Blogiartikkelit

Julkaistu

Kehäkukkasyndrooma

Tykkää, ei tykkää, tykkää… Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta…

Muistan kuinka lapsena ja nuorena irrotettiin kehäkukan terälehtiä yksitellen ja sanottiin kohtalokkaita arvauksia siitä, tykkääkö joku sanojasta. Tai jopa niin, että rakastaako.

Viime viikot olen sisäisesti kerännyt rohkeutta yrittäjyyteen. Ihan kuin kysellyt rohkeuteni perään. Uskallan, en uskalla, uskallan…  Eilen lenkillä sain uuden, ilmiötä kuvaavan sanan mieleeni. Kehäkukkasyndrooma. Kyselen ja kyselen ja pyörin ympyrää, toistan samaa ajatuskehää päivästä toiseen. Miten yksityisyrittäminen voikin olla niin rohkeutta vaativaa? Olenhan monista haasteista ja kovistakin tehtävistä selvinnyt. On ollut pakko kysyä itseltä, mistä tässä onkaan kysymys.

Tunnistan häpeää, tunnistan pelkoa.
Häpeää jo etukäteen niiden ihmisten ajatusten ja asenteiden vuoksi, jotka ovat ihmeissään tai eivät ymmärrä. Tai eivät arvosta. Olen niin niin itseni varassa. Vaadin jo ennen ensimmäistä askeltakaan, että on onnistuttava. Juuri noiden epäilijöiden vuoksi. Vai olenko itse itseni suurin epäilijä? Sekin on hyvä kysymys.

Ja kuulkaa. Se pelko. Mörkö, joka tömistelee kysymättä huoneeseen. Se valehtelija, joka aina tietää paremmin kaiken. Sen, mihin pystyn. Sen, mitä osaan. Sen, missä esitän tai missä valehtelen itselleni. Haukkuu huijariksi, naiviksi, naurettavaksi. Osoittaa sormella. Liimaa lapun päälle: epäonnistuja. Ja totta toinen puoli. Kyllä minuun on odotuksiakin kohdistunut. On sanottu sana lupaava, lupaus ja joskus kauan sitten jopa lahjakas. Onkohan se kasvanut minulle taakaksi? En olekaan täyttänyt odotuksia ja ennustuksia. Kenen odotuksia, kysyn taas?

Mistähän terve yrittäjyys kumpuaa ja mistä ja miten se kasvaa? Pakosta, palosta, pelosta vai näyttämisen halusta? Kilpailullisesta luonteesta? Sitkeydestä vai selvästä visiosta?

Nyt olen siinä pisteessä, että kehästä on astuttava. Riski otettava. Ainakin yritettävä. Mitä sanon tässä hetkessä itselleni?

Sanon: Kaikki menee hyvin. Sinä onnistut. Sinä osaat. Sinä saat myös epäonnistua. Saat tehdä virheitä. Joka tapauksessa olet arvokas. Olet rakastettava. Olet riittävän vahva tulemaan näkyväksi.

Kysymys on myös siitä, että tykkään itsestäni. Tykkään, tykkään, tykkään…
Ja siitä, että rakastan terveesti itseäni.  Rakastan, rakastan,  rakastan… 

Julkaistu

Virhe

Oliko eilinen sittenkin viikon paras päivä
opettavaisin

osoitus siitä
miten tärkeitä virheet ovat

että oppii itseänsä armahtamaan
ettei huku häpeään
ja epäonnistumisen suohon

sillä virheet ovat kauniita
parhaita opettajia matkallamme
ymmärryksen lisääjiä

siltoja toisiin ihmisiin
uusiin valoisiin aamuihin

sen jälkeen, kun on joltakin saanut
hyväksyvän katseen
rakkauden

sinä olet tärkeä ja rakas
virheitä tekevänäkin
ainutlaatuinen ja riittävä

ja mitkä mahdollisuudet
sinussa näenkään
kun olet ihminen
ja osaat tuntea

se on tärkeintä 

Julkaistu

Itsesi äärelle

Vienkö sinut metsään
äänesi äärelle
tahtosi tantereelle
rakkauttasikin ravisuttamaan

hyväksynnän portaille
virtaamisen vierelle
unelmien kukkasien ääreen

vienkö vihaakin kurkistamaan
hylkäämisiä heiluttelemaan
erottamaan itseäsi muista

olemaan ainutkertainen
ainutlaatuinen
ainut sinä

jota kukaan ei voi korvata
ei hukatakaan
niin kauan kun et itseäsi hukkaa
et näkymättömäksi kutistu

hengitä, laula
hengitä syvemmin
löydä oman metsätähtesi kauneus,
hellyys, heleys

avaa sydämesi elämälle
– elämään tänne on tultu

juokse purolle
halaa puita
potki kiviä

jos tahtosi tukahdutettu
potki, polje jalkaa
niin kauan, että löydät sen

ja sitten
vain askel, vain hetki
– ja hymysi täyttää koko metsän 

Julkaistu

Juuret ja siivet

Voi kun me ihmiset olemme erilaisia. Sisarussarjaankin mahtuu monenlaisia ihmisiä. Introverttejä ja ekstroverttejä. Riehakkaampia ja rauhallisempia.

Olen saanut lahjaksi kymmenen sisarusta. Viisi siskoa ja viisi veljeä.
Tänä kesänä en ole heistä tavannut kuin kolme. Ne, jotka syystä tai toisesta ovat selvinneet käymään meillä kylässä.

Viimeisin sisaruskohtaaminen on aika tuore. Pikkuveljeni tuli lomamatkalla vaimonsa kanssa käymään. Lähdimme illalla iltakävelylle. Siinä lähtiessä veljeni ojensi omat tuliaisensa meille, minulle ja miehelleni, molemmille omansa.

Minun omani oli vähän omituisempi. Ihanan persoonallinen, juuri minulle ”sorvattu”. Se oli eläinten kuivikkeen seasta löytynyt juurakko. Ikiaikaisen turvemaisen aineksen seasta löytynyt puupala. Hän oli sen hionut ihan sileäksi. Se oli teepuuöljyllä sivelty, ihanan tuoksuinen ja mukavantuntuinen kädessä. Yllättävä lahja minulle.

Olen pyöritellyt sitä käsissäni. Painellut sillä kasvojani, käsiäni ja hangannut kämmenieni ihoa. Pintaverenkiertoni käsissäni vilkastuu sen ansiosta aivan uudelle levelille.

Miten monesti olenkin todennut saman: Yksinkertaiset asiat ja esineet ovat parhaita. Niissä on selkeyttä ja suoruutta. Ei rikkoutumisen vaaraa. Ei vaikeita käyttöohjeita. Ei turhaa krääsää.

Miksi kirjoitan tästä teille. Siksi, koska tämä veljeni antama konkreettisesti pieni lahja kuvastaa minulle arvokkaita, isojakin asioita. Muistuttaa juuristani. Ei siivillä kauas lennetä, jos juuret puuttuvat. Tai ehkä lennetään, mutta tieto minne ja miksi voi jäädä silloin vähän epäselväksi.

Ajattelen, että tieto juuristani ja  historiastani on arvokasta. Ymmärrän itseäni paremmin. Ymmärrän valintojani paremmin. Senkin, miksi minä kaipaan luontoon, metsiin, yksinkertaisten asioiden äärelle.

Juurieni ei tarvitse kaikkea määrittää elämässäni. Voin tehdä omat valintani, kulkea omat polkuni. Mutta kun minulla on vahvat juuret, uskallan enemmän. Olen rohkeampi, energisempi ja  tasapainoisempi.

Samalla muistan kuuluvani sukupolvien ketjuun. ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman.” Jokainen meistä hetken täällä tekee toimiansa ja valintojansa. Jokainen jättää jälkensä tavalla tai toisella. Yksin emme pärjää ja selviä.

Toinen meistä pukee välittämisen sanoiksi helpommin. Joku meistä osoittaa välittämisensä teoilla ja  toimilla. Ajatuksiaan voi ripotella matonkuteiden sekaan, rakkauttaan pyörittää leipoessaan käsissään ja siirtää sen lähimmäistensä parhaaksi.

Voi kun osaisimme ottaa sen kaiken hyvän vastaan, mitä ympärillämme on joka päivä.

Kiitos veljeni! Tuliaisesi on minulle tärkeä. Se muistuttaa myös siitä, että välimatkasta huolimatta olet lähelläni. Katsotaan tulevaisuuteen luottavaisesti. Muistetaan juuremme, noustaan välillä siiville. Lentäminenkään ei ole kiellettyä.

Lennokas. Innokas. Tunnokas. Sellainen taidan olla. Ja veljeni tietää sen. Antaa palan juurta taskuuni. 

Julkaistu

Ole vaan onnellinen

Kell’ onni on
olkoon onnellinen

kätkeköön sen niiltä
jotka eivät voi sitä ymmärtää

vain harva ymmärtää

ja sekin ymmärrys joskus
täynnä tikkuja
kateuden kailotusta
rajoittamista

se on nähty,
kolmesti koettu

lopulta totean

keskitie harmaata
kipeys hyväksytympää
tavallisuus tavoittellumpaa

ehei

minä otan välillä välipäiviä siitä
liihottelen pilvissä
makoilen majassani

maistelen mansikoita
kermakastikkeessa

ja nauran ääneen

kuuntelen nauruni helinää

puhun itsekseni
itselleni

lopuksi rukoilen

sitä, että en keneltäkään
riistäisi oikeutta onneen

siltäkään,
joka ei tiedä,
mitä on olla onnellinen

siltä, joka ei sitä (vielä) tunne
koska se on ollut kätkettyä

eikä ole koskaan tiennytkään,
että se on ihmisoikeus 

Julkaistu

Aamukasteen aikaan

Kuinka sulavasti tanssahtelen aamukasteen haihtuessa salaa vihreiden ruohojen teräviltä pinnoilta. Kuinka pehmeästi ja hyväksyvästi puhunkaan tänään itselleni. Ja kuinka kaunis on maisema, missä valo saa vapaasti levittäytyä joka paikkaan. Kuumentaa vanhan ladon, kohta kaatuvan, ovenpieliä ystävällisesti. Joka puolella kuulen kysymyksen, ollaanko rauhan puolella. Rakkauden ja rauhan. Ja innoituksen. Sellaisen, jota ei voi nujertaa. Vielä minunkin nilkkani taipuvat. Vielä ääneni helisee. Eikä tanssini väsy viemästä minua. Melkein leijun. Olen jo irtoamassa.

Kirjoitettu 19.9.2019.

Julkaistu

Unelmia

Onko sinulla unelmia? Sanotko niitä ääneen itsellesi tai muille?

Meillä asuu tyttö, joka tykkää eläimistä. Jo pitkän aikaa hän on puhunut hevosista ja hevostalleista. Vihdoin me vanhemmat lunastimme lupauksemme ja kävimme eilen tutustumiskäynnin tallilla. Ehkä viisitoista minuuttia tallin sisällä ja sen jälkeen hetki hevosaitauksen vierellä uteliaiden, meille uusien eläimien katseita ja liikehdintää  tutkaillen.
Näimme myös lampaita, kissan ja pääskysiä, joiden poikasten lentoonlähtöpäivä olisi käsillä pian. Sen vuoksi keskellä tallin lattiaa oli heinäpaaleja suojana. Ihanasti ajateltu.

”Tämä oli minun ihan paras kesälomamatka”, sanoi tyttömme, kun kaarsimme kotipihaan. Siinäpä se. Haave ja sen toteen eläminen. Näin helppoa se on ja niin palkitsevaa, ainakin tällä kertaa. Voihan olla, että tämä oli pienen pieni alkusoitto jatkumolle, jolloin automme kaartaa kerta toisensa jälkeen tallille. Tai loputtomille keskusteluille rahasta. Onko varaa hevosharrastukseen tai missä mittakaavassa se voisi olla mahdollinen meidän perheen kuvioissa.

Joka tapauksessa iloitsen siitä, että lapseni haaveilee jostakin todellisesta. Itse ajattelen, että unelmat ohjaavat parhaimmillaan energiaamme oikeisiin asioihin ja antavat elämään tervettä ja merkityksellistä sisältöä.

Minullakin on haaveita ja unelmia. Elämän realiteettien edessä en aina huutele niistä enkä edes kerro kenellekään. Osalle hymähdän itsekin, koska kaiken ei ole tarkoitus toteutua. Haaveilu ja haaveksiminenkin riittää joskus. Kuten esimerkiksi sellainen, että haluaisin, että minulla olisi nelivetoinen maastoauto. Ei citymaasturi, vaan sellainen, joka ei jäisi joka kinokseen talvimyrskyllä. Ja se taas liittyy toiseen yhtä utopistiseen unelmaan. Siihen, että asuisin luonnonläheisesti taajama-alueen ulkopuolella.

No niin. Tulipahan kerrottua. Jospa niiden sanoittaminen tekisi tilaa uusien haaveiden tulla. Eikä kaiken toteutuminen olekaan päätarkoitus. Todellisuudessa moni haave toteutuessaan pakottaa myös arkisempien asioiden kohtaamiseen. Onhan puhuttu esimerkiksi maaseutuidyllistä. Jos ei ole kokemusta elämisestä maaseudulla, voi moni asia yllättääkin.

Tällä hetkellä elän todeksi yhtä unelmaani. Saan tänään olla yksin ja rauhassa ”piilopirtillämme” luonnon rauhassa. Vaikka on heinäkuu, ilma on kolea ja sateinen. Se ei minua haittaa ja hidasta. Join terassilla kahvia ja kuuntelin linnunlaulua. Alkukesään verrattuna se oli vähäistä. Kynttilätuikut palavat, vaikka on päiväsaika. Kohta ladon puuhalkoja saunanpesään ja sytytän sinne iloisen tulen.

Pienet hetket ja unelmat ovat tärkeämpiä kuin suuret ja utopistiset. Maastoautoa en tähän iloon tarvinnut, vähempikin riitti. Ja niin on monessa muussakin asiassa.

Mieluummin yksi lämmin hymy kuin kolme tekohymyä. 

Julkaistu

Kuusenkerkkäsiirappi

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 27.5.2020.)

Voi elämä!
Pitääkö ihmisen oikeasti hypätä ”oravanpyörästä”, että hän voi kokea kiireetöntä haltioitumisen iloa?
Kysehän on vain pienistä ohikiitävistä hetkistä. Ja niitä hetkiä meidän kaikkien päivät ovat täynnä.

Eilen oli ihanan lämmin ja kesäinen päivä. Harvassa ovat sellaiset päivät nyt toukokuussa olleet. Aika saamaton olin koko päivän ollut, mutta iltaa kohti energisoiduin.
Juuri nyt, kun pakkovelvollisuudet ovat vähentyneet, saattaa löytää itsensä tilanteesta, että ei saa mitään kunnolla aikaiseksi. Kumma juttu.

Merkityksellisin hetki itselleni oli eilen havahtuminen onnellisuuden tunteeseen. Poimin kylvö- ja istutussession jälkeen takapihan kuusista kuusenkerkkiä. Olinhan joskus saanut maistaa kuusenkerkkäsiirappia ja nyt muutaman päivän ajan se siirappi oli häivähdellyt mielessäni.

Miten vähän olen oikeasti nähnyt pihamme puitakaan. No, onhan niitä. Iso lehtikuusi ehkä se hallitsevin. Ja kuusiakin on. Ja nyt minä tunnen ne kaikki neljä. Nyt, kun olen jokaisen kohdalla pysähtynyt ja kerännyt muovikuppiini kuusenkerkkiä niistä. Kokemisen jälkeen minä ne vasta tunnen. Nyt minä näenkin ne, tiedostan ja hahmotan.

Kyllähän minä mietin, että raskiiko niitä kerätä. Ja miten sen kasvun sitten käy, kun minä näitä tässä riistän. Mutta sitten ajattelin, että miksi ihmeessä en näitä luonnon herkkuja hyödynnä. Tässä ne ovat, ihan vieressä, tarjolla. Täynnä hyviä ja terveyttä tuottavia ainesosia.

Ja siinä kerätessä se tunne tuli. Tässä ja nyt olen onnellinen! Oman pihani kuusen äärellä. Se tunne piti heti kertoa miehelleni, joka siinä lähellä myös hääräsi. Ja miten se menikään: Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Tähän on tultu, oman kuusen juurelle, jossa voin kokea kiireettömyyttä. Voi olla, että edellisen päivän oleskelu ja hengittely luonnossa ja metsässä oli kuorinut mielestäni ja kehostani kuormaa ja kerroksia pois.

Jos oman mielen kovalevy on liian täynnä, suorastaan tukossa, tulee ihmisestä enemmän tai vähemmän turra. Kiire ja haasteethan stimuloivat meitä ja stressi on aika hyvä polttoaine ja nopeuttaja toimillemme. Mutta kun kiirettä ja stressiä on liikaa ja koko ajan, meidän ihmisyytemme alkaa ohenemaan. Pahimmillaan katkeamme, vähintäänkin uuvumme. Ja sitä ei itse edes huomaa, ajoissa.

Tähän vaivaan on lääke. Ihan luomu ja luonnollinen: Luonto ja sen aistiminen. Ja jos kaipaa konkretiaa, kuusenkerkkäsiirappi. Panin sen aamulla tekeytymään auringonvaloon. Lasipurkkiin vaan kuusenkerkät ja sokeria. Siinä tekeytyy itsekseen ilman käsittelyitä ja kiehuttamisia.

Näin yksinkertaista voi elämän onni parhaillaan olla. Ja jos siirappi ei tekeydykään, kuusenkerkät ovat tehtävänsä jo hoitaneet minun kohdallani. 

Julkaistu

Näkymätön pelto

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 22.5.2020.)

Niin alkoi elämässäni uusi vaihe. Blogin synnyttäminen. Odotusta ja pienoisia supisteluja olenkin jo tuntenut. Kaikki on tapahtunut kyllä ilman erityisiä aikomuksia, melkein spontaanisti.

Kummastelen ja haistelen ilmaa. Mikä nimi tälle pian syntyvälle kuuluisi antaa? Ensimmäisen tekstin jälkeen huomasin, että sieltä pomppasi kaksi sanaa silmilleni. Näkymätön ja pelto. Olisiko blogini nimi Näkymätön pelto? Ikään kuin se takaraivossani tapahtuva touhu olisi mielen peltoni muokkaamista. Ja lopputulos olisi arvoitus. Mielikuville ja mielikuvitukselle jäisi riittävästi tilaa. Enkä sitoisi käsiäni liian aikaisin. En nimittäin vielä tiedä, minne luova mieleni minut haluaa kuljettaa teksteissäni.

Eilen oli oikein hyvä päivä, Helatorstai. Päätimme lähteä taas kerran luontoon. Vanhimpia lapsia emme yrittäneetkään houkutella mukaamme. Saivatpahan olla hetken rauhassa. Evästä reppuun, kaakaot ja kahvit mukaan ja menoksi.

Häme on kaunista seutua. Yksi kauneimpia teitä, mitä tiedän, on Hattulassa Tyrvännöntie. Siltä tieltä pääsee kääntymään Vanajaniementielle ja hetken päästä saa nauttia aivan upeasta luonnosta kallioineen, puineen ja veden tuoksuineen. Vanajaveden rannalla voi melkein luulla olevansa meren äärellä. Erityisesti eilen, kun tuuli oli aika kova ja laineet löivät rantaan ulapalta.

Elämä osaa yllättää välillä pienesti, välillä isosti. Emme olleet ainoita, joiden polku kulki saman paikan lumoihin. Huomasin, että nuotiopaikalla hymyilee tutusti nainen, perheenäiti. Jaa, koirakin siellä näyttää olevan. Jaa-a, ovatkohan tuttuja. Jotakin tuttua tuossa miehessä ainakin on. No mennäänpä sinne.

Saadaanko silittää koiraa? No, saatiin. Istahti aika pian minun lenkkareideni päälle, iso koira. Luotti tuntemattomaan.
Ja tämä nuori, suloinen perhe sitten. Perheen pää olikin kotipaikkakuntani kirkkoherran poika. Nykyinen kirkkoherra on ollut työtoverini useaan otteeseen. Aikana, jolloin olin vielä itsekin aika nuori. Ja perheetön.

Muistan erään Kiirastorstain, seurakunnan työntekijän yhden vuoden  kiireisimmistä työpäivistä. Muistelen, että papin perheessäkin oli ollut ilma sakeana, iso perhe ja teinejäkin jo useampi. Kun messu alkoi, kokonainen penkillinen (niin minusta tuntui) papin perheen lapsia istui ihan hiljaa melkein etupenkissä. Suutarin lapsilla oli kengät sinä iltana jalassa. Kuuntelivat, kuinka Mestari pesi opetuslasten jalkoja.

Ja nyt, kun vuodet ovat vierineet, näistä penkissä istujista on kasvanut vastuullisia aikuisia. Oli hienoa kuulla yrittäjyydestä ja elämästä Helatorstain nuotiolla. Mukava nähdä tuttuja piirteitä, keskustelevuutta ja elämänrohkeutta. Niin se on, että pienistä kasvaa isoja ja vastuutehtäviin  kasvetaan.

Sitten saimme vielä iltakahvikutsun ystäväperheeltä. Voi miten mukava oli hetki kohdata monen kuukauden jälkeen. Jos poikkeusaika jatkuu pitkäänkin, on pakko nostaa joitakin asioita jo vähän pöydälle.

Ja miten kävi yöllä. Heräsin, eikä uni enää tullut. Näkymätön peltopalaseni alkoi elämöimään runsaudellaan. Näin kuvitteellisia peltoja, monenlaisten ihmisten monenlaisia lahjoja ja unelmia ikään kuin maapallon ympärillä kerroksittain, värikkäästi.
Totesin mielessäni, että jos näin runsaaksi käy kasvu Näkymättömällä pellollani, liian kovaa työntekoa taitaa olla tiedossa. Olin aamulla ihan puhkipoikki.

Nyt on olo tasaantunut. Hieno, lämmin ilma on hellinyt. Konkreettinen kasvimaa kutsui illalla puoleensa. Talikkoakin käytin ja nyt haisee kanankakka vielä käsissäni. Siksipä hapanjuuritaikinat saavat odottaa aamuun.

Elämä on. Blogin nimi on nyt etsintäkuulutettu. 

Julkaistu

Kylvötöissä

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 20.5.2020.)

Se on nyt niin, että loputtomiin ei voi arpoa, pelätä ja aikoa. On ryhdyttävä, niin kuin maanviljelijä ryhtyy peltotöihin silloin, kun on sen aika. Ei siinä pelkääminen auta.

Tämä näkymättömän työn pelto, jota takaraivossani usein kynnetään, on siitä raskas, että hehtaareja ei voi laskea. Ne eivät näy muille, ei minulle. Se on usein uuvuttavaa.

Nyt tuntuu, että olen kyntänyt maata liian kauan, kääntänyt sitä niin monta kertaa, että jos joku tekisi sellaista konkreettisesti, kylällä pidettäisiin hulluna. Ihmeteltäisiin, mikä ratas jumittaa, kun ei pääse eteenpäin askareissaan. On yksinkertaisesti siirryttävä karhitsemaan peltoa.

Kun olin kahdeksan vuotta, melkein yhdeksän, perheemme muutti ihan oikeaan maataloon. Työtä oli paljon, aamusta iltaan ja lähtötilanne aika haastavakin. Tiedän sen vuoksi ihan itse sen, mitä kyntäminen ja karhitseminen itse koettuna on. Olen varmasti melkein kuvitteellisilla mitalisijoilla Suomen ennätyksiä jaettaessa siinä, paljonko olen tehnyt ikäisekseni tytöksi traktorihommia suomalaisella pellolla 80-luvulla.

Nautin kyllä siitä tekemisestä silloin. Luultavasti siinä on ripaus samaa hallinnan tunnetta, mitä isojen urkujen äärellä istuessa. Ratista on pidettävä itse kiinni ja polkimia on osattava käyttää. Akustiikka vaan on erilainen kuin kirkoissa on. Seiniä ei näy, vain pellon reunat. Joskus reuna päättyi suoraan jokeen. On suuri siunaus, että en ole tipahtanut traktorin ja noukinvaunun yhdistelmällä jokeen. Vaati rohkeutta kääntää sellainen yhdistelmä kapenevan pellon päässä heinäaikaan. Ei auttanut irrottaa ratista ja polkimista eikä kännyköitä ollut. Jos jotakin olisi sattunut, ei ehkä kukaan olisi nähnyt mitä tapahtuu. Hurjaa. Silloin ihan luonnollista.

Kylvokonetta en ole käyttänyt. Kasvimaalle kyllä kylvänyt porkkanansiemeniä. Muitakin, vähän isompia ja helpommin kylvettäviä siemeniä myös. Se oli ehkä työläämpää kuin se istuminen siellä traktorin ratissa. Ja siitä puuttui ripaus sitä vapauden ja hallinnan tunnetta, minkä tavoitan vieläkin ajatuksissani liittyen peltotöihin traktorilla. Sehän perustui myös valtavaan luottamukseen isäni taholta. Hänen yksi mieleen jäänyt lause onkin: Anna mennä vaan. Samalla hän huiskautti kättänsä korkealle.

Konkretia ja epäkonkretia. Tässä kirjoittaessani taivas heitti hetkeksi valtavan raekuuron. Isoja rakeita ja melkein vaakasuoraan. Ihan kuin muistutukseksi, että helppoahan sinun on kylvötöitäsi tehdä siellä sisätiloissa, toista se on todellisuus oikeilla kylväjillä.

Niin on, mutta nyt en anna sen ajatukseni tehdä väärää tuhoa kynnettyyn peltooni. Kunhan saan karhimiset loppuun, kylvän monenlaisia siemeniä moneen eri peltoon.
Yhden pellon siemenet ovat jo aseteltuina sinikantiseen ruutuvihkoon. Jo yli kaksi kuukautta sitten kirjoitin runon, jota sitten luonnostelin säveliksi. Kesken jäi, kun alkoi etäeskarin, etäkoulun ja etätyön maailma pienessä kodissamme. Runo syntyi niistä tunnelmista, kun maailmanlaajuinen pandemia alkoi olla totta. Huomasin, että tilanne nosti minulla jo vanhoja tilanteita pintaan mielessäni, pelkojakin.
Sellaisina hetkinä on hyvä nostaa mielensä toivoon ja luottamukseen. Tunteet muodostuivat sanoiksi, kuviksi ja säveliksi mieleeni. Toivo oli sana, joka soi vahvimmin silloin sielussani.

Tässä tämä oli, yhden pellon aloituskylvö. Toivotaan hyviä säitä, kasvua ja iloa sadosta, kun sen aika koittaa.

Ja aurinkoa. Se alkoikin juuri paistamaan.