Avainsana: hyvinvointi

Julkaistu

Kelpaanko?

Minä osasin, tiesin, suunnittelin ja toteutin. Helppoa.

Osaan. Tiedän. Suunnittelen ja toteutan. Mutta kelpaanko?

Kuinkahan moni meistä jossakin elämän vaiheessa painii sen ajatuksen kanssa, että kelpaanko. Riitänkö oikeasti. Saanko olla itseni kokoinen vai pitääkö minun pienentää itseäni kelvatakseni tai suurentaa itseäni riittääkseni. Onko sinulle tuttuja tällaiset pohdinnat ja tunteet?

Silloin kun vauhti on kova, ei edes ehdi kunnolla ajattelemaan saati kuuntelemaan omaa sisintään ja sydäntään. Elämä voi olla suorittamista ja kiirehtimistä, elämän runsauden turruttamaa ja jopa selviämistä. Pahimmillaan tulipalojen sammuttamista ja jatkuvaa pelastussuunnitelman laatimista vauhdissa. Kyllä niinkin voi elää.

Niin minäkin olen elänyt. Nyt on toisin. Tunnistan sen, että vuosia siihen meni, että oppi hidastamaan. Ja kun on oppinut, ei haluaisi palata vanhaan. Tällainen tuntevampi elämä, jossa on tilaa ajattelulle, sopii minulle. Valehtelisin kuitenkin, jos kieltäisin myös kaipaavani ”tatsia” ja vauhtia. Kyllä siitä saa ”kiksejä”, kun vireystila on korkealla ja saa paljon aikaiseksi.

Mutta. Minä haluan molemmat. Ja niin on monessa muussakin asiassa. Jo nuorena opiskelijana ajattelin, että kaipaan haasteita ja voisin tehdä töitä kaupunkiympäristössä. Samalla tiesin kaipaavani maanläheistä elämää luonnon helmassa, jossa voisin kävellä paljain jaloin kesäaamuna omalla pihamaalla ja nauttia luonnon ihmeistä tuoksuineen ja tunnelmineen. Kerrostaloelämä ahdisti aika ajoin paljonkin ja tunsin olevani ikään kuin puristuksissa sillipurkissa.

Miten kävi? Monenlaista paikkaa ja ympäristöä olen elänyt todeksi, sekä että, mutta en yhtä aikaa. Nyt asun kompromissielämää taajamapalveluiden läheisyydessä pikkukylässä, oikeastaan kirkonkylässä, joka on rakentunut tehtaan ympärille satoja vuosia sitten. Kaupunkejakin löytyy pienen ajomatkan päästä ja samalla ympärillä on upeaa luontoa, joka kuuluu arkeen yhtä itsestään selvästi kuin hampaiden pesu.

Kaikesta huolimatta kaipaan vielä lähemmäs luontoa ja yhdeksi rakkaimmaksi latauspaikakseni on tullut perheemme ”piilopirtti” takametsissä ilman mukavuuksia. Siellä koen usein tasapainoa ja sitä, että kelpaan. On hyvä olla.

Luonto ei vaadi. Se on aina balanssissa ja sen väriyhdistelmätkin ovat ihan lyömättömiä, katson sitten horisonttiin tai tutkin pieniä yksityiskohtia. Mitä jos menisin tänään hetkeksi yksin luontoon. Ottaisin eväät mukaan ja opettelisin riittämään ihan juuri sen kokoisena kuin olen. En minä ole maailman keskipiste eikä minun kannata kuolemattomuuttani kiillottaa. Nöyränä, pienuuteni ja kuolemattomuuteni tunnustaen tuntisin keveyttä ja kiitollisuutta.

Voi olla, että sieltä tulleena näkisin toisetkin ihmiset kelpaavina ja rakkaina. Hermoston levollistuessa tuntisin asiat todemmin ja huomaisin, että kaikki on hyvin.

Kaikki on hyvin. Minäkin riitän. Minäkin kelpaan. Kelpaan.

Julkaistu

Tikapuut taivaaseen

Missä on sinun taivaasi? Onko se tavarataivas, taidetaivas, tunnetasapainotaivas vai työelämätaivas? Vai ihmisiin ja ihmisyyteen liittyvä? Luontoon vai urheiluun viittaava? Millä on eniten elämässäsi merkitystä? Mikä tuo taivaallisen olon itsellesi?

Tikapuita pitkin taivaaseen? Askel askeleelta, kiiveten, kohti korkeuksia. Sitäkö haluat? Nousua yläilmoihin. Näköaloja? Vapautta?

Minussa on aina ollut sellainen piirre, ehkä  vaativuuskin, että haluaisin jotenkin edetä ja kehittyä. Elämässäni on ollut sellaisia vaiheita, että olen jopa vähän kehittynytkin. Mutta myös vaiheita, jolloin olen joutunut peruuttamaan, junnaamaan paikoillani tai jopa syväsukeltamaan. Näköalat ovat olleet kadoksissa.

Kaikki vaiheet ovat silti tärkeitä ja kuuluvat ihmiselämään. Jatkuva nousujohteisuus tai liian korkealla keikkuminen on arvaamatonta ihmisyyden kannalta. Leuhkan, ylimielisen ja itseään täynnä olevan ihmisen lähellä ei ole kovin hyvä olla. Todennäköisesti tulee halpa tai ylikävelty olo, jotenkin arvoton tai turvaton tunne omasta osasta toisen rinnalla. Ei olla tasavertaisia tai tasa-arvoisia. En tule nähdyksi. Tilaa hengittää ei ole.

Elämä on aaltoliikettä, kehittyminen askeleita eteen ja taakse, mutta kuitenkin niin, että etenemistä tapahtuu. Ja kun näkyvää todistetta ei juuri nyt näy, voi olla, että juuri silloin kypsyykin jotakin syvempää. Joka tapauksessa on hyvä asia, että meillä on tavoitteita ja unelmia. Motivaatio sisällämme ja tahtotila, joka tekee meistä pitkäjänteisiä ja samalla innostuneita. Ilman intoa sammumme, ilman suuntaa pyörimme ympyrää tai koukimme sinne tänne. Ei sekään haittaa. Tavallinenkin riittää. Jatkuva nousujohteisuus ilman nöyryyttä romahduttaa korttitalon varmasti. Tikapuut pettää ja joudumme pysähtymään, kipeästikin.

Sanon silloin tällöin, että vain nuorena voi tehdä suuria tekoja. Mitä sillä tarkoitan? Sitä, että elämänkokemus ei ole tuonut vielä sellaista realistisuutta, joka laittaa harkitsemaan ja ottamaan jokaisen näkökulman huomioon. Sitä, että nuorena on kirkasotsainen, ehkä mustavalkoinenkin ja ylipäätään vapaa aikuisuuden velvollisuuksista. On helpompi keskittyä yhteen asiaan. Sitä, että maailma on rajatumpi. Oma näkökyky on rajatumpi. Idealistisuus on vielä totta ja kaikki mahdollista. Kaikki mahdollisuudet vielä avoimena.

Pitäisikö siis säilyttää jonkinlainen kaikkivoipaisuuden harha, että voi saavuttaa ja menestyä? Vauhtisokeus, itsekkyys ja kovuus? ”Pois tieltä risut ja männynkävyt” -asenne? Ahneus. Omavoimaisuus, paremmuus, kilpailu.

Kirjoitanko jotenkin negatiivisesti? Ehkä. Tiedän, että todellinen suuri teko, saavutus tai koettu taivashetki ei välttämättä näy ja kuulu muille. Se ei itsessään pidä ääntä. Aina sitä ei edes huomaa. Se voi kätkeytyä ja kätkeytyy kovuudelta. Se säikkyy itsekkyyttä ja ylpeyttä. Se värisee. Resonoi. Etsii vuorovaikutusta, yhteyttä. Soi.

Minulle musiikki on joskus luonut taivasolon, voimakas yhteislaulu kohottanut korkeuksiin tai luonnon kauneus ja rauha avannut täydellisyyden hetken elämääni. Meissä ihmisissä oleva raadollisuus ei useinkaan anna mahdollisuutta täydelliseen harmoniaan.

Voisiko sinun tähän päivään sisältyä näköaloja, taivaallisuutta, ripaus täydellisyyttä? Kyllä. Se voi olla täyttä totta heti, kun avaudut läsnäoloon, hiljaisuuteen, aistimiseen, kaikkeen hyvään, mitä on elämässäsi. Ja jos et pääse kipuamaan korkeuksiin, voit tehdä sen mielikuvissasi. Mielellä ei ole rajoja.

Sinä itse rakennat todellisuutesi. Tai ainakin melkein. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Riippumatto

Ostin äskettäin kaksi riippumattoa. Testaaminen metsässä odottaa nurkan takana. Haluan kokea luonnon keskellä sen riippumaton pienen keinunnan ja ympärilläni lintujen laulut.

Kun kevät herää, se innostaa. Kun se odotuttaa, se tuskastuttaa. Kun se vihdoin on täydessä loistossa, alkaa itsekin loistamaan.

Tai sitten ei.

Huomaan monesti olevani keväisin kahtiajakoinen. Sitä ikään kuin odottaa uuden alkua. Pitkän talven jälkeen tarttumista uusin voimin valon ja lämmön siivittämänä kohti täyttä elämää. Uinumisen sijaan. Samaan aikaan joku sisälläni vielä jarruttaa, juuri silloin kun se lämpöaalto tulee. Täytyy odottaa, että sielukin pääsee mukaan lämpöön. Täytyy siis lämmitellä ensin. Juoda teetä ja kahvia pohdiskellen takapihalla monta kertaa ja käynnistellä konettansa uudestaan ja uudestaan. Vanhuuttako?

Luonnon herääminen sykähdyttää aina. Joka kevät ensimmäinen vierailu paikallisella kasvihuonepuutarhalla saa mieleni pehmenemään ja soluni kohisemaan. Ensimmäisten orvokkien istuttaminen ruukkuun on melkein verrattavissa siihen hetkeen, kun Suomen Turku julistaa Joulurauhan. Pyhä hetki, jota ei halua jättää väliin. 

Tänään on lämmin. Yhtä lämmin kuin kesällä. Eilenkin oli. Lapsiperheessä se tarkoittaa sitä, että joku haluaa varmasti uimaan ja kavereiden kanssa viihdytään keulimassa pyörillä normaalia pitempään. Tytöt kaivavat hellehatut esille ja kaikki ovat paremmalla tuulella. Pihalla istuessa saa todistaa sitä, että ympäristössä riittää liikettä. Moni kuopsuttaa puutarhaansa ja linnut sirkuttavat energisesti. Elämä on palannut pieneen kyläämme takaisin. Poikkeusajan voi melkein unohtaa.

Nyt kun olen jo yli vuoden ollut viraton, olen ikään kuin voinut tarkastella elämää oravanpyörän ulkopuolelta. Olen samaistunut vapaaseen taiteilijaan, yrittäjään, työttömään, syrjäytyneseen, varattomaan, voimattomaan, näköalattomaan, innostuneeseen, energiseen, toiveikkaaseen, epätoivoiseen, äänettömään ja äänelliseen. Paperittomaan en ole voinut samaistua, sen verran on hyvinvointivaltion edut myös kirkastuneet. Tyhjän päällä ei ole tarvinnut päiväänsä aloittaa. Koti on ollut suojana, ruokaa ja läheisiä on ollut tarjolla joka ainoa päivä.

Miten tämän elämän nyt ottaisi, kun se kesä sitten tulikin? Vieläkö jaksan antaa arvon kiireettömyydelle vai haluanko takaisin sykkeeseen? Monesti mietin sitä, että voi kun kohtuullinen riittäisi. Se, että tulisi tasapainoisempi jako arkeen. Ei tarvitsisi valita joko tai, vaan vaihtoehtoja löytyisi. Varsinkin silloin, kun kotona kasvaa lapsia ja nuoria. Että voisit elää arkea heidän kanssaan läsnäollen, et kaikkesi antaneena.

Nämä ovat arvopohdintoja. Jos vielä joskus olisin osa jotakin työyhteisöä, toivoisin sellaista työympäristöä, jossa voisi keskittyä tehokkaasti työntekoon. Ja tärkeät tauot haluaisin pitää kerran päivässä ottaen päiväunet riippumatossa tai juoden teeta tai kahvia viherhuoneessa, jossa ei olisi yhtään teknistä härpäkettä. Siellä saisi olla joko hiljaa tai jos kohtaisi työkaverin, voisi jutella ilman syyllisyyttä. Utopiaako? Aika näyttää.

Riippumatto symbolisoi minulle mielen ja ajattelun vapautta, luovuutta, liikettä, suojaa, rauhaa ja ympäristön havainnoimista. Havainnointi on vaikeaa, jos on kiire. Läsnäolon tilassa olen valppaampi.

Tänään toivon itselleni ja sinulle riippumattomaisia olotiloja. Levollisuutta ja valppautta. Ja sitä kirkasta ajattelua, että suunnat pysyvät selvillä. Jatkuvaaan harhailuun elämä on liian lyhyt. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Päiväunet villasukassa

Huh huh.

Kun opiskelen hyvinvointialan yrittäjyyttäni varten, opettelen asioita läppärin ääressä, virtuaaliluokassa ja digidigimaailman vaikutuspiirissä.

Teen kaikkea sitä, joka ei ole minua koskaan varsinaisesti kiinnostanut.  Tekniikka ja virtuaalinen maailma eivät ole olleet minun ”juttujani”.

Mutta. Tämä on nyt tätä ja tätä aikaa. Mutta kuulkaa, aion olla vastarannan kiiski sillä tavalla, että ajattelen minun yrityksessäni hyvinvointiin liittyvien asioiden tapahtuvan pääasiassa muilla tavoilla kuin läppäri sylissä tai kuulokkeet korvilla.

Alkuvuodesta, kun ideariiheni oli avattuna joka suuntaan, haaveilin jopa kahvilasta, jossa tarjottaisiin hapanjuureen leivottua leipää ja luomusti tuotettuja tuotteita hyvän kahvin tai teen kera. Lisäksi unelmissani oli kahvila, jossa kerättäisiin asiakkaan astuessa sisään kaikki hänen ”härpäkkeensä” vaikka lukolliseen kaappiin ja hän viettäisi kahvi- tai teehetkensä aistit auki ilma älylaitteita.

Miltä tällaiset kahvilat kuulostaisivat? Tai voisivathan ne olla myös yhdistettynä, niin että osa tilasta, mielellään erillinen huone, olisi älylaitevapaata aluetta.
Jos sytyit, lupaan tulla mielelläni kannattamaan kahvilaasi. Syömään hapanjuureen leivottua leipää maalaisvoin kera ja juomaan kupillisen haudutettua teetä.

Huh huh.

En koskaan arvannut, että isoin ja pitkäkestoisin kasvatuksellinen haaste suhteessa lapsiini liittyisi tähän samaan kategoriaan, virtuaalimaailmaan. Lapsemme ja nuoremme ovat taitavia, he ovat kasvaneet kännykkä kädessä (kärjistän) ja ovat taitavampia kuin edelliset sukupolvensa. Niin kai pitääkin olla. Mutta miten on orjuuden laita. Se, että kännykkä on kasvanut käteen kiinni ja siitä ei osata olla erossa. ”Kun koulussakin tarvii ja kun mun täytyy kattoa viestit ja läksyt.” Ja ”tää on online-peli, en voi vaan lopettaa.”

Huh huh.

Ollakseni ajan hengen mukainen, omistan kaikki tekniset härpäkkeet, myös yrittäjänä. Hallitsen niiden käytön. Editoin, videoin, teen livelähetyksiä täydellisen hammasrivin loistaessa ja treenatulla kropalla. Hymyilen, olen aina iloinen. Tsemppaan, jaksan ja hehkun.

Huh huh.

En kuulkaa hehku. Villasukkani hehkuvat enemmän tänään kuin minä. Lämmittävätkin. Voi että. Tuntuvat oikeasti tarpeellisilta, kun marraskuinen tuuli tuivertaa ja taivas on tänään harmaa. Myrskyä jälleen luvassa.

Hah hah.

Alkoi heti helpottamaan. Pelkkä ajatusten suuntaaminen villasukkiin vapautti mieltäni. Miksi. Ehkä siksi, että minun maailmassani ne herättävät rentoutta ja kodikkuutta takaraivossani. Voisikohan joku neuloa niin ison villasukan symboliksi yritykselleni, että voisin käpertyä päiväunille sen sisälle? Hinnasta voidaan neuvotella.

Ehkä nyt onkin aika heittää härpäkkeet nurkkaan, kaivaa joogamatto esille, hengitellä. Venytellä niin kuin kissa, taipua niin kuin paju, vapauttaa takaraivo ja vetristää niskan jännitykset.

Ja jos teistä joku on taitava teknisesti, ehkä jonakin päivätä tavataan yritykseni merkeissä. Ja silloin tarjoan sinulle hyvää kahvia ja teetä ja kenties saat käpertyä villasukkaan päiväunille. Sen jälkeen, kun olet tehnyt jotakin merkittävää ja tärkeää osaamisesi kautta.

Hyvinvointi alkaa pienistä asioita. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Kesämuistoja

Tämä kesä oli niin erilainen. Monellakin tavalla.

Yhtään häämarssia en soittanut. En kertaakaan pyyhkinyt kyyneliä urkuparvella saattoväen jättäessä jäähyväisiään pois lähteneelle. Konserttiohjelmatietoja ja tiedotusta ei tarvinnut saada kasaan, ei miettiä konfirmaatioon musiikkeja, ei messuihin alkusoittoja ja vastausmusiikkejä. Eikä edes yhtään urkupilliä tullut viritettyä.

Olin siis entinen kanttori. Hyvä niin.

Mutta entä sitten. Mitä siihen kesään kuului. Tavallista kotielämää, paljon.
Kesäkanojakin oli tämän kesän ohjelmassa. Alisia, Stella ja Fiona. Eikä yhtään kukkoa tunkiolla. Naapurisovun vuoksi. Aamukahveja ja iltakahveja tuli juotua kana-aitauksen lähettyvillä. Siinä oli jotakin hyvin terapeuttista. Ja kannoimmehan heille ruokaa ja vettä ja vähän kuiviketta. Ja vastalahjaksi saimme ihania tuoreita luomumunia, kauniin ruskeita, joissa oli vahvan keltainen keltuainen. Ja maku vailla vertaa.

Teologimieheni välillä piti kanoista inspiroituneena minulle kotoisia saarnoja. Miten Jeesus vertasi itseään kanaemoon, joka ottaa poikaset siipiensä suojaan. Maanläheinen, ymmärrettävä vertaus. Luojan luomia olemme me, niin kanat kuin kanojen hoitajat. Viime viikolla me veimme kesäkanamme takaisin kotiinsa. Alkoi tuntua siltä, että syksy saa nyt tulla.

Lomareissut jäivät minimiin. Pieniä piipahduksia sinne tänne. Vähän on sellainen tunne, että jotakin puuttuu, kun yhtään isompaa (lue: työläämpää) reissua ei tehty kauemmas. Ikäväkin on kaukana asuvia sukulaisia ja ystäviä. Joitakin saimme kyllä vieraiksemme.

Repoveden kansallispuisto ilmestyi meidän perheen kartalle tänä kesänä. Oikein jäi hyvät muistot yhden päivän retkeilystä siellä. Päivän tavarat pakkasimme useampaan reppuun, että jaksamme kantaa eväämme ja juomapullomme.

Lupasimme, että yksi pojistamme voi kokeilla kalaonnea ja heitellä virvelillä uistinta ihan ensimmäisellä rannalla, muiden vielä pakatessa reppuja. Ja niin jäi uistin pohjaan eikä irronnut. Ja siihen loppui kalastelu. Ja siinä samalla koko perheen ratkoessa uistimen kohtaloa unohtui useampi reppu mättään viereen, siihen rannan tuntumaan. Tietenkin ne, joissa oli trangia, hernekeittotölkit ja eväsleivät.

Kun saavuimme ensimmäiselle pysähdyspaikalle, paistoimme makkarat ja napostelimme jotakin. Ja huomasimme, että kahveja ei sitten keitelläkään, kun tykötarpeita ei löydy repuista. Pelkät puolityhjät juomapullot vain.

Oli hauska nähdä ihmisiä, perheitä, erilaisia tapoja kokea elämää erämaassa. Eräskin perhe oli jo monta päivää patikoinut ja telttaillut usean pienen lapsen kanssa. He olivat kaikista levollisimpia lastensa suhteen. Ihailin heidän asennettaan. Kaikki turha oli jätetty kotiin. Luottamusta oli sitäkin enemmän repussa. Itse olen useasti hermot kireänä huolehtinut, ettei vaan mitään satu. Siksi tunnistin sen äidin nopeasti, jolla oli hermo kireällä. Se, joka huusi miehelleen, että sitten ei mitään näytöksiä siellä. Mies näytti pojalleen, mitä kirveellä tehdään. Ymmärrän sitäkin äitiä.

Hauskin vastaantulija oli iäkkäämpi rouva, hienoissa vaatteissa, käsilaukun kanssa ja hajuvedeltä tuoksahtaen. Oikein onnellisen näköinen oli kävellessään juurakoiden yli. Jostakin kauempaa tullut. Hänen olemuksensa tyyneys toi minulle myös iloa.

Pähkäilyjen jälkeen päätimme jatkaa patikointia ilman eväitä, koska rouvalta löytyi rahapussi repusta ja vaijerilossi oli kokematta. Kioski, joka löytyi ja oli avoinna, pelasti päivämme. Kevyemmilläkin eväillä jaksoimme.

Toinen pieni menetys, joka pidemmällä reissulla olisi tuottanut hankaluuksia, tapahtui huussitauolla. Yhtään vessapaperirullaa ei ollut huussissa, mutta repussa oli. Tytöt saivat käydä itse asioillaan. Ja sinne tipahti vessapaperirulla. Reiästä syvyyksiin.

Hyvä oli se päivä. Viimeinen kilometri tuntui jaloissani, huusivat hoosiannaa. Epäilin, että seuraavana päivänä en pysty kävelemään, mutta olin väärässä. Ihmeesti palauduin. Reputkin löytyivät. Ja miten maistuikaan lämmin hernekeitto järven rannalla, lopulta.

Reissumme sisälsi kaksi telttayötä leirintäalueella, mäntymetsän reunassa. Mättäät täynnä mustikoita teltan vieressä. Siellä sainkin syödä kesän parhaan aamupalan. Trangiassa keitetty kaurapuuro, päällä lähituotantoa lautasen vierestä: tuoreet mustikat. 

Julkaistu

Lepo vaan

Vähemmän on enemmän. Monessa asiassa.

Minusta alkaa tuntumaan siltä, että hyvään arkeen ei lopulta mahdu ihan kauheasti asioita, jos niistä oikeasti haluaa nauttia.

Huomasin viime viikolla, että kaiken lähiaikojen tiivistymän, koulujen ja harrastusten ja yritysjuttujen alkamisen lomassa alkoi mieli mennä matalaksi. Monenlaista viritelmää oli ja erityisesti omassa takaraivossa. Oli myös sopeutumista päällekkäisyyksien kanssa ja arvottamista perheen sisälläkin, miten tämä nyt näin lähti lapasesta. Missä on tila ja aikaa minun tarpeilleni? Aloin tuntea itseni marttyyriksi.

Sitten päätin, että jos aion olla hyvinvointialan yrittäjä, sen hyvinvoinnin kuuluu koskea myös minua. Ajattelin, että koska viime viikot olin elänyt vähän hermot pinnassa, nyt olisi toisenlaisen viikon vuoro. Järjestän omia menoja, tartun hetkeen ja delegoin joitakin asioita. Tänään päätin lisäksi, että siirrän monien asioiden hoitamisen huomiseksi. Että tänään en tee mitään sellaista, joka ei oikeasti huvita.

Mitä siitä seurasi. Onnellisuutta ja helppoutta. Lisää energiaa tarttua hetkeen, kykyä olla spontaani ja myös tekemiseen tarttumisen kynnys madaltui. Kun en pakota mieltäni, se kyllä valikoi olennaisen, kunhan olen valpas. Ja valpas voi olla aistit auki. Ei puristuksen tilassa.

Ymmärsin paremmin sen, että moni asia on kiinni asenteesta ihan jokapäiväisessä elämässä. Sijaistoiminnot voi unohtaa, selittelytkin voi unohtaa. Voi elää hetken ja taas seuraavan ja olla läsnä kaikessa mitä tekeekin. Pitää mielen vapautta yllä.

Lapsi osaa sen taidon vahvemmin. Aikuinen hukkuu velvollisuuksien suohon niin helposti. Unohtaa itse elää,  kun niin kovasti suorittaa. Päivät ja viikot ovat pahimmillaan täyteen buukattuja ja jokainen viikko selviytymistä. Kiirettä, päällekkäisyyksiä, organisoimista. Valmiissa maailmassa, jota viritellään koko ajan vieläkin tehokkaammaksi.

Kestääkö ihminen sitä jatkuvaa virittämistä, jatkuvaa sopeutumista muutoksiin ja kehittämiseen? Minä vastaan omasta puolestani. Ei kestä. Luova mieli, onnellisuus, ja hengittämisen vapaus kärsii konemaisuudesta. Systeemit ovat tehokkuutta, mutta ihmisen ydinsysteemiin kuuluvat sydän ja keuhkot. Ja viime viikolla löysin niihin liittyvän suuren viisauden, jonka oli lausunut vuosia sitten nelivuotias poikani alkavassa yskässä: ”Äiti. Mulla ei sydän hengitä tuota mun kertomista.”

Hengittääkö sinun sydämesi sinun kertomista? Tämän kysymyksen äärellä kannattaa olla rehellinen itselleen. 

VastaaLähetä edelleen