Minä osasin, tiesin, suunnittelin ja toteutin. Helppoa. Osaan. Tiedän. Suunnittelen ja toteutan. Mutta kelpaanko? Kuinkahan moni meistä jossakin elämän vaiheessa painii sen ajatuksen kanssa, että kelpaanko. Riitänkö oikeasti. Saanko olla itseni kokoinen vai pitääkö minun pienentää itseäni kelvatakseni tai suurentaa itseäni riittääkseni. Onko sinulle tuttuja tällaiset pohdinnat ja tunteet? Silloin kun vauhti on kova, ei edes ehdi kunnolla ajattelemaan saati kuuntelemaan omaa sisintään ja sydäntään. Elämä voi olla suorittamista ja kiirehtimistä, elämän runsauden turruttamaa ja jopa selviämistä. Pahimmillaan tulipalojen sammuttamista ja jatkuvaa pelastussuunnitelman laatimista vauhdissa. Kyllä niinkin voi elää. Niin minäkin olen elänyt. Nyt on toisin. Tunnistan sen, että vuosia siihen meni, että oppi hidastamaan. Ja kun on oppinut, ei haluaisi palata vanhaan. Tällainen tuntevampi elämä, jossa on tilaa ajattelulle, sopii minulle. Valehtelisin kuitenkin, jos kieltäisin myös kaipaavani ”tatsia” ja vauhtia. Kyllä siitä saa ”kiksejä”, kun vireystila on korkealla ja saa paljon aikaiseksi. Mutta. Minä haluan molemmat. Ja niin on monessa muussakin asiassa. Jo nuorena opiskelijana ajattelin, että kaipaan haasteita ja voisin tehdä töitä kaupunkiympäristössä. Samalla tiesin kaipaavani maanläheistä elämää luonnon helmassa, jossa voisin kävellä paljain jaloin kesäaamuna omalla pihamaalla ja nauttia luonnon ihmeistä tuoksuineen ja tunnelmineen. Kerrostaloelämä ahdisti aika ajoin paljonkin ja tunsin olevani ikään kuin puristuksissa sillipurkissa. Miten kävi? Monenlaista paikkaa ja ympäristöä olen elänyt todeksi, sekä että, mutta en yhtä aikaa. Nyt asun kompromissielämää taajamapalveluiden läheisyydessä pikkukylässä, oikeastaan kirkonkylässä, joka on rakentunut tehtaan ympärille satoja vuosia sitten. Kaupunkejakin löytyy pienen ajomatkan päästä ja samalla ympärillä on upeaa luontoa, joka kuuluu arkeen yhtä itsestään selvästi kuin hampaiden pesu. Kaikesta huolimatta kaipaan vielä lähemmäs luontoa ja yhdeksi rakkaimmaksi latauspaikakseni on tullut perheemme ”piilopirtti” takametsissä ilman mukavuuksia. Siellä koen usein tasapainoa ja sitä, että kelpaan. On hyvä olla. Luonto ei vaadi. Se on aina balanssissa ja sen väriyhdistelmätkin ovat ihan lyömättömiä, katson sitten horisonttiin tai tutkin pieniä yksityiskohtia. Mitä jos menisin tänään hetkeksi yksin luontoon. Ottaisin eväät mukaan ja opettelisin riittämään ihan juuri sen kokoisena kuin olen. En minä ole maailman keskipiste eikä minun kannata kuolemattomuuttani kiillottaa. Nöyränä, pienuuteni ja kuolemattomuuteni tunnustaen tuntisin keveyttä ja kiitollisuutta. Voi olla, että sieltä tulleena näkisin toisetkin ihmiset kelpaavina ja rakkaina. Hermoston levollistuessa tuntisin asiat todemmin ja huomaisin, että kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Minäkin riitän. Minäkin kelpaan. Kelpaan.
Sankari vai inhimillinen?
Minkälaisen esimiehen alainen haluaisit olla, sankarityypin vai inhimillisen johtajan? Suoritusyhteiskunta piiskaa meitä kiireeseen ja pinnallisuuteen. Vaikutelmiin. Sankaruuteen. Tuloksiin. Minulla on haave työelämän lisääntyvästä inhimillisyydestä. Sellaisesta, jossa on tilaa ihmettelylle, tutkimiselle ja kyseenalaistamiselle. Lupa epävarmuudellekin. Tasapainolle. Opiskelen stressinhallintavalmentajaksi. Yritän sisäistää ihmisen kokonaisvaltaisuutta solutasolta keholliseen viestintään asti. Pureutua mielen voiman vaikutuksiin ja mahdollisuuksiin. Ymmärtää hengityksen vaikutusta hermostoomme ja aivotaajuuksiimme. Ja paljon muuta, takarajaa oppimiselle ei löydy. Sanon itselleni, että tiedosta ja tietämättömyydestä ei kannata tehdä itselleen estettä valmentamisen aloittamisen suhteen. Valmennettavahan tulee ikään kuin johdettavakseni tai ainakin ohjattavakseni. Jos en löydä tasapainoa tiedon, taidon ja valmennettavan tilanteen suhteen, mennään hyvin pian suorittamisen puolelle. Kohtaamattomuuden puolelle. Jos itse vain suoritan, ohitan elämän lainalaisuudet, unohdan inhimillisyyden ja ihmisen. Sitä en halua. Olen koulutuksessani oppinut, että paineen tunteen lisääminen esim. kiireellä, on toisen ihmisen tasapainotilan horjuttamista. Kyllähän ihminen (työntekijä) viime tingassa ja kiireessä monesti saa paljon aikaan, mutta mikä tunnejälki siitä jää kehoomme ja paljonko meillä menee aikaa kovasta tilanteesta palautumiseen. Mikä on kiireen arvo lopulta? Tai liian paineisen ja suorittavan työilmapiirin aiheuttama hyvinvointivelka? Ei ole ilmaisia lounaita, sanotaan. Ei ole myöskään sankareita, jotka eivät ottaisi mahtavuutensa resursseja osaksi inhimillisten voimavarojen resursseista. Jos eivät itseltään varastaen, niin ehkä kuitenkin joltakin tai joiltakin. Kestävätkö sankaruuden kulissit? Vai onko joku oikeasti sankari? Kyllä joku voi olla oikeasti sankari. Suhteessa tekemiseen, suorittamiseen, onnistumiseen, menestymiseen. Suhteessa rooliin. Rooliin työntekijänä, urheilijana, muusikkona, johtajana. Ja sehän ei ole tullut itsestään vaan kovalla työllä. Mutta melkein pahinta, mitä tiedän, on se, jos ihminen sekoittaa itsensä sankaruuteen, unohtaa inhimillisyytensä, heikkoutensa. Onko minulla tilaa keskustella heikkouteni kanssa, jos ympäristö ei siedä heikkoutta. Voinko tulla omana itsenäni töihin, kokea hyväksyntää ja rentoutta siellä? Voinko kertoa, että elämä potkii päähän tai voimavarat eivät ole tapissaan. Mitä mustavalkoisempi on maailmamme, sitäenemmän meidän täytyy karsia asioita pois näkyviltämme. Mitä isommaksi kuplamme kasvavat, sitä kauemmaksi kuplan ulkopuolinen elämä karkaa ja kosketuspintame häviää monipuoliseen ja monimutkaiseen elämään. Elämä on monimutkaista. Viisas osaa yksinkertaistaa kaaoksenkin ja näkee ehkä olennaisen. Mutta näenkö minä? En ainakaan sankarilaseilla. Tänään haluan olla inhimillisyyden sankari. Tarkkanäköinen, mutta rakkaudellinen.
Tikapuut taivaaseen
Missä on sinun taivaasi? Onko se tavarataivas, taidetaivas, tunnetasapainotaivas vai työelämätaivas? Vai ihmisiin ja ihmisyyteen liittyvä? Luontoon vai urheiluun viittaava? Millä on eniten elämässäsi merkitystä? Mikä tuo taivaallisen olon itsellesi? Tikapuita pitkin taivaaseen? Askel askeleelta, kiiveten, kohti korkeuksia. Sitäkö haluat? Nousua yläilmoihin. Näköaloja? Vapautta? Minussa on aina ollut sellainen piirre, ehkä vaativuuskin, että haluaisin jotenkin edetä ja kehittyä. Elämässäni on ollut sellaisia vaiheita, että olen jopa vähän kehittynytkin. Mutta myös vaiheita, jolloin olen joutunut peruuttamaan, junnaamaan paikoillani tai jopa syväsukeltamaan. Näköalat ovat olleet kadoksissa. Kaikki vaiheet ovat silti tärkeitä ja kuuluvat ihmiselämään. Jatkuva nousujohteisuus tai liian korkealla keikkuminen on arvaamatonta ihmisyyden kannalta. Leuhkan, ylimielisen ja itseään täynnä olevan ihmisen lähellä ei ole kovin hyvä olla. Todennäköisesti tulee halpa tai ylikävelty olo, jotenkin arvoton tai turvaton tunne omasta osasta toisen rinnalla. Ei olla tasavertaisia tai tasa-arvoisia. En tule nähdyksi. Tilaa hengittää ei ole. Elämä on aaltoliikettä, kehittyminen askeleita eteen ja taakse, mutta kuitenkin niin, että etenemistä tapahtuu. Ja kun näkyvää todistetta ei juuri nyt näy, voi olla, että juuri silloin kypsyykin jotakin syvempää. Joka tapauksessa on hyvä asia, että meillä on tavoitteita ja unelmia. Motivaatio sisällämme ja tahtotila, joka tekee meistä pitkäjänteisiä ja samalla innostuneita. Ilman intoa sammumme, ilman suuntaa pyörimme ympyrää tai koukimme sinne tänne. Ei sekään haittaa. Tavallinenkin riittää. Jatkuva nousujohteisuus ilman nöyryyttä romahduttaa korttitalon varmasti. Tikapuut pettää ja joudumme pysähtymään, kipeästikin. Sanon silloin tällöin, että vain nuorena voi tehdä suuria tekoja. Mitä sillä tarkoitan? Sitä, että elämänkokemus ei ole tuonut vielä sellaista realistisuutta, joka laittaa harkitsemaan ja ottamaan jokaisen näkökulman huomioon. Sitä, että nuorena on kirkasotsainen, ehkä mustavalkoinenkin ja ylipäätään vapaa aikuisuuden velvollisuuksista. On helpompi keskittyä yhteen asiaan. Sitä, että maailma on rajatumpi. Oma näkökyky on rajatumpi. Idealistisuus on vielä totta ja kaikki mahdollista. Kaikki mahdollisuudet vielä avoimena. Pitäisikö siis säilyttää jonkinlainen kaikkivoipaisuuden harha, että voi saavuttaa ja menestyä? Vauhtisokeus, itsekkyys ja kovuus? ”Pois tieltä risut ja männynkävyt” -asenne? Ahneus. Omavoimaisuus, paremmuus, kilpailu. Kirjoitanko jotenkin negatiivisesti? Ehkä. Tiedän, että todellinen suuri teko, saavutus tai koettu taivashetki ei välttämättä näy ja kuulu muille. Se ei itsessään pidä ääntä. Aina sitä ei edes huomaa. Se voi kätkeytyä ja kätkeytyy kovuudelta. Se säikkyy itsekkyyttä ja ylpeyttä. Se värisee. Resonoi. Etsii vuorovaikutusta, yhteyttä. Soi. Minulle musiikki on joskus luonut taivasolon, voimakas yhteislaulu kohottanut korkeuksiin tai luonnon kauneus ja rauha avannut täydellisyyden hetken elämääni. Meissä ihmisissä oleva raadollisuus ei useinkaan anna mahdollisuutta täydelliseen harmoniaan. Voisiko sinun tähän päivään sisältyä näköaloja, taivaallisuutta, ripaus täydellisyyttä? Kyllä. Se voi olla täyttä totta heti, kun avaudut läsnäoloon, hiljaisuuteen, aistimiseen, kaikkeen hyvään, mitä on elämässäsi. Ja jos et pääse kipuamaan korkeuksiin, voit tehdä sen mielikuvissasi. Mielellä ei ole rajoja. Sinä itse rakennat todellisuutesi. Tai ainakin melkein. VastaaLähetä edelleen
Kymmenen pientä hiirtä
Menin lauantaina paiskaamaan huonoksi menneet auringonkukat maljakosta tunkiolle. Ohitin vierestä punaisen kauniin kukkaruukun, lasitetun ja liukaspintaisen, jonka piti olla tyhjä. Ajattelin viedä sen sisälle, sillä siitähän saisi lisää energiaa arkeensa. Kurkkaus ruukkuun täyttikin verkkokalvoni hiirillä. Ruukku oli täynnä pieniä, kuolleita hiiriä. Kasa hiiriä, jotka lilluivat vedessä. Päällimmäisen hiiren selkäkaari oli veden yläpuolella. Sinne olivat kuolleet, kaikki. Kaadoinpas hiiretkin tunkiolle kukkien jälkeen. Syökööt linnut ja kissat ne pienet, jopa söpöiltä näyttävät hiirulaiset. Miten ne sinne olivat joutuneet ja miksi? Ja miten niitä oli niin paljon? Olisin halunnut ymmärtää hiirten ajatuksenjuoksua ja nähdä niiden pienet vikkelät jalat, jotka kenties hetken yrittivät saada otetta ruukun liukkaasta pinnasta. Turhaan. Onko sinun elämäsikin joskus tuollaista? Saat idean (vrt. hiiri) joka vipeltää päässäsi ja innostut vertauskuvallisesti hajun perässä houkuttelevan värisen ruukkuun osingoille palkinnon perässä. Hetkinen. Et ollutkaan ainut, joka erehtyi ja meni satimeen ja siihen kuoli hiiri (vrt. idea). Joskus hiiriä (vrt. idea) vipeltää vain muutama, joskus ihan kokonainen lauma. Minne ne pitäisi ohjata? Minulla on pää, joka suoltaa ideoita. Melkeinpä niin, että kun jokin aihepiiri laittaa takaraivon liikkeelle, siellä alkaa tapahtua. Idealauma alkaa lisääntyä, ensimmäinen idea houkuttelee toisen liikkeelle, toinen kolmannen. Nyt tarvitaan jo rajausta ja liikenteenohjausta. Valikointia ja deletointia. Miten saisin ohjattua ideani sellaisille luukuille ja ruukuille, joista aukeaa kasvua ja laajempia näkymiä? Seesteistä dynaamisuutta ja konkretiaa. Voisi myös kysyä minkä perässä me ihmiset juoksemme? Onko tavoiteltu asia sen arvoinen, että kannattaa liittyä kasaan, joka lopulta tukehtuu innokkuuteensa. Oikeassa olemisen tarpeeseensa? Olemmeko ”laumaeläimiä” liiankin kanssa? Oravanpyörähän on yksi ansa, jota meille tarjoillaan. Osallistu tähän webinaariin, lue tämä kirja, osallistu tähän koulutukseen, harrasta sitä ja tätä, mene ja tee. Ole tehokas, aina vaan tehokkaampi. Omista kiire, jotta voit vakuuttaa tärkeyttäsi. Muille vai itsellesi? Onneksi löysin hiiret siinä vaiheessa, kun ne eivät vielä olleet märäntyneet. Nyt ne kenties pääsivät mukaan luonnon kiertokulkuun, onnistuneiden saalistajien palkkioiksi halpaan hintaan. Halpahintaiset ideat saavatkin märäntyä. Uudet alut, joilla on merkitystä, niille toivon ympärille vipinää, toisia yksilöitä, jopa laumaa. Olkoon tämä päivä oivallisten ideoiden päivä. Antaa ideoiden vipeltää, deletointi kannattaa siirtää huomiseen.
Kyllä
Tänään sanon Kyllä elämälle. Tänään istutan omenapuun, ompelen verhot ja korjaan ratkenneita pyyherenksuja, vertauskuvallisesti. Tänään rauhoitun ja hengitän. Olen läsnä. Kiitän. Tänään on se hetki, jolloin avaan uusia ovia. Ihan konkreettisesti. Kannoimme mieheni kanssa työtilaani siivousvälineitä, tartuimme imuriin ja moppiin. On aika ottaa uusia askeleita ja uskaltaa. Tervetuloa elämä. Hihat on taas kääritty, nyt vähän vielä pidemmälle. Tänä syksynä taas opiskelen. Tällä kertaa stressinhallintaa. Ihan valmentajaksi asti. ”Aivojen tehokkuuden kannalta on tärkeää, että pystymme keskittymään ilman häiriötä yhteen asiaan kerrallaan.” Siinä yksi pysäyttävä lause, jonka olen sisäistänyt jo Ursus -stressinhallinta- ja resilienssikoulutuksen materiaalista. Luulen, että kyseinen asia on yksi suurimpia haasteita tämän ajan ihmisen arjessa. Ainakin minun. On vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Olla joka solullaan tässä hetkessä. Siihen vaivaan on lääkkeenä myös tämä työskentelytilani. Kaikki mitä teemme, tapahtuu tässä hetkessä. Ja vain siinä. Joskus se työ on näkymätöntä, mielen oivalluksia ja prosesseja. Tai sitten se on konkretiaa, suorittavaa ja toteuttavaa. Sellaista, jonka muutkin voivat todeta ja arvottaa. Minun näkymätön työmaani on takaraivossani. Siellä on muhinut paljon ideoita, monien vuosien ajan. Nyt haluan saada konkreettista aikaan, siis sellaista toimintaa, joka näkyy sillä tavalla ulospäin, että koen sillä olevan merkitystä. Ilmassa lilluvat ideat ja visiot ovat vain ilmassa lilluvia ideoita ja visioita. Niitä tarvitaan, mutta niillä ei lopulta ole mitään merkitystä, jos ne eivät konkretisoidu todeksi, elämäksi tässä ja nyt. Mikä on lopulta tärkeää. Sekö, että olen elävinäni vai se, että koen eläväni. Sekö, että teen sitä, mitä luulen, että minulta odotetaan vai niin, että teen sitä, mitä koen, että juuri minun kuuluu tehdä. Korvike-elämää on monenlaista. Nyt jälleen raaputan pintaa ja kysyn todellisen elämän perään. Tässä hetkessä minulla on kaikki mahdollisuudet. Kaikki ne, joille sanon kyllä. Ilman sisäistä valppautta ja tiedostamista elän uinuen, puolivaloilla. Joskus nekin hetket ovat tarpeen, mutta niihin ei ole syytä jäädä. Eteenpäin on elävän mieli. Kokeile sinäkin sanoa tänään kyllä. Jos joku kaipaa aikaasi, sano siihen tänään kyllä. Huomenna se voi olla myöhäistä. Se, että on elänyt, sen muistaa kyllä. Ei kipuakaan tarvitse paeta ja vastustaa. Sillekin voi sanoa kyllä, jos haluaa päästä eteenpäin. Oikotietä ei ole. Elämäni on tässä, tässä askeleessa ja tässä hengityksessä. Kyllä, niin se on.
Ei
Onko sinun helppo sanoa ei? Joskus rajojen vetäminen ja ein sanominen on pakollista elämän jatkumiselle tai elämänlaadun parantamiselle. Erityisen tärkeää se on tunnolliselle, ylivastuulliselle ja miellyttämiseen taipuvaiselle ihmiselle. Ja läheisriippuvaiselle ihmiselle. Olin kerran sellaisessa työpaikassa, jossa minulle alkukeskustelussa esimiehen taholta sanottiin, että täällä ei sitten sanota koskaan ei työtehtäville. Minä vakuuttelin heti, että töitä minä tänne olenkin tullut tekemään. Ja niin se sitten menikin käytännössä. Töitä tuli tehtyä ja paljon. Elin pitkälle työn ehdoilla, kun kyse oli työajattomasta työstä. Nuorena ja perheettömänä se voikin jonkin aikaa onnistua, mutta rajansa kaikella. Oli vähän erikoista jälkeenpäin ajateltuna, että kukaan ei oikein ollut vastuussa minun työssä jaksamisesta. Tai ainakaan ne, joilla olisi siitä pitänyt olla vastuu. Muistan joskus 16 tunnin työpäivän jälkeen purskahdelleeni itkuun pienestäkin asiasta. Empaattisimmat ja tarkkanäköisimmät työkaverit kyllä pysähtyivät joskus vierelleni ja muistuttivat siitä, että nyt stop, muista kuinka tärkeä olet. Tilannetta ei helpottanut se, että työssä oli myös imua ja puitteet mitä hienoimmat. Kuinka usein tällaisia rehellisyyteen ja ahkeruuteen kasvatettuja työntekijöitä käytetään myös hyväksi. Työnantaja hyötyy nuoresta ja innokkaasta työntekijästä, joka ei kokemattomuuttaan tiedä kokonaiskenttää tai hänelle ei sitä kerrota. Eikä työkaveritkaan välttämättä jätä kokeilematta, mihin asti olet valmis joustamaan. Joustava työntekijähän on unelma. Minulle tila hengittää eli vapaus on tärkeä asia. Sen olen elämän myötä ja asioiden paljouden keskellä havainnut, että vapauteen tarvitaan rajojen asettelun taitoa. Ein sanomista. Kaikkea ei voi saada. Valintojakin on tehtävä. Sitoutumista ja orjuuttakaan ei aina itse erota toisistaan. Suurin työmaa minulla on ollut omien ajatusteni kanssa eli ihan oman pääkoppani sisällä. Mihin annan aikani, käytän energiani ja osaanko johtaa itseäni niin, että aikaa jää myös elämää rikastuttaville asioille ja palautumiselle. Monesti elämässä mennään vaan putkessa päivä kerrallaan, pahimpina hetkinä ”tulipaloja sammutellen”, jolloin pohtimiseen ja itsensä kuunteluun ei edes oikein ole mahdollisuutta. Se kostautuu sitten viimeistään löysemmällä hetkellä, jolloin huomaa, että varaventtiilejäkään ei enää löydy. ”Kone leikkaa kiinni” pahimmassa tapauksessa. Se, että omistaa perheen ja lapsia, opettaa monenlaista. Organisoiminen on pakollista ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen suotavaa. Joskus on perheen vuoksi sanottava ei, sanoakseen kyllä lapsilleen. Parisuhteenkin vuoksi on hyvä osata tehdä rajauksia ja opeteltava ein sanomista. Vain sitä kautta voi täysin vapaasti sanoa kyllä. Näin tehdään, tämä on hyvä juttu ja nyt löytyi tällekin vihdoin aikaa. Valintojen tekemisen tärkeys korostuu tällaisen aikana, kun pelkkä some saattaa imaista meidät pois läheisten kanssa yhteisen tekemisen ilosta. Läsnäolo vaatii tyhjän tilan, aidon kohtaamisen. Katsotaan tänään toisiamme silmiin. Sanotaan kyllä arvokkaille asioille ja ei niille, jotka syövät elämän enegiaamme väärällä tavalla. Me vanhemmat olemme esimerkkinä myös omille lapsillemme tässä asiassa. Ja meistä jokainen voi haastaa itseänsä tietoisen läsnäolon tilaan. Ota vaikka mansikka suuhusi ja maistele sitä hitaasti ja rauhallisesti. Ja hymyile sen jälkeen. Koskaan ei maailmassa ole liikaa hyvää mieltä. Hyvä mieli tarttuu. Kesämielikin.
Ilon ikävässä
Tänään minä ristin kätenikiitänkiitän siitä, että elänja tunnen Minussa asuu tunneon aina asunuton aina halunnut asua enkä ole koskaan halunnutettä niin ei olisi Joskus on sattunut syvälle astija hyvin kipeästi välillä on tuntunut, ettäkevyesti minua on vain kosketettu ohimennen hipaistu eikä niitä voi järjestykseen laittaakumpi parempi Iloakin on minulle annettuei niin paljon kuin haluaisinmutta sitäkin väkevästi välilläniin että ihan maha kippurassa tai hohottaenjoskus jopa ääni pihisten on tullut naurettua ilmat pihalle Ei ehkä niin fiksunoloistamutta terveellistä kyllä Tunnen ihmisenjoka säikähti omaa naurahdustaanei ollut sitä ennen kuullutkaan oli niin tottunut sisäänpäin hymyilemäänja omille vitseille vain itseksensä hymähtelemään Nyt minulla on ikävä nauruaniin, että tuntuu että yhtä lähekkäin kuin joskus itku ja nauru ovat,olisivat sulassa sovussa tutut ja tuntemattomat saman ilon äärellätyrskimässä ja hyrskimässä Kyllä tätä lajia on kuulkaas nyt nähty riittävästi tätä äänetöntäryppyotsaistahuolestunutta koko ajan pelkäävääelämää hyljeksivääihmisyyttä kaukaa katsovaa arvioijaa En kuulkaa enää odottelealan nauramaan koko naamallani en naamari päässävaan ihan omalla naamallaniniin että sielu paistaa kitalaesta ja teehörpyt lentävät vastapäisen istuskelijan rinnuksille On herättäväpitkästä unesta todellisuuteen todelliseen iloon, elämään Tulethan mukaan on niin ikävä sinuaja yhteistä naurua Ilo on yhteinen asiajaettuna tuplaantuva VastaaLähetä edelleen
Riippumatto
Ostin äskettäin kaksi riippumattoa. Testaaminen metsässä odottaa nurkan takana. Haluan kokea luonnon keskellä sen riippumaton pienen keinunnan ja ympärilläni lintujen laulut. Kun kevät herää, se innostaa. Kun se odotuttaa, se tuskastuttaa. Kun se vihdoin on täydessä loistossa, alkaa itsekin loistamaan. Tai sitten ei. Huomaan monesti olevani keväisin kahtiajakoinen. Sitä ikään kuin odottaa uuden alkua. Pitkän talven jälkeen tarttumista uusin voimin valon ja lämmön siivittämänä kohti täyttä elämää. Uinumisen sijaan. Samaan aikaan joku sisälläni vielä jarruttaa, juuri silloin kun se lämpöaalto tulee. Täytyy odottaa, että sielukin pääsee mukaan lämpöön. Täytyy siis lämmitellä ensin. Juoda teetä ja kahvia pohdiskellen takapihalla monta kertaa ja käynnistellä konettansa uudestaan ja uudestaan. Vanhuuttako? Luonnon herääminen sykähdyttää aina. Joka kevät ensimmäinen vierailu paikallisella kasvihuonepuutarhalla saa mieleni pehmenemään ja soluni kohisemaan. Ensimmäisten orvokkien istuttaminen ruukkuun on melkein verrattavissa siihen hetkeen, kun Suomen Turku julistaa Joulurauhan. Pyhä hetki, jota ei halua jättää väliin. Tänään on lämmin. Yhtä lämmin kuin kesällä. Eilenkin oli. Lapsiperheessä se tarkoittaa sitä, että joku haluaa varmasti uimaan ja kavereiden kanssa viihdytään keulimassa pyörillä normaalia pitempään. Tytöt kaivavat hellehatut esille ja kaikki ovat paremmalla tuulella. Pihalla istuessa saa todistaa sitä, että ympäristössä riittää liikettä. Moni kuopsuttaa puutarhaansa ja linnut sirkuttavat energisesti. Elämä on palannut pieneen kyläämme takaisin. Poikkeusajan voi melkein unohtaa. Nyt kun olen jo yli vuoden ollut viraton, olen ikään kuin voinut tarkastella elämää oravanpyörän ulkopuolelta. Olen samaistunut vapaaseen taiteilijaan, yrittäjään, työttömään, syrjäytyneseen, varattomaan, voimattomaan, näköalattomaan, innostuneeseen, energiseen, toiveikkaaseen, epätoivoiseen, äänettömään ja äänelliseen. Paperittomaan en ole voinut samaistua, sen verran on hyvinvointivaltion edut myös kirkastuneet. Tyhjän päällä ei ole tarvinnut päiväänsä aloittaa. Koti on ollut suojana, ruokaa ja läheisiä on ollut tarjolla joka ainoa päivä. Miten tämän elämän nyt ottaisi, kun se kesä sitten tulikin? Vieläkö jaksan antaa arvon kiireettömyydelle vai haluanko takaisin sykkeeseen? Monesti mietin sitä, että voi kun kohtuullinen riittäisi. Se, että tulisi tasapainoisempi jako arkeen. Ei tarvitsisi valita joko tai, vaan vaihtoehtoja löytyisi. Varsinkin silloin, kun kotona kasvaa lapsia ja nuoria. Että voisit elää arkea heidän kanssaan läsnäollen, et kaikkesi antaneena. Nämä ovat arvopohdintoja. Jos vielä joskus olisin osa jotakin työyhteisöä, toivoisin sellaista työympäristöä, jossa voisi keskittyä tehokkaasti työntekoon. Ja tärkeät tauot haluaisin pitää kerran päivässä ottaen päiväunet riippumatossa tai juoden teeta tai kahvia viherhuoneessa, jossa ei olisi yhtään teknistä härpäkettä. Siellä saisi olla joko hiljaa tai jos kohtaisi työkaverin, voisi jutella ilman syyllisyyttä. Utopiaako? Aika näyttää. Riippumatto symbolisoi minulle mielen ja ajattelun vapautta, luovuutta, liikettä, suojaa, rauhaa ja ympäristön havainnoimista. Havainnointi on vaikeaa, jos on kiire. Läsnäolon tilassa olen valppaampi. Tänään toivon itselleni ja sinulle riippumattomaisia olotiloja. Levollisuutta ja valppautta. Ja sitä kirkasta ajattelua, että suunnat pysyvät selvillä. Jatkuvaaan harhailuun elämä on liian lyhyt. VastaaLähetä edelleen
Toivon aavistus
Tänään minä tiedän,että tulee se päivä vieläjolloin istumme kynttilän loisteessalounaallajutellen leppoisasti tasavertaisina samassa tilassasamaa kieltä puhuen nytkin olemme hetkiä samassa tilassane ovat kuin hipaisuja muistuttamassa minua, että tämä on väliaikaista tämä menee ohi jää taakse niin kuin lapsuuskoti, josta oli lähdettäväkun elämä kutsui ei kukaan päätä särkyäei huvikseenei ilkeyttään särkynyt kohta oli hauraskieroon vääntynytväännöstä haprastunut sen kuului särkyäettä voi rakentua uudelleensuoraksiehjäksi mieleltään vakaaksi monesti se särkyneintervein sanattomasti kipua kantaneenakuormaansa väsyneenälopen uupuneenakatkennut painosta jonka muut olivat taitavasti hänen selkäänsä asettaneet uhriuhriuhri UHRI Ystävä rakas,ei sinun syytäsi
Totuudellisuus
Miksi on vaikeaa olla totuudellinen? Miksi on helpompi lähteä mukaan pienen valheen valjastamaan pyöritykseen mukaan kuin osata kyseenalaistaa riittävästi? Joskus joudumme epämiellyttäviin tilanteisiin. Jokin vaisto varoittaa vaarasta, mutta et saa kiinni sanojen kautta sitä, mistä on kysymys. Sanat ovat petollisia. Hyvän käytöksen ja muodollisuuden ja korrektiuden vaatimuskin on petollista. Voimme elää vaikutelmien, manipulaatioiden ja naamareiden sekamelskassa. Tosi surullista on, jos tuollainen ilmapiiri tunkeutuu henkilökohtaiseen elämääsi. Sinut revitään mukaan ja sinut revitään rikki. Miten olet itsesi puolella? Onko niukkuus sitä, joka laittaa taistelemaan? Onko minulla jotakin vähemmän omasta mielestäni ja toisella enemmän? Tuo toisen oma kaikkinensa on uhka minulle ja se täytyy nyt kyllä saada toiselta pois tai ainakin puolittumaan. Ja koska itse en pysty yksin siihen urakkaan, otanpa muutaman vaikutusvaltaisen kaverin tähän mukaani. Taidoillani ja sanoillani on nyt tehoa, kun oikein taitavasti taktikoin tämän pelini. Tällaista tapahtuu. Ruma temppu tai likainen peli voi olla todellakin elämämme arkipäivää. Eikä voittajia lopulta ole. Jokainen osapuoli häviää isossa kuvassa. Kateuden valta syö saaliin, vie kalatkin vedestä. Ja vesi velloo roskissansa sen jälkeen. Synnyttää jätekasoja pinnan alle, vaikka niitä on vaikea nähdä ja niistä on vielä vaikeampi päästä eroon. On konkreettisestikin vaikeaa puhdistaa pitkälle saastunutta merta. Mitä pitemmälle saaste on levinnyt, sitä vaikeampi on nähdä alkuperäisen myrkyn sisältöä. Myrkky kerää myrkkyä, roska lisää roskaa. Vellomme epämääräisyyden aalloissa. Totuus ja rakkaus kuuluvat yhteen. Vapaus ja rakkaus kuuluvat yhteen. Ystävyyttäkään ei voi ostaa, ei myydä. Hyvä tahto voi kyllä viedä harhaan. Voit antaa väärässä kohti liikaa joustoa ja sitten löydät itsesi tilanteesta, joka tulee odottamatta. Joudut oppikouluun. Tai pahimmassa tapauksessa elonjäämistaisteluun. Joko fyysisesti tai henkisesti, sielustasi puhumattakaan. Osa tunnistaa jotakin siitä, mistä kirjoitan. Se, joka on säästynyt syviltä taisteluilta, ei ehkä ymmärrä, mistä kirjoitan. Minun elämässäni on tullut vastaan useampi kierros, jotka ovat olleet tuhon voiman sävyttämiä. Tunnistamisen ja tiedostamisen kyky on ainoa, joka auttaa pois myrskyn silmästä. Ja mitä nopeammin se tapahtuu, sen parempi. Näennäinen tappio voi olla elämäsi suurin voitto. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Ja tärkeimmät asiat voi nähdä vain sydämellä. Niin sanotaan Pikku Prinssi -kirjassakin. Ja siellä sanotaan myös niin, että se, minkä olet kesyttänyt, siitä olet vastuussa. Vastuu on iso sana. Ja rakkaus vielä isompi. Se peittää paljon vikoja ja sietää keskeneräisyyttämme. Mutta se elää vain totuudessa ja vapaudessa. Totuudessa. Ja vapaudessa. VastaaLähetä edelleen