Stressinhallintavalmennusta, intuitiivista voimavaratyöskentelyä ja luovia menetelmiä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemiseksi yksilöille ja yhteisöille. Työskentelyissä hyödynnetään kehon, oman äänen, luonnon, musiikin, taiteen ja luovuuden mahdollisuuksia. Keskiössä ihminen.
Tänään olen voipunut ja väsynyt kerääntyneestä kuormituksesta, joka hiipi pikku hiljaa ja sitten hetkessä kasvoi isommaksi kuin oma mieleni.
Sellaisia ovat jotkut elämän päivät. Et aina tiedä, mistä suunnasta ne tulevat ja miten, mutta elettävä ne on nekin päivät.
Ja sitten tulee seuraava päivä ja huomaat, että vielä on pihapuuni pystyssä ja lasteni äänissä iloa. Mikään ei loppunut, vaan sai uutta sävyä ja syvyyttä.
Elämän laulu lauletaan välillä itkun läpi. Elämän lankaa kudotaan välillä kädet säikähdyksestä kohmeina ja elämän sielua yritetään joskus repiä rikki. Ja hetkittäin se voikin repeytyä ja rikkoutua. Siksi tarvitsemme uuden alun, uuden aamun ja aamupalapöytään kauniimman liinan. Katseen lähimmäiseen, katseen horisonttiin, katseen taivaan lintuja päin.
Heistäkin huolehditaan. Hekin saavat ravintoa, laumansa suojaa ja uusia pesimäpaikkoja.
Katsokaamme yksinkertaisuuteen. Tuuleen, hengitykseen ja tähän hetkeen. Mikään tunne ei ole viimeinen. Seuraavan hetken tunne voikin yllättää rauhalla, huolen jälkeen.
Kun opiskelen hyvinvointialan yrittäjyyttäni varten, opettelen asioita läppärin ääressä, virtuaaliluokassa ja digidigimaailman vaikutuspiirissä.
Teen kaikkea sitä, joka ei ole minua koskaan varsinaisesti kiinnostanut. Tekniikka ja virtuaalinen maailma eivät ole olleet minun ”juttujani”.
Mutta. Tämä on nyt tätä ja tätä aikaa. Mutta kuulkaa, aion olla vastarannan kiiski sillä tavalla, että ajattelen minun yrityksessäni hyvinvointiin liittyvien asioiden tapahtuvan pääasiassa muilla tavoilla kuin läppäri sylissä tai kuulokkeet korvilla.
Alkuvuodesta, kun ideariiheni oli avattuna joka suuntaan, haaveilin jopa kahvilasta, jossa tarjottaisiin hapanjuureen leivottua leipää ja luomusti tuotettuja tuotteita hyvän kahvin tai teen kera. Lisäksi unelmissani oli kahvila, jossa kerättäisiin asiakkaan astuessa sisään kaikki hänen ”härpäkkeensä” vaikka lukolliseen kaappiin ja hän viettäisi kahvi- tai teehetkensä aistit auki ilma älylaitteita.
Miltä tällaiset kahvilat kuulostaisivat? Tai voisivathan ne olla myös yhdistettynä, niin että osa tilasta, mielellään erillinen huone, olisi älylaitevapaata aluetta. Jos sytyit, lupaan tulla mielelläni kannattamaan kahvilaasi. Syömään hapanjuureen leivottua leipää maalaisvoin kera ja juomaan kupillisen haudutettua teetä.
Huh huh.
En koskaan arvannut, että isoin ja pitkäkestoisin kasvatuksellinen haaste suhteessa lapsiini liittyisi tähän samaan kategoriaan, virtuaalimaailmaan. Lapsemme ja nuoremme ovat taitavia, he ovat kasvaneet kännykkä kädessä (kärjistän) ja ovat taitavampia kuin edelliset sukupolvensa. Niin kai pitääkin olla. Mutta miten on orjuuden laita. Se, että kännykkä on kasvanut käteen kiinni ja siitä ei osata olla erossa. ”Kun koulussakin tarvii ja kun mun täytyy kattoa viestit ja läksyt.” Ja ”tää on online-peli, en voi vaan lopettaa.”
Huh huh.
Ollakseni ajan hengen mukainen, omistan kaikki tekniset härpäkkeet, myös yrittäjänä. Hallitsen niiden käytön. Editoin, videoin, teen livelähetyksiä täydellisen hammasrivin loistaessa ja treenatulla kropalla. Hymyilen, olen aina iloinen. Tsemppaan, jaksan ja hehkun.
Huh huh.
En kuulkaa hehku. Villasukkani hehkuvat enemmän tänään kuin minä. Lämmittävätkin. Voi että. Tuntuvat oikeasti tarpeellisilta, kun marraskuinen tuuli tuivertaa ja taivas on tänään harmaa. Myrskyä jälleen luvassa.
Hah hah.
Alkoi heti helpottamaan. Pelkkä ajatusten suuntaaminen villasukkiin vapautti mieltäni. Miksi. Ehkä siksi, että minun maailmassani ne herättävät rentoutta ja kodikkuutta takaraivossani. Voisikohan joku neuloa niin ison villasukan symboliksi yritykselleni, että voisin käpertyä päiväunille sen sisälle? Hinnasta voidaan neuvotella.
Ehkä nyt onkin aika heittää härpäkkeet nurkkaan, kaivaa joogamatto esille, hengitellä. Venytellä niin kuin kissa, taipua niin kuin paju, vapauttaa takaraivo ja vetristää niskan jännitykset.
Ja jos teistä joku on taitava teknisesti, ehkä jonakin päivätä tavataan yritykseni merkeissä. Ja silloin tarjoan sinulle hyvää kahvia ja teetä ja kenties saat käpertyä villasukkaan päiväunille. Sen jälkeen, kun olet tehnyt jotakin merkittävää ja tärkeää osaamisesi kautta.
Mikä on sinun lempivuodenaikasi ja miksi? Osaatko sanoa?
Muistan lapsena rakastaneeni keskikesää. Aikaa, jolloin luonnonkukat täyttivät teiden ja peltojen pientareet. Päiviä, jolloin menimme uimaan viilentääksemme auringonlämpöistä oloamme. Niistä kesistä muistan monia kotoisia ja maanläheisiä asioita, mutta myös mielikuvan, että aurinko paistoi läpi kesän. Onkohan aika kullannut muistoni?
Vähän vanhempana tykästyin syksyn tunnelmiin, ruskan väreihin ja aamujen kirpeyteen. Niihin tuoksuihin liitän onnellisuuden uusista aluista, koulusta ja opiskeluista, harrastuksistakin. Elämän arkisesta rytmityksestä, joka tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Niihin aamuihin liitän muistoissani omalla reseptilläni keittämäni kattilakaurapuuron. Puolet maitoa, puolet vettä, Elovena-kaurahiutaleita ja ripaus suolaa. Täyteläistä ja hyvää.
Opiskeluvuosinani tuli vaihe jolloin tiedostin, että loppuvuoden vähenevä valon määrä vuorokaudessa alkoi tuntua olossani. Keho ja mieli menivät myttyrään ja mieli kaipasi katuvalojen ja opiskelustressien keskeltä pohjoisemmaksi, pehmeämmän valon ja hämärän keskelle. Rauhallisempaan rytmiin, sisäänpäinkääntyneempään tapaan olla ja hengitellä.
Vuodesta toiseen työ seurakunnan palvelijana valonmäärän vähentyessä samalla kun työmäärä joulua kohden kasvoi, tuntui monesti ristiriitaiselta. Ihan kuin minua olisi ruuvattu tiukempaan moodiin päivä päivältä. Kunnes tuli se taitekohta, jolloin suunta muuttui ja valon määrä alkoi pikku hiljaa kasvaa. Juuri joulun alla. Mielestäni tunnistin ja tunnistan sen hetken, ainakin suurinpiirtein.
Ei ole ollut yksi tai kaksi kertaa se ajatus mielessäni, että mikä voima meitä länsimaisia ihmisiä pakottaa sellaiseen ralliin ja hössötykseen loppuvuoden pimeimpänä aikana. Ahneus ja tehokkuusko vai se, että joulu on niin suuri bisnes pikkujouluineen? Että räntäsateista pimeyttä paetaan kimallukseen ja tonttulauluihin? Toisaalta niin saa ollakin, vapaaehtoisuuden periaatteella. Tunnenhan todellisia jouluihmisiä ja nautin itsekin kaikesta kauniista ja tunnelmallisesta. Mutta se toinen puoli, se tehty ja pakotettu.
Villasukat, takkatuli, glögiä ja hyvä kirja. Kukapa sellaisesta hetkestä ei nauttisi? Tähtitaivaan katseleminen ilman valosaastetta. Metsässä kävely ilman kiirettä. Pullan leipominen yhdessä läheisten kanssa. Niin? Nythän meille on annettu pyytämättä tällainen aika, jolloin ehdimme näin tehdä. Vai ehdimmekö? Poikkeusajan raamit pakottavat luomaan ajatteluumme uusia uria. Massatapahtumia ei ole, suuria joulumarkkinoita ei pidetä, yhteiset joululaulutilaisuudetkin nostetaan hyllylle ja monet kiirehtimiset tehdään toisella tavalla. Eikö tämä ole nyt se kohta, jolloin voimme itse valita. Vaivunko itse apatiaan ja näköalattomuuteen vai otanko marraskuun pimeyden uinuvana ja hoitavana pehmeytenä, sallittuna lataamisaikana? Ja joulun odotuksen läsnäolevampana ja vähemmän kiireisenä ajanjaksona.
Olennaiseen keskittyminen. Syvään hengittäminen. Pienten ilojen huomaaminen. Hetkien ainutlaatuisuuksien tiedostaminen. Hymy. Kosketus. Lämmin ajatus. Uinuvan marraskuun syvä viisaus. Elämä saa olla välillä vähemmän isoäänistä, vähemmän runsasta. Mielikin kaipaa rauhoittumista, rauhaa.
Paikka, jossa sitä voi opetella, on luonto. Luonto näyttää meille eri puolensa. Ei heinäkuun rehevyyttä ja marraskuun paljautta voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Molemmat tarvitaan, jotta tasapaino säilyy. Olkaamme tasapainoisia. Ajatelkaamme hengittävästi. Uinuva marraskuu olkoon ystävämme.
VastaaLähetä edelleen
Google Analytics -sovellus kerää sivuston käytöstä yksilöimätöntä tilastotietoa. Paina "Ok", jos hyväksyt tämän.Ok
