Vuoden vaihtuessa

Muistan hyvin tunnelmat vuodelta 1999. Oli tulossa uusi vuosituhat. Kohistiin Milleniumista. Se synnytti paljon odotuksia, toiveita, ehkä pelkojakin. Nuo uudet numerot: kakkonen ja sen perässä kolme pyöreää nollaa olivat ihan kuin taikanumeroita. Melkein kuin salasana johonkin uuteen ja ihmeelliseen.

Toimin tuolloin Kokkolassa kanttorin sijaisena. Vastuullani oli kaupungin kirkon tilaisuudet. Työkuvaani kuului myös uudenvuodenyön messu. Se suunniteltiin pidettäväksi alle tunnissa, että ehtismme kuulemaan kirkonkellojen soiton, joka ilmoitti meille uuden aikakauden alkamisesta. Heti sen jälkeen aloitin uruilla häämarssin soittamisen. Uuden vuosituhannen tuorein aviopari asteli avioliiton satamaan. Keskellä yötä, uuden vuosituhannen alkaessa. Tuskin sellaista päivämäärää voi vahingossa unohtaa. Hyvin ainutlaatuinen vihkiaika.

Vuosi sitten vaihtui vuosikymmen. Vuodessa 2020 oli taas tuota kakkosten ja nollien magiikkaa. Olin itse uuden edessä ja katse vahvasti eteenpäin suunnattuna. Vuoden vaihtuessa oli tärkeä saada työhuone putsattua ja matkalaskut Kipaan kirjattua. Sitten koittaisi vapaus. Melkein kuulin häämarssin korvissani. Astuin uuteen ja ihmeelliseen. Hyppy tuntemattomaan oli alkanut.

Senkin jälkeen elämä on ollut tavallista. Pyykinpesua, kauppakassien kantamista, ruoan laittamista, kasvattamista ja kaikkea sellaista, mitä meidän jokaisen arkeemme kuuluu. Oli vuoden numerosarja miten juhlava tahansa, normaalia elämää jatkamme elämän isojen ratkaisujenkin jälkeen.

Tähän vuoteen on sisältynyt paljon muutakin. Fyysisesti pienen reviirin sisällä eläessä mieleni on kulkenut pitkiä matkoja. Kysellyt arvoani, rohkeuttani, tehtävääni. Mitään en kadu. Opettavaista on ollut. Luulen, että isot päätökset ja  muutokset ovat niin pitkän ajan tuotoksia, että ensin täytyy levätä vanhat väsymykset pois. Hiljentää oikeasti vauhtia, eikä hypätä vauhdista toiseen. Se olisi kyllä ollut automaatio, johon mieleni oli minua työntämässä. Sitten tuli pandemia ja opetti minulle jotakin tärkeämpää. Sellaista, että ilman maailmanlaajuista tilannetta olisin jäänyt stressin pauloihin pyörimään ja hermoilemaan. Olenhan minä stressannut ja hermoillutkin, mutta nykyään katson niitäkin hetkiä eri kulmasta. Hiljaa hyvää tulee.

Ihminen tarvitsee merkkipaaluja, taitekohtia, juhlia ja pysähtymisiä, jotta ymmärtää elämän syklejä ja lainalaisuuksia. Jos ei olisi yötä päivän jälkeen, ei lepopäivää arkiviikon jälkeen, ei eroa juhlalla ja arjella, miltä elämämme tuntuisi. Ei laaksoa, ei kukkulaa, pelkkää tasaista, saman toistoa. Turvallista kyllä, mutta tuskin niin sykähdyttävää. Ehkä näitä vuoden vaihtumisen rituaalejakin tarvitsemme. Juuri nytkin raketit paukkuvat ulkona. Nakkeja ja perunasalaattiakaan ei ole unohdettu.

Mutta kuulkaa, tänä iltana minusta tuntuu tasaiselta. Taitekohta ja vuoden vaihtuminen melkein arkiselta. Koko vuosi on ollut yhtä muutosta, yllätystä ja sopeutumista täynnä. Minulle ei ole jäänyt voimavaroja räiskimiseen, ei tarvetta erityiseen juhlimiseen. Ei oikeastaan muuhun kuin tilanteen toteavaan ajatukseen. Vuosi vaihtuu.

Katson taakseni: Olipas se vuosi. Katson eteeni: Mitähän tuleva vuosi tuo? Katson ympärilleni: Tässä olen, ehjänä ja kokonaisena. Kiitos vuodesta 2020! Tervetuloa vuosi 2021! 

VastaaLähetä edelleen

Joulupitsi

Tänään minä valmistan mieltäni
joulun tulla
Siihen pehmeyteen ja tähtiloistoon on
kaipaus mulla

Josko joulupitsin ompelisin
se kaunein ommel siinä kimmeltäisi
ja sanoma ikuinen siihen kirjattuna:
Valo joulun, toivon
ja rakkauden

Huomennakin minä rakennan joulumieltä
uskon hyvään ja tahdon tallin lempeyteen
Siihen höyryyn ja ilmaan höyrystyvään
jossa tarkasti ei tarvi nähdäkään

Näen enkelin, kullan ja mirhamin
ja paimenten jalat kylmenneet

ne kunniakkat, ehtijät ensimmäiset
Kuninkaan ensihymyn nähneet he

Ei ollut tilaa, ei pehmoista pienelle,
ei hänen nuorelle äidilleen
mutta eläimet lämpimät, oljet kellertävät
tilaa tekivät, vastaanottivat
tuon kaiken ihmeen ja edeltä ennustetun:

pojan Daavidin, juutalaisten kuninkaan

Minäkin siellä kedolla kuljen, pelkään,
ihan säikähdän –
sana taivaasta:
”Älkää peljätkö”
Ei ole syytä pelätä, ilo on saapunut, vapahtaja, lupausten lunastaja

Minäkin riennän, minäkin kumarran,
minäkin silitän pienen lämmintä poskea
ja katson lempeästi synnyttäjää –
ja toivon hetkeni ikuisesti kestävän

Siinä hetkessä sekoittuvat odotus ja täyttymys, ilo ja ihmetys, ristiriitojen suloiset soinnut ja kantava toivo

toivo
toivo paremmasta
kaikelle kansalle kuuluvasta

ei osatonta

rakkaus ja armo leviävät
ihan kaikkeen maan ääriin
Sinne, missä vastaanottava ja nöyrä mieli kumartaa sydämensä polvet vapahtajansa edessä

Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa,
Ikuinen valo, sammumaton 
Johdattaja, valaisija, matkaan saattaja

Siunaus kulkee ylläni
Sieltä kedolta asti mukanani kulkenut
Sana
Siunaus

Kaunis joulupitsini, jossa kaunein ommel, tänäkin jouluna välkehtivä

jonka tehtävä on loistaa
pimeyttä poistaa
toivoa ja rakkautta toistaa

Joulu, tule jo 

Odotus

Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan. Meidän pieni neitimme on huokaillut jo monta kertaa: ”Äiti, mää en jaksa oottaa joulua.” On ihanaa katsoa miten iso merkitys pienillä asioilla on lapsille. Joulu on jotakin ihmeellistä ja niin odotettua. Ja tonttujen kuiskailujen aikaan neitimme on kertonut miten hän yrittää olla kiltti, mutta ei aina vaan pysty siihen.

Mitä sinä olet odottanut tänä vuonna? Minusta tuntuu, että yksi iso odotuksen aihe on ollut se, että elämä normalisoituisi. Poikkeusajan haasteet ovat tehneet meistä tietoisia siitä, miten vapaita olemmekaan olleet aikaisemmin. Vapaita tekemään töitä, opiskelemaan, harrastamaan, matkustamaan ja tapaamaan toisiamme. Tämä joulukin tulee olemaan nyt erilainen samasta syystä. Keväällä oli jo elämän arki sellaista, että pysyttelimme paljon perheen kesken. Kesällä oli hieman vapaampaa, vaikka silloinkin takaraivossa eli tietoisuus siitä, että tauti edelleen elelee keskuudessamme. Koko syksyn ajan reviirini on kapeutunut ja näkökenttäkin sen mukana. Välillä on ollut niin ikävä tekemisen meininkiä ja läheisiä ihmisiä, että se on tuntunut ihan kehollisena kipuna ja ahdistuksena, mielikin on meinannut mustua.

Tänään kävin ostamassa maalia, tapettiliisteriä, teloja ja pensseleitä, muutaman seinäkoukun sekä tasohiomakoneen tykötarpeineen. Ihan vaan saadaksemme kotona pientä pintaremonttia eteenpäin. Minulla oli siihen mukavasti aikaa. Aina ennen kyseiset ostosreissut ovat olleet vähän hiostavia, mutta nyt koin onnellisuutta. Minulle on merkitystä sillä, miten asiakaspalvelu toimii ja miten sieltä maskin takaa minulle puhutaan ja miten minua katsotaan. Olenko varteenotettava asiakas, jota halutaan palvella hyvin. Tänään sain kokea erinomaista palvelua. Huomasin ajattelevani monta kertaa myyjän perässä kävellessäni, että niin, itse asiassa, tuohan hänen tärkein työnsä onkin. Taitolaji se onkin. Siihen tarvitaan varmastikin ihan luontaista taitoa, jopa kutsumusta.

Samaa taitoa tarvitaan perheen sisälläkin. Kohtaamisen, hyvän kohtelemisen ja palvelemisen taitoa. Ystävällistä äänensävyä, toisen kannustamista. Eipä se niin helppoa ole, ainakaan niinä päivinä, kun itse on kiireinen ja stressaantunut. Eikä se ole helppoa silloinkaan, kun on aikaa, mutta oma mieli ei olekaan niin tyyni ja kirkas. Ja sitä energiaahan minä sitten ympäristööni levitän, mitä sisälläni kannan. Ja perheessä, jossa kaikilla on omat haasteensa, äänensävynsä ja oma tapansa ilmaista mielipahaansa, ”sekametelisoppaahan” se pahimmillaan on. Pahimmillaan volyymit nousevat, ovia paiskotaan ja tehdään uusia mökötysennnätyksiä. Ja sitten taas myrskyt ja painostavat ilmapiirit ovat ohi ja aurinko alkaa paistamaan ja lämmittämään. Tämän saa kokea monta kertaa viikossa, joskus monta kertaa päivässä. Ainakin nyt, kun teinejäkin asuu talossa. Sääntöjä sorvataan ja koetellaan, rajoja venytellään. Lapsi ja nuori tarvitsee elävän ihmisen johon peilata omia voimiaan ja taitojaan, ihmisiä, joiden kanssa harjoitella elämisen taitojaan. Kyllä sitä toivoo, että osaisi kasvattaa lapsistaan kunnon kansalaisia, mitä se sitten tulevaisuutta ajatellen tarkoittaakaan. Ainakin vuorovaikutustaitoja, oma-aloitteisuutta, vastuullisuutta ja toisten ihmisten huomioon ottamista. Ja minä itse olen se esimerkki, jonka merkitystä ei voi ohittaa. Siinäpä sitä onkin itselle joulusaarnan aineksiä. Onneksi armo ja armollisuus ovat ulottuvilla, niitä kohti voi ihan kurottautua.

Kyllä minäkin odotan joulua ja joulurauhaa, hyvää mieltä ja tahtoa ihmisten kesken. Kaiken keskeneräisyyden ja näköalattomuuden keskelle, pelkojenkin. On opettavaista huomata, että minä itse en hallitse elämää, en sen alkua enkä loppua. Mutta kaikkeen siihen, mitä siinä välissä tapahtuu, voin omalla asenteellani ja käytökselläni vaikuttaa.

Ja juuri sain tiedon, että turhaan ostin tasohiomakoneen. Sellainen meillä jo onkin. Virheitä ei voi välttää, vaikka hyvää tahtoa ja ahkeruutta olisikin. Ja hirsiseinän hiontaan tarvitaan kuulema jotakin muuta työkalua. Tiesitkö sinä, mitä työkalua. Odotan vastaustasi.

Huoneentaulu

Sanoinko, että parasta, että elät ja olet olemassa.
Sanoitko, että ollaan iloisia toisistamme.

Sanoin ja sanoit.
Meidän sopimuksemme. Elää, olla olemassa ja iloita toisistamme. Siinäpä sitä huoneentaulua kerrakseen. 

VastaaLähetä edelleen