on joskus kovia paikkoja vastassa. Hetkiä, jolloin kaikki sortuu. Yllätyksiä, joiden ei koskaan pitänyt kuulua omaan elämäämme. Pohdintoja, joiden edessä ei ole mitään selkeitä vastauksia. Semmoisina hetkinä me olemme hyvin yksin sisimmässämme, vaikka ympärillä olisi tungokseen asti ihmisiä. Silloin meidän on vaan suostuttava siiihen, että elämän kipeys ja varjot koskettavat myös meitä. Että sattuuhan se, kun puristetaan kuiviin tai kun huudosta huolimatta kukaan ei kuule. Ja kun lopulta et tiedä, oletko enää oikeasti edes olemassa. Niinkin epätodellista oikea elämä joskus voi olla.

Voi, kun meiltä löytyisi luottamusta. Luottamusta siihen, että meitä kannetaan. Uskoa siihen, että joku kuulikin jo huutosi tai hyväksyi kuivan olemuksesi. Jäi vierellesi, laittoi suojalasit kasvoillesi, tuki repsahtanutta askeltasi, auttoi kynnyksen yli. Teki jopa päätöksiä puolestasi niinä hetkinä, kun oma mieli ei toiminut tai jaksanut.

Palaan vielä siihen laskuvarjohyppyyn. Minä en haaveile laskuvarjohypystä. Minun luottamusharjoitus ja unelman todeksi eläminen ei juuri nyt ulotu yläilmoihin. Minun luottamusharjoitus on tänään siinä, että näen oman elämän merkityksellisyyden. Nostan jokapäiväisen kattilan hellalle, rohkaisen lastani, puhun ystävällisesti miehelleni, innostun jostakin pienestä asiasta edes vähän, muistan hengittää ja olla kiitollinen elämän lahjasta.

Olen iloinnut ystäväni kokemuksesta. Katsonut videolta kerta toisensa jälkeen sitä ihmettä, kun ihminen lentää taivaalla. Niin kuin lintu. Ja siinä on toinen ihminen vieressä lentämässä. Samassa hetkessä, saman taivaan alla. Kun näen yhtä aikaa hymyn heidän kasvoillaan tai loppuhalauksen hetkessä, kun jalat ovat turvallisesti jo maassa, näen jotakin hyvin kaunista. Ei tarvita sanoja. Vain kokemus. Ja huolenpito. Ja luottamus. Yhteinen ilo.

Hyppymestari on ihminen, jonka on tiedostettava riskit, opeteltava tekniikat, valmistettava mielensä ja otettava vastuu myös toisen turvallisuudesta. Kokematon tietää, että tähän ihmiseen minä luotan. Ei se tapahdu järjellä, sen tuntee sydämellä. Ja se perustuu luottamukseen.

Ammattitaidon lisäksi hyppymestarin on oltava hyväntahtoinen. Minun toivomus olisi, että elämän hyppymestareiden (vanhempien, vastuunkantajien, valtaapitävien) tulisi olla aidosti lämpimiä, hyvää tahtovia, välittäviä. Silloin minun ihmisarvoni ei murskaudu, vaikka hyppy menisi päin mäntyä. Että uskallan yrittää seuraavankin kerran. Että tiedän, miten arvokas on elämäni ja miten suunnattoman arvokas ja ainutlaatuinen itse olen. Lentämisen arvoinen. Ja huolenpidon. 

VastaaLähetä edelleen

Runon ja suven päivä

Tänään suvi ei ole erityisen lämmin. Tuulee ja on puolipoutaista. Istun takapihallamme ja samaan aikaan on sekä kylmä että kuuma. Kolme kesäkanaamme ääntelevät pienesti selkäni takana.

Luonto on ihmeellinen peili ja opettaja. Ei ole kahta samanlaista päivää. Ei kahta peräkkäistä tuntia, jolloin luonto toistaisi samaa. Nytkin luulisi, että olisi heinäkuun helle kuumimmillaan, mutta eipä ole. Minua suorastaan palelee ja tuuli pitää melkoista ääntä ympärilläni.

Menen tähän äänimaailman ikään kuin sisälle ja alan kuuntelemaan sitä. Mitä se kertoo minulle?

Tarvitsen tämän tuulen. Sen liike ja energia muistuttavat siitä, että hyvä on ilman vaihtua, tunnelmien muuttua, elämän virrata. Liika löysyys tylsistyttää. Tarvitsen dynaamisuutta, haasteita, tunnetilojen muutoksia, erilaisia ihmisiä.
Joskus unohtuu johonkin kuplaansa niin, että unohtaa elämän moninaisuuden. Jos olen vain omanlaisteni kanssa, ymmärtäjieni kanssa, en ehkä kasva ihmisenä. Haluanko silloin olla kohtaamatta varjojani, hukuttautua helppouteen. Ei ole hyvä sellainen elämä. Osa rikkauksista jää löytymättä.

Tämä tuulen kylmyys ja riepotus niinä hetkinä, kun aurinko menee pilveen, laittaa tärisemään. Sekin on elämää ja kuvaa sitä todellisuutta elämästä, että vaikeitakin päiviä annetaan, vastatuulta ja ihmisiä, jotka eivät tahdokaan minulle hyvää. Miten sellaisten ihmisten kanssa tullaan toimeen? Sitä opettelen.

On osattava suojautua. On ymmärrettävä, että suurimpiin myrskyihin ei kannata kurottautua. Voi antaa pahimpien pyöritysten mennä ja osattava astua joskus myös taaksepäin. Oltava tarkkana. Tehtävä aitoja, rajattava arvokkaimpia alueita. Annettava tuulten puhaltaa. Niillä on myös tehtävänsä.

Tuntuu, että kaipaan villahousuja ja villasukkia. Keskellä kesää. Jos oli kevättalvi odottamaton ja opettavainen, kesälläkin on omat oudot piirteensä. Elämä voi yllättää. Niin hyvällä kuin pahalla. Aina täytyy silti suojella hyvää ja muistaa aurinko, joka vielä pilkahtelee pilven takaa. Ja taas tuli lämmin. Kesä haluaa olla totta sittenkin.

Ja runon synnytin tässä hetkessä myös. Tämän tuuli halusi kantaa minulle ja kertoa myös sinulle:

Sanoinko jo sinulle
että saat olla oma itsesi
juuri tuollainen
tuulinen ja puuskittainen

välillä kylmä
välillä kuuma

ja usein niin lämmin
– aina silloin
kun olet turvassa

kun uskallat
herkkyyteesi läsnäolevaksi
– aukinaiseksi

muistathan
että tarvitset lujan suojan
myrskyissä

mutta se olkoon sinun ympärilläsi
ei sisuksissasi

sisintä haurautta ei ulkoisella
suojella
sitä suojellaan sisäisellä turvalla

rakkaudella
anteeksiantamuksella
viisaudella

ja niitä lahjoja
et löydä jokaisen vastaantulijan
tuomisista

sen tähden –
ole tarkkana ja
suojaudu myrskyissä

kunnes tuulen tyyntyessä
pystyt arvioimaan
pienemmät tuulet
tuulenvireet

tunnistamaan ne ihmiset
jotka vahvistavat sinua
eivätkä revi

sinulla on lupa kukkia
loistaa
jakaa lahjojasi

sinä –
ainutlaatuinen