(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 22.5.2020.)
Niin alkoi elämässäni uusi vaihe. Blogin synnyttäminen. Odotusta ja pienoisia supisteluja olenkin jo tuntenut. Kaikki on tapahtunut kyllä ilman erityisiä aikomuksia, melkein spontaanisti.
Kummastelen ja haistelen ilmaa. Mikä nimi tälle pian syntyvälle kuuluisi antaa? Ensimmäisen tekstin jälkeen huomasin, että sieltä pomppasi kaksi sanaa silmilleni. Näkymätön ja pelto. Olisiko blogini nimi Näkymätön pelto? Ikään kuin se takaraivossani tapahtuva touhu olisi mielen peltoni muokkaamista. Ja lopputulos olisi arvoitus. Mielikuville ja mielikuvitukselle jäisi riittävästi tilaa. Enkä sitoisi käsiäni liian aikaisin. En nimittäin vielä tiedä, minne luova mieleni minut haluaa kuljettaa teksteissäni.
Eilen oli oikein hyvä päivä, Helatorstai. Päätimme lähteä taas kerran luontoon. Vanhimpia lapsia emme yrittäneetkään houkutella mukaamme. Saivatpahan olla hetken rauhassa. Evästä reppuun, kaakaot ja kahvit mukaan ja menoksi.
Häme on kaunista seutua. Yksi kauneimpia teitä, mitä tiedän, on Hattulassa Tyrvännöntie. Siltä tieltä pääsee kääntymään Vanajaniementielle ja hetken päästä saa nauttia aivan upeasta luonnosta kallioineen, puineen ja veden tuoksuineen. Vanajaveden rannalla voi melkein luulla olevansa meren äärellä. Erityisesti eilen, kun tuuli oli aika kova ja laineet löivät rantaan ulapalta.
Elämä osaa yllättää välillä pienesti, välillä isosti. Emme olleet ainoita, joiden polku kulki saman paikan lumoihin. Huomasin, että nuotiopaikalla hymyilee tutusti nainen, perheenäiti. Jaa, koirakin siellä näyttää olevan. Jaa-a, ovatkohan tuttuja. Jotakin tuttua tuossa miehessä ainakin on. No mennäänpä sinne.
Saadaanko silittää koiraa? No, saatiin. Istahti aika pian minun lenkkareideni päälle, iso koira. Luotti tuntemattomaan.
Ja tämä nuori, suloinen perhe sitten. Perheen pää olikin kotipaikkakuntani kirkkoherran poika. Nykyinen kirkkoherra on ollut työtoverini useaan otteeseen. Aikana, jolloin olin vielä itsekin aika nuori. Ja perheetön.
Muistan erään Kiirastorstain, seurakunnan työntekijän yhden vuoden kiireisimmistä työpäivistä. Muistelen, että papin perheessäkin oli ollut ilma sakeana, iso perhe ja teinejäkin jo useampi. Kun messu alkoi, kokonainen penkillinen (niin minusta tuntui) papin perheen lapsia istui ihan hiljaa melkein etupenkissä. Suutarin lapsilla oli kengät sinä iltana jalassa. Kuuntelivat, kuinka Mestari pesi opetuslasten jalkoja.
Ja nyt, kun vuodet ovat vierineet, näistä penkissä istujista on kasvanut vastuullisia aikuisia. Oli hienoa kuulla yrittäjyydestä ja elämästä Helatorstain nuotiolla. Mukava nähdä tuttuja piirteitä, keskustelevuutta ja elämänrohkeutta. Niin se on, että pienistä kasvaa isoja ja vastuutehtäviin kasvetaan.
Sitten saimme vielä iltakahvikutsun ystäväperheeltä. Voi miten mukava oli hetki kohdata monen kuukauden jälkeen. Jos poikkeusaika jatkuu pitkäänkin, on pakko nostaa joitakin asioita jo vähän pöydälle.
Ja miten kävi yöllä. Heräsin, eikä uni enää tullut. Näkymätön peltopalaseni alkoi elämöimään runsaudellaan. Näin kuvitteellisia peltoja, monenlaisten ihmisten monenlaisia lahjoja ja unelmia ikään kuin maapallon ympärillä kerroksittain, värikkäästi.
Totesin mielessäni, että jos näin runsaaksi käy kasvu Näkymättömällä pellollani, liian kovaa työntekoa taitaa olla tiedossa. Olin aamulla ihan puhkipoikki.
Nyt on olo tasaantunut. Hieno, lämmin ilma on hellinyt. Konkreettinen kasvimaa kutsui illalla puoleensa. Talikkoakin käytin ja nyt haisee kanankakka vielä käsissäni. Siksipä hapanjuuritaikinat saavat odottaa aamuun.
Elämä on. Blogin nimi on nyt etsintäkuulutettu.