Kokonainen

Minun sisälläni visertää pieni lintu
se pyytää vettä ja ruokaa
puhdasta ilmaa ja suojaa

Minun sisälläni lainehtivat aallot
ne tuovat ja vievät
liikehtivät tunteideni mukaan
huolesta iloon
surusta haltioitumiseen

Minun sisälläni puhuu ääni
välillä puhe vaimenee
hetkittäin se melkein huutaa
se haluaisi olla totta
oikeassa ja rehellinen

Minun sisälläni risteilevät tiet ja polut
paljot aikomukset
liian monet ajatusten rakenteet
menneet sekä tulevat
ja varsinkin uuteen tähyävät

Minun sisälläni hehkuvat lamput
osa pienesti ja himmeästi
osa oikein loistavasti
osalla voima hehkua loppunut
osa odottaen uutta polttimoa

Minun sisälläni on erilaisia värejä
väripeltoja
värien sinfonioita, joita soittaa joku, josta en paljon tiedä

Minun sisälläni soi musiikki
runojen, laulujen, kohtaamisten musiikki
kosketuspintaa etsien
kohtaamista odottaen

Minun sisälläni elää kokonainen maailma
ja niin elää sinunkin sisälläsi

Oletko pysähtynyt koskaan rauhassa sitä tutkimaan
antanut itsesi olla kokonainen
enemmän, mitä tiedätkään 

Positiivisuuskertoimet

Minusta positiivisuuden vaatimus on väkivaltaa ja ehdollistamista. Mutta mitä tarkoittaa positiivisuus? Onko se sama kuin ilo?

Onko sinulle sanottu koskaan:
”Hei kuule kaveri, mennään ilon kautta.”

Joskus olen tuntenut itseni pakkopaitaiseksi noissa tilanteissa. Sellaisissa tilanteissa tunteeni olla totta ei ole resonoinut. Silloin en ole pystynyt menemään ilon kautta. Mielessäni ei ole ollut tilaa sille, koska siinä hetkessä ei ole ollut vapautta. Sanat on lausuttu ylhäältä päin ja sanomisen sävyssä on ollut halveksuntaa ja pakottamista, päälle liimattua ulkokohtaisuutta ja täydellistä toisen ihmisen kohtaamattomuutta.

Olen pohtinut, mikä on tehnyt minulle niin vahvaa viallisuuden ja sopimattomuuden viittaa. No esimerkiksi se, kun minua on osoitettu sormella ja kuiskuteltu, että ilonpilaaja. Että meillä on täällä niin hauskaa ja mahtavaa, kunnes sinä tulet ja alat valittamaan.

Olikohan kyse siitä, että ongelmat oli helppo laskea minun harteilleni. Kun helposti syyllistyvänä otin nopeasti raskaan syntipukin roolin kantaakseni. Päästin toiset pahasta. Kun asiat, jotka koin hankaliksi, epäoikeudenmukaisiksi ja kohtuuttomiksi, käännettiin minun ongelmaksi. Meillähän on ihan huippua täällä, tuuletetaanpa nyt yhdessä. Eikö kädet nouse? Ei. Jähmetyin sisälläni.

Minusta ilo on ihana asia. Silloin kun siinä ei ole vaatimusta mukana. Silloin, kun se saa kuplia ihan omilla ehdoillaan. Ja varsinkin, jos se jakamisesta kertaantuu. Että sitä kautta koet yhteenkuuluvaisuutta toiseen ihmiseen tai ryhmään. Tai kun se ilo riehaantuu riemuksi asti ja sisäelimet saa sellaisen jumpan naurusta, että tunnet sen vielä seuraavanakin päivänä kehossasi. Kerrassaan voimaannuttavaa alkuvoimaa.

Mutta miksi ilo olisi jotenkin lähtökohtaisesti isompi markkina-arvoltaan kuin suru?

Olen viime viikkoina pohtinut näitä asioita. Minulta kysyttiin muutama päivä sitten, että mitä minun otsassasi lukee. Olen sitä miettinyt. Se, mitä siinä lukee, vaihtelee. Olemmehan peilejä toisillemme. Tai projisoinnin kohteita myös. Joka tilanteessa ei vapaasti hengittäminen onnistu. Silloin kun en koe vapautta eli ole turvassa, pelkoni aktivoituvat. Ja kun pelkään, alan saamaan nimiä otsaani. Siellä lukee kaikki ne manipuloinnin jäljet, trauman poikaset, pettymysten ja häpeän nimet, joita kannan mukanani, kiusaamistarinani, erilaisuuden kokemukseni.

”Niin, että onko sulla huumorintajua, häh.” ”No kuule, on enemmän kuin sinä luulet itselläsi olevan.”
Mutta tämä ei ole huumoria, tämä on lyömistä. Ehkäpä puolin ja toisin. Ja kun puolustautuu, sekin luetaan viaksi ja outoudeksi. ”Kuule, mitä tarkoitat. En niinku ymmärrä, mitä tarkoitat.”
Ok. Et siis ymmärrä. Et halua ymmärtää.

Silloin kannattaa lähteä. Ja unohtaa sen jälkeen, kun on tiedostanut, mikä kuvio siinä määritteli minun ihmisarvoani. Minkalaisia pelejä ja pelisääntöjä noudatettiin, joiden kanssa en löytänyt selkeyttä ja rauhaa. Rakkautta ja kunnioitusta.

Luulenpa, että aito positiivisuus on niin yksinkertaista, että se ei alistu manipuloitavaksi. Enkä minäkään. Yksinkertainen. Negatiivinenko?

Taidanpa keittää hyvät kahvit. Samalla tavalla, kun nielaisen kahvihörppyni, suruani en onnistu nielaisemaan. Surtava on, milloin mitäkin. Tämänkin kirjoituksen sävyssä oli surua, mutta se halusi tulla näkyväksi omalla nimellään. Ystävystyn suruni kanssa niin, että voin pitää sitä vierelläni, ottaa syliin ja silitellä sitä hellästi. Minulla on aikaa tutkia sitä rauhassa. Minun ei tarvi juosta sitä pakoon ja teljetä sitä rautaovien taakse unohduksiin. Voin kysyä siltä, että mitä kuuluu ja miten menee tänään. Huomaan, että se kevenee päivä päivältä, kunnes tulee uusi suru, joka nostaa vanhojakin suruja. Ja taas minä etsin aikaa kohdata ystäväni. Eivätkä suru ja ilo ei vieraita toisilleen. Ovat loppujen lopuksi tasavertaisia.

Minusta taitaakin tulla kaikkien tunteiden tasa-arvovaltuutettu, tunneoikeuksien puolustaja, ääni niille, joiden tunteita on vähätelty ja vääristelty niin, että ihminen on murskautunut niiden alle. Luullut jopa olevansa väärässä, vääränlainen, vähäisempi, koska peili on ollut liian suttuinen, mykkä, särkynyt tai sitä ei ole ollut ollenkaan.

Onhan minulla vara tänään olla hyväntahtoinen ja tilaa antava? Onko minulla vara pysäyttää positiivisuuskertoimet ympärilläni? Tuulettelupakkoa ei ole, ei tuuletuspakkoakaan. Ihmisenä kasvaminenkin on vapaaehtoista.

Omenahilloa ja oivalluksia

Ei sitä kyllä voi tietää, minkälaista toisen ihmisen elämä oikeasti on. Ja minkalaisia tunteita hänellä on ja miten hän elää. Olemme yksilöitä jokainen.

Minussa on elänyt erilaisuuden tunne todella pitkään. Muistan sen jostakin kuusivuotiaasta asti. Tai seitsemänvuotiaasta. Usein havahdun sitä miettimäänkin. Se kumpuaa jostakin sanattomasta, joka tulee ulkoapäin ja sanoittamattomasta, joka nousee ihan omasta sisimmästä.

Ehkä silloin, kun lapsi aloittaa koulun ja siirtyy viattomasta vapaudesta johonkin systeemiin, alkaa tulla niitä oloja. Onko se sitä, kun sinua arvioidaan. Sitä, kun ympärillä alkaa olla enemmän erilaisuutta, jota alat itsekin hahmottamaan ja työstämään. Vai sitä, että muutkin vertailevat sinua. Sinun ulkonäköä, taitoja, tietoja, mahdollisuuksia, taustojasi, vakaumustasi, kenties puutteitasi tai erilaisuuttasi.

Vertailetko sinä itseäsi ja elämääsi muiden ihmisten ominaisuuksiin ja elämään? Minä vertaan. Usein melkein tiedostamattani. Silloin, kun tulee vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, vertailu saattaa jopa lisääntyä. Silloin kun pyyhkii paremmin, ei ole tarvetta siihen myyräntyöhön niin paljon. Turha vaiva, hukattua energiaa.

Se on rikasta, että olemme erilaisia. Ei siitä tulisi mitään, jos kaikki olisivat vaan järkeviä tai käytännöllisiä. Tai semmoisia prosessipäitä, kuin eräät ovat. Tai niin taiteellisia, että toisenlaisten on vaikeuksia ymmärtää, minne se kaveri taas vajosi tai missä se liitelee. Ollaan ainetta ja materiaa ja kuitenkaan ei olla.

Tänään sain pussillisen omenoita. Omassa puussa niitä ei ole jaettavaksi asti, mutta joidenkin pihalla kompostoidaan kottikärrykaupalla omenoita, joista on ylitarjontaa. Omenapaistoksen tuoksu kutkuttaa nenää. Sen jälkeen laitan vielä omenahilloa kiehumaan. Kanelitangot odottavat pöydällä sitä varten. Alkavan syksyn ihanuuksia tällaiset tuoksut ja toimet.

”Ei oo omena kauas puusta puonnut.” Eikö? Kahlitseeko sinua vertailu tai arvottaminen? Olen ihan varma, että tuon lauseen kuuleminen ei välttämättä vapauta parhaalla tavalla etsimään omia vahvuuksiaan. Joskus muut ovat määrittäneet mahdollisuutesi ennen kuin olet itse edes kuunnellut sydäntäsi. Tai tiedostanut, mitä itse haluat. Ohjailijoita riittää tai niitä, jotka liian vähin tiedoin tuomitsevat valintojasi, tietävät paremmin kuin sinä itse.

Toivottavasti meidän lahjojamme ei hukata kärrykaupalla. Olkoon ainutlaatuisuutemme yhtä kaunista kuin kauniiksi kypsynyt omena lämpimässä syysilmassa. Poimithan rakkaudella omia lahjaomenoitasi ja muistat kiittää ihmeistä, joita sinulle annetaan joka päivä. Sinä itse olet myös lahja ja ihme. 

VastaaLähetä edelleen

Ailan päivänä

Myrsky tulossa

varo

tavarat lentävät

hattu irtoaa

puut kaatuvat juurineen

Myrsky menossa

hengitä

ota suojaisa paikka

sulje ovet

lukitse ikkunat

odota

Myrsky mennyt

sinä elossa

astu ulos

sahaa kaatuneet puut

kerää levinnneet roskat

paikkaa katto

kiitä

Hyppymestarin matkassa

Uskaltaisitko sinä hypätä kilometrien korkeudesta tyhjän päälle? Luottaisitko, että kaikki menee hyvin ja että saat lopulta tuulettaa onnistuneelle kokemuksellesi?

Näin teki ystäväni. Hyppäsi ihan aidon laskuvarjohypyn. Hyppymestarin ohjauksessa tandemhyppynä. Kokemus ravisutti hänen koko olemustaan. Sen vaikutus väreili laajemmalle kuin siihen hetkeen. Näimme päivien päästä tästä kokemuksesta ja edelleen hänen silmänsä tuikkivat. Hän oli enemmän olemassa, joka solullaan, siltä minusta tuntui.

Elämässämme on harvoin tasaista pitkään. Harvoin lennetäänkään. Välillä kyyti on möykkelikköistä tai matkanteko junnaa. Tekisi mieli potkia renkaita, kun mikään ei etene. Vähintään jonkun rattaan laakeri vinkuu tai matkakaveri vikisee. Olisiko silloin parempi hetkeksi hellittää? Ottaa mieli mukaan lintuperspektiiviin. Ihan vaikka laskuvarjohyppääjän olkapäälle. Miltä se oma pieni elämäni näyttäisi kauempaa? Ja mikä sen arvo olisi, jos sen menettäisi.

Meillä ihmisillä on joskus kovia paikkoja vastassa. Hetkiä, jolloin kaikki sortuu. Yllätyksiä, joiden ei koskaan pitänyt kuulua omaan elämäämme. Pohdintoja, joiden edessä ei ole mitään selkeitä vastauksia. Semmoisina hetkinä me olemme hyvin yksin sisimmässämme, vaikka ympärillä olisi tungokseen asti ihmisiä. Silloin meidän on vaan suostuttava siiihen, että elämän kipeys ja varjot koskettavat myös meitä. Että sattuuhan se, kun puristetaan kuiviin tai kun huudosta huolimatta kukaan ei kuule. Ja kun lopulta et tiedä, oletko enää oikeasti edes olemassa. Niinkin epätodellista oikea elämä joskus voi olla.

Voi, kun meiltä löytyisi luottamusta. Luottamusta siihen, että meitä kannetaan. Uskoa siihen, että joku kuulikin jo huutosi tai hyväksyi kuivan olemuksesi. Jäi vierellesi, laittoi suojalasit kasvoillesi, tuki repsahtanutta askeltasi, auttoi kynnyksen yli. Teki jopa päätöksiä puolestasi niinä hetkinä, kun oma mieli ei toiminut tai jaksanut.

Palaan vielä siihen laskuvarjohyppyyn. Minä en haaveile laskuvarjohypystä. Minun luottamusharjoitus ja unelman todeksi eläminen ei juuri nyt ulotu yläilmoihin. Minun luottamusharjoitus on tänään siinä, että näen oman elämän merkityksellisyyden. Nostan jokapäiväisen kattilan hellalle, rohkaisen lastani, puhun ystävällisesti miehelleni, innostun jostakin pienestä asiasta edes vähän, muistan hengittää ja olla kiitollinen elämän lahjasta.

Olen iloinnut ystäväni kokemuksesta. Katsonut videolta kerta toisensa jälkeen sitä ihmettä, kun ihminen lentää taivaalla. Niin kuin lintu. Ja siinä on toinen ihminen vieressä lentämässä. Samassa hetkessä, saman taivaan alla. Kun näen yhtä aikaa hymyn heidän kasvoillaan tai loppuhalauksen hetkessä, kun jalat ovat turvallisesti jo maassa, näen jotakin hyvin kaunista. Ei tarvita sanoja. Vain kokemus. Ja huolenpito. Ja luottamus. Yhteinen ilo.

Hyppymestari on ihminen, jonka on tiedostettava riskit, opeteltava tekniikat, valmistettava mielensä ja otettava vastuu myös toisen turvallisuudesta. Kokematon tietää, että tähän ihmiseen minä luotan. Ei se tapahdu järjellä, sen tuntee sydämellä. Ja se perustuu luottamukseen.

Ammattitaidon lisäksi hyppymestarin on oltava hyväntahtoinen. Minun toivomus olisi, että elämän hyppymestareiden (vanhempien, vastuunkantajien, valtaapitävien) tulisi olla aidosti lämpimiä, hyvää tahtovia, välittäviä. Silloin minun ihmisarvoni ei murskaudu, vaikka hyppy menisi päin mäntyä. Että uskallan yrittää seuraavankin kerran. Että tiedän, miten arvokas on elämäni ja miten suunnattoman arvokas ja ainutlaatuinen itse olen. Lentämisen arvoinen. Ja huolenpidon. 

VastaaLähetä edelleen

Toiveet ja todellisuus

Tuoksuja etsin
heijastuksia

ja ne tulevat heti

toiveeni toteutetaan saman tien
kuka kuulikaan ajatukseni

Jumalani, sinäkö

tänä tunteideni päivänä
jolloin olen hyppelehtinyt
kesäarjesta muinaisitkuihin

tuoksu juhannusruusun
heijastus laskevan auringon

pyytämättä pieni linnunsirkutus
lähipensaasta
ja sepelkyyhkyn huhuilu kauempaa

tiedän, että tämä on nyt minun hetkeni

ja kohta ovat poissa ruusuntuoksu
ja linnut

vain aurinko ei hävinnyt
sen valo kultaa pensaat

matalalta paistaa
jostakin, jonkun takaa

joskus valo on paljastavampi
alhaalta päin

tänään sen asento on hioutunut
sellaiseen kulmaan, että kaikki väännöt
ovat totta
kaikki säteet tarkkaan harkittuja

ei tilaa rönsyilylle 

Kesämuistoja

Tämä kesä oli niin erilainen. Monellakin tavalla.

Yhtään häämarssia en soittanut. En kertaakaan pyyhkinyt kyyneliä urkuparvella saattoväen jättäessä jäähyväisiään pois lähteneelle. Konserttiohjelmatietoja ja tiedotusta ei tarvinnut saada kasaan, ei miettiä konfirmaatioon musiikkeja, ei messuihin alkusoittoja ja vastausmusiikkejä. Eikä edes yhtään urkupilliä tullut viritettyä.

Olin siis entinen kanttori. Hyvä niin.

Mutta entä sitten. Mitä siihen kesään kuului. Tavallista kotielämää, paljon.
Kesäkanojakin oli tämän kesän ohjelmassa. Alisia, Stella ja Fiona. Eikä yhtään kukkoa tunkiolla. Naapurisovun vuoksi. Aamukahveja ja iltakahveja tuli juotua kana-aitauksen lähettyvillä. Siinä oli jotakin hyvin terapeuttista. Ja kannoimmehan heille ruokaa ja vettä ja vähän kuiviketta. Ja vastalahjaksi saimme ihania tuoreita luomumunia, kauniin ruskeita, joissa oli vahvan keltainen keltuainen. Ja maku vailla vertaa.

Teologimieheni välillä piti kanoista inspiroituneena minulle kotoisia saarnoja. Miten Jeesus vertasi itseään kanaemoon, joka ottaa poikaset siipiensä suojaan. Maanläheinen, ymmärrettävä vertaus. Luojan luomia olemme me, niin kanat kuin kanojen hoitajat. Viime viikolla me veimme kesäkanamme takaisin kotiinsa. Alkoi tuntua siltä, että syksy saa nyt tulla.

Lomareissut jäivät minimiin. Pieniä piipahduksia sinne tänne. Vähän on sellainen tunne, että jotakin puuttuu, kun yhtään isompaa (lue: työläämpää) reissua ei tehty kauemmas. Ikäväkin on kaukana asuvia sukulaisia ja ystäviä. Joitakin saimme kyllä vieraiksemme.

Repoveden kansallispuisto ilmestyi meidän perheen kartalle tänä kesänä. Oikein jäi hyvät muistot yhden päivän retkeilystä siellä. Päivän tavarat pakkasimme useampaan reppuun, että jaksamme kantaa eväämme ja juomapullomme.

Lupasimme, että yksi pojistamme voi kokeilla kalaonnea ja heitellä virvelillä uistinta ihan ensimmäisellä rannalla, muiden vielä pakatessa reppuja. Ja niin jäi uistin pohjaan eikä irronnut. Ja siihen loppui kalastelu. Ja siinä samalla koko perheen ratkoessa uistimen kohtaloa unohtui useampi reppu mättään viereen, siihen rannan tuntumaan. Tietenkin ne, joissa oli trangia, hernekeittotölkit ja eväsleivät.

Kun saavuimme ensimmäiselle pysähdyspaikalle, paistoimme makkarat ja napostelimme jotakin. Ja huomasimme, että kahveja ei sitten keitelläkään, kun tykötarpeita ei löydy repuista. Pelkät puolityhjät juomapullot vain.

Oli hauska nähdä ihmisiä, perheitä, erilaisia tapoja kokea elämää erämaassa. Eräskin perhe oli jo monta päivää patikoinut ja telttaillut usean pienen lapsen kanssa. He olivat kaikista levollisimpia lastensa suhteen. Ihailin heidän asennettaan. Kaikki turha oli jätetty kotiin. Luottamusta oli sitäkin enemmän repussa. Itse olen useasti hermot kireänä huolehtinut, ettei vaan mitään satu. Siksi tunnistin sen äidin nopeasti, jolla oli hermo kireällä. Se, joka huusi miehelleen, että sitten ei mitään näytöksiä siellä. Mies näytti pojalleen, mitä kirveellä tehdään. Ymmärrän sitäkin äitiä.

Hauskin vastaantulija oli iäkkäämpi rouva, hienoissa vaatteissa, käsilaukun kanssa ja hajuvedeltä tuoksahtaen. Oikein onnellisen näköinen oli kävellessään juurakoiden yli. Jostakin kauempaa tullut. Hänen olemuksensa tyyneys toi minulle myös iloa.

Pähkäilyjen jälkeen päätimme jatkaa patikointia ilman eväitä, koska rouvalta löytyi rahapussi repusta ja vaijerilossi oli kokematta. Kioski, joka löytyi ja oli avoinna, pelasti päivämme. Kevyemmilläkin eväillä jaksoimme.

Toinen pieni menetys, joka pidemmällä reissulla olisi tuottanut hankaluuksia, tapahtui huussitauolla. Yhtään vessapaperirullaa ei ollut huussissa, mutta repussa oli. Tytöt saivat käydä itse asioillaan. Ja sinne tipahti vessapaperirulla. Reiästä syvyyksiin.

Hyvä oli se päivä. Viimeinen kilometri tuntui jaloissani, huusivat hoosiannaa. Epäilin, että seuraavana päivänä en pysty kävelemään, mutta olin väärässä. Ihmeesti palauduin. Reputkin löytyivät. Ja miten maistuikaan lämmin hernekeitto järven rannalla, lopulta.

Reissumme sisälsi kaksi telttayötä leirintäalueella, mäntymetsän reunassa. Mättäät täynnä mustikoita teltan vieressä. Siellä sainkin syödä kesän parhaan aamupalan. Trangiassa keitetty kaurapuuro, päällä lähituotantoa lautasen vierestä: tuoreet mustikat. 

Lepo vaan

Vähemmän on enemmän. Monessa asiassa.

Minusta alkaa tuntumaan siltä, että hyvään arkeen ei lopulta mahdu ihan kauheasti asioita, jos niistä oikeasti haluaa nauttia.

Huomasin viime viikolla, että kaiken lähiaikojen tiivistymän, koulujen ja harrastusten ja yritysjuttujen alkamisen lomassa alkoi mieli mennä matalaksi. Monenlaista viritelmää oli ja erityisesti omassa takaraivossa. Oli myös sopeutumista päällekkäisyyksien kanssa ja arvottamista perheen sisälläkin, miten tämä nyt näin lähti lapasesta. Missä on tila ja aikaa minun tarpeilleni? Aloin tuntea itseni marttyyriksi.

Sitten päätin, että jos aion olla hyvinvointialan yrittäjä, sen hyvinvoinnin kuuluu koskea myös minua. Ajattelin, että koska viime viikot olin elänyt vähän hermot pinnassa, nyt olisi toisenlaisen viikon vuoro. Järjestän omia menoja, tartun hetkeen ja delegoin joitakin asioita. Tänään päätin lisäksi, että siirrän monien asioiden hoitamisen huomiseksi. Että tänään en tee mitään sellaista, joka ei oikeasti huvita.

Mitä siitä seurasi. Onnellisuutta ja helppoutta. Lisää energiaa tarttua hetkeen, kykyä olla spontaani ja myös tekemiseen tarttumisen kynnys madaltui. Kun en pakota mieltäni, se kyllä valikoi olennaisen, kunhan olen valpas. Ja valpas voi olla aistit auki. Ei puristuksen tilassa.

Ymmärsin paremmin sen, että moni asia on kiinni asenteesta ihan jokapäiväisessä elämässä. Sijaistoiminnot voi unohtaa, selittelytkin voi unohtaa. Voi elää hetken ja taas seuraavan ja olla läsnä kaikessa mitä tekeekin. Pitää mielen vapautta yllä.

Lapsi osaa sen taidon vahvemmin. Aikuinen hukkuu velvollisuuksien suohon niin helposti. Unohtaa itse elää,  kun niin kovasti suorittaa. Päivät ja viikot ovat pahimmillaan täyteen buukattuja ja jokainen viikko selviytymistä. Kiirettä, päällekkäisyyksiä, organisoimista. Valmiissa maailmassa, jota viritellään koko ajan vieläkin tehokkaammaksi.

Kestääkö ihminen sitä jatkuvaa virittämistä, jatkuvaa sopeutumista muutoksiin ja kehittämiseen? Minä vastaan omasta puolestani. Ei kestä. Luova mieli, onnellisuus, ja hengittämisen vapaus kärsii konemaisuudesta. Systeemit ovat tehokkuutta, mutta ihmisen ydinsysteemiin kuuluvat sydän ja keuhkot. Ja viime viikolla löysin niihin liittyvän suuren viisauden, jonka oli lausunut vuosia sitten nelivuotias poikani alkavassa yskässä: ”Äiti. Mulla ei sydän hengitä tuota mun kertomista.”

Hengittääkö sinun sydämesi sinun kertomista? Tämän kysymyksen äärellä kannattaa olla rehellinen itselleen. 

VastaaLähetä edelleen

Toivo

Toivo. Se sana soi korvissani.
Rauha. Se lepää toimissani.
Rakkaus. Se kaiken voittaa.
Tärkeintä on, että sitä sydän soittaa.

Laulu. Sen kuulitko sinäkin.
Se soi nyt, ei sammu huolihin.
Se rakentuu jokaiseen koloon,
mustaan nurkkaankin.
Se mukaansa tempaa,
hoitaa hellimmin.

Luonto. Sen kuulen iloitsevan.
Tuuli. Sen kuulen huhuilevan:
Vain pieni olet ihminen, et mitään omista.
Sinun itsekkyytesi murenee lopulta.

Nyt vapautta taivaan saan janota.
Nyt rukoukseen taipuu mieli matala.
Minun turvani on sinussa,
ikiaikojen Jumala.
Kaiken Luoja, kaiken vartija.

Herra armahda, aamen.
Lisää toivoa, aamen.
Anna rakkautta, aamen.
Herra. Armahda.

Kirjoitettu 19.3.2020 

Äänetön huuto

Juuri nyt haluaisin huutaa kuulle hulluuteni, erityisherkkyyteni, väsymykseni. Tämän syksyn käsittämättömän raskaan stressini. Sen, kun mikään ei aukea eikä mikään sulkeudu. Kun vipuja riittää ja niitä päivittäin vääntelee eikä yksikään niistä väännä mitään eri asentoon tässä elämässäni. Loputon lievä ylämäki, joka on vienyt voimat. Loputon kysymystulva päässäni oman elämäntehtäväni luonteesta, paikasta, suunnasta ja suunnitelmasta. Jos löytäisin polun, joka pikkuhiljaa kaartaisi alas metsään ja laaksoon. Jos yllättyisin matkalla ruohojen tuoreudesta, tuoksusta, elinvoimasta. Jos aurinko lopulta häikäisisi näkymääni, jossa sadepisarat tanssisivat höyryävällä ikiaikaisella kalliolla. Metsä, aurinko ja kallio. Ja sade. Tule ja tulkaa jo.

Tämä runo on kirjoitettu syksyllä 2019. Silloin, kun en nähnyt vielä tulevia ratkaisujani, mutta etsin niitä. Tämän hetken näkymä on jo erilainen ja äänetön huuto on lakannut.