Kymmenen pientä hiirtä

Menin lauantaina paiskaamaan huonoksi menneet auringonkukat maljakosta tunkiolle. Ohitin vierestä punaisen kauniin kukkaruukun, lasitetun ja liukaspintaisen, jonka piti olla tyhjä. Ajattelin viedä sen sisälle, sillä siitähän saisi lisää energiaa arkeensa.

Kurkkaus ruukkuun täyttikin verkkokalvoni hiirillä. Ruukku oli täynnä pieniä, kuolleita hiiriä. Kasa hiiriä, jotka lilluivat vedessä. Päällimmäisen hiiren selkäkaari oli veden yläpuolella. Sinne olivat kuolleet, kaikki. Kaadoinpas hiiretkin tunkiolle kukkien jälkeen. Syökööt linnut ja kissat ne pienet, jopa söpöiltä näyttävät hiirulaiset.

Miten ne sinne olivat joutuneet ja miksi? Ja miten niitä oli niin paljon? Olisin halunnut ymmärtää hiirten ajatuksenjuoksua ja nähdä niiden pienet vikkelät jalat, jotka kenties hetken yrittivät saada otetta ruukun liukkaasta pinnasta. Turhaan.

Onko sinun elämäsikin joskus tuollaista? Saat idean (vrt. hiiri) joka vipeltää päässäsi ja innostut vertauskuvallisesti hajun perässä houkuttelevan värisen ruukkuun osingoille palkinnon perässä. Hetkinen. Et ollutkaan ainut, joka erehtyi ja meni satimeen ja siihen kuoli hiiri (vrt. idea). Joskus hiiriä (vrt. idea) vipeltää vain muutama, joskus ihan kokonainen lauma. Minne ne pitäisi ohjata?

Minulla on pää, joka suoltaa ideoita. Melkeinpä niin, että kun jokin aihepiiri laittaa takaraivon liikkeelle, siellä alkaa tapahtua. Idealauma alkaa lisääntyä, ensimmäinen idea houkuttelee toisen liikkeelle, toinen kolmannen. Nyt tarvitaan jo rajausta ja liikenteenohjausta. Valikointia ja deletointia. Miten saisin ohjattua ideani sellaisille luukuille ja ruukuille, joista aukeaa kasvua ja laajempia näkymiä? Seesteistä dynaamisuutta ja konkretiaa.

Voisi myös kysyä minkä perässä me ihmiset juoksemme? Onko tavoiteltu asia sen arvoinen, että kannattaa liittyä kasaan, joka lopulta tukehtuu innokkuuteensa. Oikeassa olemisen tarpeeseensa? Olemmeko ”laumaeläimiä” liiankin kanssa?

Oravanpyörähän on yksi ansa, jota meille tarjoillaan. Osallistu tähän webinaariin, lue tämä kirja, osallistu tähän koulutukseen, harrasta sitä ja tätä, mene ja tee. Ole tehokas, aina vaan tehokkaampi. Omista kiire, jotta voit vakuuttaa tärkeyttäsi. Muille vai itsellesi?

Onneksi löysin hiiret siinä vaiheessa, kun ne eivät vielä olleet märäntyneet. Nyt ne kenties pääsivät mukaan luonnon kiertokulkuun, onnistuneiden saalistajien palkkioiksi halpaan hintaan.

Halpahintaiset ideat saavatkin märäntyä. Uudet alut, joilla on merkitystä, niille toivon ympärille vipinää, toisia yksilöitä, jopa laumaa. Olkoon tämä päivä oivallisten ideoiden päivä. Antaa ideoiden vipeltää, deletointi kannattaa siirtää huomiseen.

Ei

Onko sinun helppo sanoa ei?

Joskus rajojen vetäminen ja ein sanominen on pakollista elämän jatkumiselle tai elämänlaadun parantamiselle. Erityisen tärkeää se on tunnolliselle, ylivastuulliselle ja miellyttämiseen taipuvaiselle ihmiselle. Ja läheisriippuvaiselle ihmiselle.

Olin kerran sellaisessa työpaikassa, jossa minulle alkukeskustelussa esimiehen taholta sanottiin, että täällä ei sitten sanota koskaan ei työtehtäville. Minä vakuuttelin heti, että töitä minä tänne olenkin tullut tekemään. Ja niin se sitten menikin käytännössä. Töitä tuli tehtyä ja paljon. Elin pitkälle työn ehdoilla, kun kyse oli työajattomasta työstä. Nuorena ja perheettömänä se voikin jonkin aikaa onnistua, mutta rajansa kaikella.

Oli vähän erikoista jälkeenpäin ajateltuna, että kukaan ei oikein ollut vastuussa minun työssä jaksamisesta. Tai ainakaan ne, joilla olisi siitä pitänyt olla vastuu. Muistan joskus 16 tunnin työpäivän jälkeen purskahdelleeni itkuun pienestäkin asiasta. Empaattisimmat ja tarkkanäköisimmät työkaverit kyllä pysähtyivät joskus vierelleni ja muistuttivat siitä, että nyt stop, muista kuinka tärkeä olet. Tilannetta ei helpottanut se, että työssä oli myös imua ja puitteet mitä hienoimmat.

Kuinka usein tällaisia rehellisyyteen ja ahkeruuteen kasvatettuja työntekijöitä käytetään myös hyväksi. Työnantaja hyötyy nuoresta ja innokkaasta työntekijästä, joka ei kokemattomuuttaan tiedä kokonaiskenttää tai hänelle ei sitä kerrota. Eikä työkaveritkaan välttämättä jätä kokeilematta, mihin asti olet valmis joustamaan. Joustava työntekijähän on unelma.

Minulle tila hengittää eli vapaus on tärkeä asia. Sen olen elämän myötä ja asioiden paljouden keskellä havainnut, että vapauteen tarvitaan rajojen asettelun taitoa. Ein sanomista. Kaikkea ei voi saada. Valintojakin on tehtävä. Sitoutumista ja orjuuttakaan ei aina itse erota toisistaan.

Suurin työmaa minulla on ollut omien ajatusteni kanssa eli ihan oman pääkoppani sisällä. Mihin annan aikani, käytän energiani ja osaanko johtaa itseäni niin, että aikaa jää myös elämää rikastuttaville asioille ja palautumiselle. Monesti elämässä mennään vaan putkessa päivä kerrallaan, pahimpina hetkinä ”tulipaloja sammutellen”, jolloin pohtimiseen ja itsensä kuunteluun ei edes oikein ole mahdollisuutta. Se kostautuu sitten viimeistään löysemmällä hetkellä, jolloin huomaa, että varaventtiilejäkään ei enää löydy. ”Kone leikkaa kiinni” pahimmassa tapauksessa.

Se, että omistaa perheen ja lapsia, opettaa monenlaista. Organisoiminen on pakollista ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen suotavaa. Joskus on perheen vuoksi sanottava ei, sanoakseen kyllä lapsilleen. Parisuhteenkin vuoksi on hyvä osata tehdä rajauksia ja opeteltava ein sanomista. Vain sitä kautta voi täysin vapaasti sanoa kyllä. Näin tehdään, tämä on hyvä juttu ja nyt löytyi tällekin vihdoin aikaa. Valintojen tekemisen tärkeys korostuu tällaisen aikana, kun pelkkä some saattaa imaista meidät pois läheisten kanssa yhteisen tekemisen ilosta. Läsnäolo vaatii tyhjän tilan, aidon kohtaamisen.

Katsotaan tänään toisiamme silmiin. Sanotaan kyllä arvokkaille asioille ja ei niille, jotka syövät elämän enegiaamme väärällä tavalla. Me vanhemmat olemme esimerkkinä myös omille lapsillemme tässä asiassa. Ja meistä jokainen voi haastaa itseänsä tietoisen läsnäolon tilaan.

Ota vaikka mansikka suuhusi ja maistele sitä hitaasti ja rauhallisesti. Ja hymyile sen jälkeen. Koskaan ei maailmassa ole liikaa hyvää mieltä. Hyvä mieli tarttuu. Kesämielikin.