Missä on sinun taivaasi? Onko se tavarataivas, taidetaivas, tunnetasapainotaivas vai työelämätaivas? Vai ihmisiin ja ihmisyyteen liittyvä? Luontoon vai urheiluun viittaava? Millä on eniten elämässäsi merkitystä? Mikä tuo taivaallisen olon itsellesi?
Tikapuita pitkin taivaaseen? Askel askeleelta, kiiveten, kohti korkeuksia. Sitäkö haluat? Nousua yläilmoihin. Näköaloja? Vapautta?
Minussa on aina ollut sellainen piirre, ehkä vaativuuskin, että haluaisin jotenkin edetä ja kehittyä. Elämässäni on ollut sellaisia vaiheita, että olen jopa vähän kehittynytkin. Mutta myös vaiheita, jolloin olen joutunut peruuttamaan, junnaamaan paikoillani tai jopa syväsukeltamaan. Näköalat ovat olleet kadoksissa.
Kaikki vaiheet ovat silti tärkeitä ja kuuluvat ihmiselämään. Jatkuva nousujohteisuus tai liian korkealla keikkuminen on arvaamatonta ihmisyyden kannalta. Leuhkan, ylimielisen ja itseään täynnä olevan ihmisen lähellä ei ole kovin hyvä olla. Todennäköisesti tulee halpa tai ylikävelty olo, jotenkin arvoton tai turvaton tunne omasta osasta toisen rinnalla. Ei olla tasavertaisia tai tasa-arvoisia. En tule nähdyksi. Tilaa hengittää ei ole.
Elämä on aaltoliikettä, kehittyminen askeleita eteen ja taakse, mutta kuitenkin niin, että etenemistä tapahtuu. Ja kun näkyvää todistetta ei juuri nyt näy, voi olla, että juuri silloin kypsyykin jotakin syvempää. Joka tapauksessa on hyvä asia, että meillä on tavoitteita ja unelmia. Motivaatio sisällämme ja tahtotila, joka tekee meistä pitkäjänteisiä ja samalla innostuneita. Ilman intoa sammumme, ilman suuntaa pyörimme ympyrää tai koukimme sinne tänne. Ei sekään haittaa. Tavallinenkin riittää. Jatkuva nousujohteisuus ilman nöyryyttä romahduttaa korttitalon varmasti. Tikapuut pettää ja joudumme pysähtymään, kipeästikin.
Sanon silloin tällöin, että vain nuorena voi tehdä suuria tekoja. Mitä sillä tarkoitan? Sitä, että elämänkokemus ei ole tuonut vielä sellaista realistisuutta, joka laittaa harkitsemaan ja ottamaan jokaisen näkökulman huomioon. Sitä, että nuorena on kirkasotsainen, ehkä mustavalkoinenkin ja ylipäätään vapaa aikuisuuden velvollisuuksista. On helpompi keskittyä yhteen asiaan. Sitä, että maailma on rajatumpi. Oma näkökyky on rajatumpi. Idealistisuus on vielä totta ja kaikki mahdollista. Kaikki mahdollisuudet vielä avoimena.
Pitäisikö siis säilyttää jonkinlainen kaikkivoipaisuuden harha, että voi saavuttaa ja menestyä? Vauhtisokeus, itsekkyys ja kovuus? ”Pois tieltä risut ja männynkävyt” -asenne? Ahneus. Omavoimaisuus, paremmuus, kilpailu.
Kirjoitanko jotenkin negatiivisesti? Ehkä. Tiedän, että todellinen suuri teko, saavutus tai koettu taivashetki ei välttämättä näy ja kuulu muille. Se ei itsessään pidä ääntä. Aina sitä ei edes huomaa. Se voi kätkeytyä ja kätkeytyy kovuudelta. Se säikkyy itsekkyyttä ja ylpeyttä. Se värisee. Resonoi. Etsii vuorovaikutusta, yhteyttä. Soi.
Minulle musiikki on joskus luonut taivasolon, voimakas yhteislaulu kohottanut korkeuksiin tai luonnon kauneus ja rauha avannut täydellisyyden hetken elämääni. Meissä ihmisissä oleva raadollisuus ei useinkaan anna mahdollisuutta täydelliseen harmoniaan.
Voisiko sinun tähän päivään sisältyä näköaloja, taivaallisuutta, ripaus täydellisyyttä? Kyllä. Se voi olla täyttä totta heti, kun avaudut läsnäoloon, hiljaisuuteen, aistimiseen, kaikkeen hyvään, mitä on elämässäsi. Ja jos et pääse kipuamaan korkeuksiin, voit tehdä sen mielikuvissasi. Mielellä ei ole rajoja.
Sinä itse rakennat todellisuutesi. Tai ainakin melkein.
 | VastaaLähetä edelleen |