Omenahilloa ja oivalluksia

Ei sitä kyllä voi tietää, minkälaista toisen ihmisen elämä oikeasti on. Ja minkalaisia tunteita hänellä on ja miten hän elää. Olemme yksilöitä jokainen.

Minussa on elänyt erilaisuuden tunne todella pitkään. Muistan sen jostakin kuusivuotiaasta asti. Tai seitsemänvuotiaasta. Usein havahdun sitä miettimäänkin. Se kumpuaa jostakin sanattomasta, joka tulee ulkoapäin ja sanoittamattomasta, joka nousee ihan omasta sisimmästä.

Ehkä silloin, kun lapsi aloittaa koulun ja siirtyy viattomasta vapaudesta johonkin systeemiin, alkaa tulla niitä oloja. Onko se sitä, kun sinua arvioidaan. Sitä, kun ympärillä alkaa olla enemmän erilaisuutta, jota alat itsekin hahmottamaan ja työstämään. Vai sitä, että muutkin vertailevat sinua. Sinun ulkonäköä, taitoja, tietoja, mahdollisuuksia, taustojasi, vakaumustasi, kenties puutteitasi tai erilaisuuttasi.

Vertailetko sinä itseäsi ja elämääsi muiden ihmisten ominaisuuksiin ja elämään? Minä vertaan. Usein melkein tiedostamattani. Silloin, kun tulee vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, vertailu saattaa jopa lisääntyä. Silloin kun pyyhkii paremmin, ei ole tarvetta siihen myyräntyöhön niin paljon. Turha vaiva, hukattua energiaa.

Se on rikasta, että olemme erilaisia. Ei siitä tulisi mitään, jos kaikki olisivat vaan järkeviä tai käytännöllisiä. Tai semmoisia prosessipäitä, kuin eräät ovat. Tai niin taiteellisia, että toisenlaisten on vaikeuksia ymmärtää, minne se kaveri taas vajosi tai missä se liitelee. Ollaan ainetta ja materiaa ja kuitenkaan ei olla.

Tänään sain pussillisen omenoita. Omassa puussa niitä ei ole jaettavaksi asti, mutta joidenkin pihalla kompostoidaan kottikärrykaupalla omenoita, joista on ylitarjontaa. Omenapaistoksen tuoksu kutkuttaa nenää. Sen jälkeen laitan vielä omenahilloa kiehumaan. Kanelitangot odottavat pöydällä sitä varten. Alkavan syksyn ihanuuksia tällaiset tuoksut ja toimet.

”Ei oo omena kauas puusta puonnut.” Eikö? Kahlitseeko sinua vertailu tai arvottaminen? Olen ihan varma, että tuon lauseen kuuleminen ei välttämättä vapauta parhaalla tavalla etsimään omia vahvuuksiaan. Joskus muut ovat määrittäneet mahdollisuutesi ennen kuin olet itse edes kuunnellut sydäntäsi. Tai tiedostanut, mitä itse haluat. Ohjailijoita riittää tai niitä, jotka liian vähin tiedoin tuomitsevat valintojasi, tietävät paremmin kuin sinä itse.

Toivottavasti meidän lahjojamme ei hukata kärrykaupalla. Olkoon ainutlaatuisuutemme yhtä kaunista kuin kauniiksi kypsynyt omena lämpimässä syysilmassa. Poimithan rakkaudella omia lahjaomenoitasi ja muistat kiittää ihmeistä, joita sinulle annetaan joka päivä. Sinä itse olet myös lahja ja ihme. 

VastaaLähetä edelleen

Juuret ja siivet

Voi kun me ihmiset olemme erilaisia. Sisarussarjaankin mahtuu monenlaisia ihmisiä. Introverttejä ja ekstroverttejä. Riehakkaampia ja rauhallisempia.

Olen saanut lahjaksi kymmenen sisarusta. Viisi siskoa ja viisi veljeä.
Tänä kesänä en ole heistä tavannut kuin kolme. Ne, jotka syystä tai toisesta ovat selvinneet käymään meillä kylässä.

Viimeisin sisaruskohtaaminen on aika tuore. Pikkuveljeni tuli lomamatkalla vaimonsa kanssa käymään. Lähdimme illalla iltakävelylle. Siinä lähtiessä veljeni ojensi omat tuliaisensa meille, minulle ja miehelleni, molemmille omansa.

Minun omani oli vähän omituisempi. Ihanan persoonallinen, juuri minulle ”sorvattu”. Se oli eläinten kuivikkeen seasta löytynyt juurakko. Ikiaikaisen turvemaisen aineksen seasta löytynyt puupala. Hän oli sen hionut ihan sileäksi. Se oli teepuuöljyllä sivelty, ihanan tuoksuinen ja mukavantuntuinen kädessä. Yllättävä lahja minulle.

Olen pyöritellyt sitä käsissäni. Painellut sillä kasvojani, käsiäni ja hangannut kämmenieni ihoa. Pintaverenkiertoni käsissäni vilkastuu sen ansiosta aivan uudelle levelille.

Miten monesti olenkin todennut saman: Yksinkertaiset asiat ja esineet ovat parhaita. Niissä on selkeyttä ja suoruutta. Ei rikkoutumisen vaaraa. Ei vaikeita käyttöohjeita. Ei turhaa krääsää.

Miksi kirjoitan tästä teille. Siksi, koska tämä veljeni antama konkreettisesti pieni lahja kuvastaa minulle arvokkaita, isojakin asioita. Muistuttaa juuristani. Ei siivillä kauas lennetä, jos juuret puuttuvat. Tai ehkä lennetään, mutta tieto minne ja miksi voi jäädä silloin vähän epäselväksi.

Ajattelen, että tieto juuristani ja  historiastani on arvokasta. Ymmärrän itseäni paremmin. Ymmärrän valintojani paremmin. Senkin, miksi minä kaipaan luontoon, metsiin, yksinkertaisten asioiden äärelle.

Juurieni ei tarvitse kaikkea määrittää elämässäni. Voin tehdä omat valintani, kulkea omat polkuni. Mutta kun minulla on vahvat juuret, uskallan enemmän. Olen rohkeampi, energisempi ja  tasapainoisempi.

Samalla muistan kuuluvani sukupolvien ketjuun. ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman.” Jokainen meistä hetken täällä tekee toimiansa ja valintojansa. Jokainen jättää jälkensä tavalla tai toisella. Yksin emme pärjää ja selviä.

Toinen meistä pukee välittämisen sanoiksi helpommin. Joku meistä osoittaa välittämisensä teoilla ja  toimilla. Ajatuksiaan voi ripotella matonkuteiden sekaan, rakkauttaan pyörittää leipoessaan käsissään ja siirtää sen lähimmäistensä parhaaksi.

Voi kun osaisimme ottaa sen kaiken hyvän vastaan, mitä ympärillämme on joka päivä.

Kiitos veljeni! Tuliaisesi on minulle tärkeä. Se muistuttaa myös siitä, että välimatkasta huolimatta olet lähelläni. Katsotaan tulevaisuuteen luottavaisesti. Muistetaan juuremme, noustaan välillä siiville. Lentäminenkään ei ole kiellettyä.

Lennokas. Innokas. Tunnokas. Sellainen taidan olla. Ja veljeni tietää sen. Antaa palan juurta taskuuni.