Kategoria: Runot

Mitä jos olisinkin löytölapsi
kirkon portaille jätetty
niin kuin jotkut olivat

ja heidänkin elämästä tuli totta
sekin oli ihmisenkokoinen elämä
iloineen ja suruineen

matkassa silti mykkä kohta siitä
mikä olikaan se tarina
jota ei kukaan tiennyt
tai kertonut

juuret hukassa
siivet puolta lyhyemmät kuin muilla
niillä, joilla ei salaisuuksia
ei epämääräistä syyllisyyttä harteillaan

ja repullinen häpeää
joka aika ajoin kaatoi kumoon

mitä muuta siitä olisi voinut syntyä
kuin valtava sisu

Ja sitten tuli päivä
jolloin sisulla ei ollut enää väliä

sai vaan olla
suorittamatta
yrittämättä miellyttää
pelkäämättä sanojia
arvostelijoita

sai hymyilläkin
ja kiittää, että sentään sai elää
että oli niin paljon rakkautta alkumatkalla
että portaille tuoja
muutti rukouksensa teoksi

toi portaille

ja luotti, että hyvin käy

Ja niin kävi 

Mitä iloa on hengitellä
lokakuun iltapimeyttä

haistella syyssadetta aamuisin
sateenvarjo kainalossa

ihmetella ruskan etenemistä
ja taas luonnon riisuuntumista
koruistaan ja koukeroistaan

odotella talven ja levon tuloa
jota ennen syvät ja synkät hetket
mustuudessa, ravassa, raakuudessa

Miksi tämä sama ei koskisi ihmistä
tämä sama

että ei koko vuotta tarvitsisi kukoistaa
täydessä loistossa
olla runsas
aurinkoinen
kukkia hyviä kukkia, 
tuoksua hempeitä tuoksuja,
viheriöidä viehkeästi

Jospa kävisinkin talvilevolle
niin kuin pihapuuni pihlaja
tai talviunille
niin kuin metsäpalaseni mesikämmen

laittaisin luudan ovelle
lapun luukulle:

tavataan kevätauringon herätellessä
putkahdetaan näkyville pajunkissojen kanssa

ollaan kavereita hiljaisemmin
luotetaan lujemmin

pienentyessä intensiteetti kasvaa
laatu lujittuu
uskotaan siihen silloinkin
kun mikään
mitä näet ympärilläsi
ei kerro sitä

hiljaisuus on joskus
portti onnellisuuteen

avautumiseen, uuteen kasvuun 

Myrsky tulossa

varo

tavarat lentävät

hattu irtoaa

puut kaatuvat juurineen

Myrsky menossa

hengitä

ota suojaisa paikka

sulje ovet

lukitse ikkunat

odota

Myrsky mennyt

sinä elossa

astu ulos

sahaa kaatuneet puut

kerää levinnneet roskat

paikkaa katto

kiitä

Tuoksuja etsin
heijastuksia

ja ne tulevat heti

toiveeni toteutetaan saman tien
kuka kuulikaan ajatukseni

Jumalani, sinäkö

tänä tunteideni päivänä
jolloin olen hyppelehtinyt
kesäarjesta muinaisitkuihin

tuoksu juhannusruusun
heijastus laskevan auringon

pyytämättä pieni linnunsirkutus
lähipensaasta
ja sepelkyyhkyn huhuilu kauempaa

tiedän, että tämä on nyt minun hetkeni

ja kohta ovat poissa ruusuntuoksu
ja linnut

vain aurinko ei hävinnyt
sen valo kultaa pensaat

matalalta paistaa
jostakin, jonkun takaa

joskus valo on paljastavampi
alhaalta päin

tänään sen asento on hioutunut
sellaiseen kulmaan, että kaikki väännöt
ovat totta
kaikki säteet tarkkaan harkittuja

ei tilaa rönsyilylle 

Toivo. Se sana soi korvissani.
Rauha. Se lepää toimissani.
Rakkaus. Se kaiken voittaa.
Tärkeintä on, että sitä sydän soittaa.

Laulu. Sen kuulitko sinäkin.
Se soi nyt, ei sammu huolihin.
Se rakentuu jokaiseen koloon,
mustaan nurkkaankin.
Se mukaansa tempaa,
hoitaa hellimmin.

Luonto. Sen kuulen iloitsevan.
Tuuli. Sen kuulen huhuilevan:
Vain pieni olet ihminen, et mitään omista.
Sinun itsekkyytesi murenee lopulta.

Nyt vapautta taivaan saan janota.
Nyt rukoukseen taipuu mieli matala.
Minun turvani on sinussa,
ikiaikojen Jumala.
Kaiken Luoja, kaiken vartija.

Herra armahda, aamen.
Lisää toivoa, aamen.
Anna rakkautta, aamen.
Herra. Armahda.

Kirjoitettu 19.3.2020 

Juuri nyt haluaisin huutaa kuulle hulluuteni, erityisherkkyyteni, väsymykseni. Tämän syksyn käsittämättömän raskaan stressini. Sen, kun mikään ei aukea eikä mikään sulkeudu. Kun vipuja riittää ja niitä päivittäin vääntelee eikä yksikään niistä väännä mitään eri asentoon tässä elämässäni. Loputon lievä ylämäki, joka on vienyt voimat. Loputon kysymystulva päässäni oman elämäntehtäväni luonteesta, paikasta, suunnasta ja suunnitelmasta. Jos löytäisin polun, joka pikkuhiljaa kaartaisi alas metsään ja laaksoon. Jos yllättyisin matkalla ruohojen tuoreudesta, tuoksusta, elinvoimasta. Jos aurinko lopulta häikäisisi näkymääni, jossa sadepisarat tanssisivat höyryävällä ikiaikaisella kalliolla. Metsä, aurinko ja kallio. Ja sade. Tule ja tulkaa jo.

Tämä runo on kirjoitettu syksyllä 2019. Silloin, kun en nähnyt vielä tulevia ratkaisujani, mutta etsin niitä. Tämän hetken näkymä on jo erilainen ja äänetön huuto on lakannut.

Oliko eilinen sittenkin viikon paras päivä
opettavaisin

osoitus siitä
miten tärkeitä virheet ovat

että oppii itseänsä armahtamaan
ettei huku häpeään
ja epäonnistumisen suohon

sillä virheet ovat kauniita
parhaita opettajia matkallamme
ymmärryksen lisääjiä

siltoja toisiin ihmisiin
uusiin valoisiin aamuihin

sen jälkeen, kun on joltakin saanut
hyväksyvän katseen
rakkauden

sinä olet tärkeä ja rakas
virheitä tekevänäkin
ainutlaatuinen ja riittävä

ja mitkä mahdollisuudet
sinussa näenkään
kun olet ihminen
ja osaat tuntea

se on tärkeintä 

Vienkö sinut metsään
äänesi äärelle
tahtosi tantereelle
rakkauttasikin ravisuttamaan

hyväksynnän portaille
virtaamisen vierelle
unelmien kukkasien ääreen

vienkö vihaakin kurkistamaan
hylkäämisiä heiluttelemaan
erottamaan itseäsi muista

olemaan ainutkertainen
ainutlaatuinen
ainut sinä

jota kukaan ei voi korvata
ei hukatakaan
niin kauan kun et itseäsi hukkaa
et näkymättömäksi kutistu

hengitä, laula
hengitä syvemmin
löydä oman metsätähtesi kauneus,
hellyys, heleys

avaa sydämesi elämälle
– elämään tänne on tultu

juokse purolle
halaa puita
potki kiviä

jos tahtosi tukahdutettu
potki, polje jalkaa
niin kauan, että löydät sen

ja sitten
vain askel, vain hetki
– ja hymysi täyttää koko metsän