Juuri nyt haluaisin huutaa kuulle hulluuteni, erityisherkkyyteni, väsymykseni. Tämän syksyn käsittämättömän raskaan stressini. Sen, kun mikään ei aukea eikä mikään sulkeudu. Kun vipuja riittää ja niitä päivittäin vääntelee eikä yksikään niistä väännä mitään eri asentoon tässä elämässäni. Loputon lievä ylämäki, joka on vienyt voimat. Loputon kysymystulva päässäni oman elämäntehtäväni luonteesta, paikasta, suunnasta ja suunnitelmasta. Jos löytäisin polun, joka pikkuhiljaa kaartaisi alas metsään ja laaksoon. Jos yllättyisin matkalla ruohojen tuoreudesta, tuoksusta, elinvoimasta. Jos aurinko lopulta häikäisisi näkymääni, jossa sadepisarat tanssisivat höyryävällä ikiaikaisella kalliolla. Metsä, aurinko ja kallio. Ja sade. Tule ja tulkaa jo.
Tämä runo on kirjoitettu syksyllä 2019. Silloin, kun en nähnyt vielä tulevia ratkaisujani, mutta etsin niitä. Tämän hetken näkymä on jo erilainen ja äänetön huuto on lakannut.
