Kategoria: Luonto

Julkaistu

Kelpaanko?

Minä osasin, tiesin, suunnittelin ja toteutin. Helppoa.

Osaan. Tiedän. Suunnittelen ja toteutan. Mutta kelpaanko?

Kuinkahan moni meistä jossakin elämän vaiheessa painii sen ajatuksen kanssa, että kelpaanko. Riitänkö oikeasti. Saanko olla itseni kokoinen vai pitääkö minun pienentää itseäni kelvatakseni tai suurentaa itseäni riittääkseni. Onko sinulle tuttuja tällaiset pohdinnat ja tunteet?

Silloin kun vauhti on kova, ei edes ehdi kunnolla ajattelemaan saati kuuntelemaan omaa sisintään ja sydäntään. Elämä voi olla suorittamista ja kiirehtimistä, elämän runsauden turruttamaa ja jopa selviämistä. Pahimmillaan tulipalojen sammuttamista ja jatkuvaa pelastussuunnitelman laatimista vauhdissa. Kyllä niinkin voi elää.

Niin minäkin olen elänyt. Nyt on toisin. Tunnistan sen, että vuosia siihen meni, että oppi hidastamaan. Ja kun on oppinut, ei haluaisi palata vanhaan. Tällainen tuntevampi elämä, jossa on tilaa ajattelulle, sopii minulle. Valehtelisin kuitenkin, jos kieltäisin myös kaipaavani ”tatsia” ja vauhtia. Kyllä siitä saa ”kiksejä”, kun vireystila on korkealla ja saa paljon aikaiseksi.

Mutta. Minä haluan molemmat. Ja niin on monessa muussakin asiassa. Jo nuorena opiskelijana ajattelin, että kaipaan haasteita ja voisin tehdä töitä kaupunkiympäristössä. Samalla tiesin kaipaavani maanläheistä elämää luonnon helmassa, jossa voisin kävellä paljain jaloin kesäaamuna omalla pihamaalla ja nauttia luonnon ihmeistä tuoksuineen ja tunnelmineen. Kerrostaloelämä ahdisti aika ajoin paljonkin ja tunsin olevani ikään kuin puristuksissa sillipurkissa.

Miten kävi? Monenlaista paikkaa ja ympäristöä olen elänyt todeksi, sekä että, mutta en yhtä aikaa. Nyt asun kompromissielämää taajamapalveluiden läheisyydessä pikkukylässä, oikeastaan kirkonkylässä, joka on rakentunut tehtaan ympärille satoja vuosia sitten. Kaupunkejakin löytyy pienen ajomatkan päästä ja samalla ympärillä on upeaa luontoa, joka kuuluu arkeen yhtä itsestään selvästi kuin hampaiden pesu.

Kaikesta huolimatta kaipaan vielä lähemmäs luontoa ja yhdeksi rakkaimmaksi latauspaikakseni on tullut perheemme ”piilopirtti” takametsissä ilman mukavuuksia. Siellä koen usein tasapainoa ja sitä, että kelpaan. On hyvä olla.

Luonto ei vaadi. Se on aina balanssissa ja sen väriyhdistelmätkin ovat ihan lyömättömiä, katson sitten horisonttiin tai tutkin pieniä yksityiskohtia. Mitä jos menisin tänään hetkeksi yksin luontoon. Ottaisin eväät mukaan ja opettelisin riittämään ihan juuri sen kokoisena kuin olen. En minä ole maailman keskipiste eikä minun kannata kuolemattomuuttani kiillottaa. Nöyränä, pienuuteni ja kuolemattomuuteni tunnustaen tuntisin keveyttä ja kiitollisuutta.

Voi olla, että sieltä tulleena näkisin toisetkin ihmiset kelpaavina ja rakkaina. Hermoston levollistuessa tuntisin asiat todemmin ja huomaisin, että kaikki on hyvin.

Kaikki on hyvin. Minäkin riitän. Minäkin kelpaan. Kelpaan.

Julkaistu

Tikapuut taivaaseen

Missä on sinun taivaasi? Onko se tavarataivas, taidetaivas, tunnetasapainotaivas vai työelämätaivas? Vai ihmisiin ja ihmisyyteen liittyvä? Luontoon vai urheiluun viittaava? Millä on eniten elämässäsi merkitystä? Mikä tuo taivaallisen olon itsellesi?

Tikapuita pitkin taivaaseen? Askel askeleelta, kiiveten, kohti korkeuksia. Sitäkö haluat? Nousua yläilmoihin. Näköaloja? Vapautta?

Minussa on aina ollut sellainen piirre, ehkä  vaativuuskin, että haluaisin jotenkin edetä ja kehittyä. Elämässäni on ollut sellaisia vaiheita, että olen jopa vähän kehittynytkin. Mutta myös vaiheita, jolloin olen joutunut peruuttamaan, junnaamaan paikoillani tai jopa syväsukeltamaan. Näköalat ovat olleet kadoksissa.

Kaikki vaiheet ovat silti tärkeitä ja kuuluvat ihmiselämään. Jatkuva nousujohteisuus tai liian korkealla keikkuminen on arvaamatonta ihmisyyden kannalta. Leuhkan, ylimielisen ja itseään täynnä olevan ihmisen lähellä ei ole kovin hyvä olla. Todennäköisesti tulee halpa tai ylikävelty olo, jotenkin arvoton tai turvaton tunne omasta osasta toisen rinnalla. Ei olla tasavertaisia tai tasa-arvoisia. En tule nähdyksi. Tilaa hengittää ei ole.

Elämä on aaltoliikettä, kehittyminen askeleita eteen ja taakse, mutta kuitenkin niin, että etenemistä tapahtuu. Ja kun näkyvää todistetta ei juuri nyt näy, voi olla, että juuri silloin kypsyykin jotakin syvempää. Joka tapauksessa on hyvä asia, että meillä on tavoitteita ja unelmia. Motivaatio sisällämme ja tahtotila, joka tekee meistä pitkäjänteisiä ja samalla innostuneita. Ilman intoa sammumme, ilman suuntaa pyörimme ympyrää tai koukimme sinne tänne. Ei sekään haittaa. Tavallinenkin riittää. Jatkuva nousujohteisuus ilman nöyryyttä romahduttaa korttitalon varmasti. Tikapuut pettää ja joudumme pysähtymään, kipeästikin.

Sanon silloin tällöin, että vain nuorena voi tehdä suuria tekoja. Mitä sillä tarkoitan? Sitä, että elämänkokemus ei ole tuonut vielä sellaista realistisuutta, joka laittaa harkitsemaan ja ottamaan jokaisen näkökulman huomioon. Sitä, että nuorena on kirkasotsainen, ehkä mustavalkoinenkin ja ylipäätään vapaa aikuisuuden velvollisuuksista. On helpompi keskittyä yhteen asiaan. Sitä, että maailma on rajatumpi. Oma näkökyky on rajatumpi. Idealistisuus on vielä totta ja kaikki mahdollista. Kaikki mahdollisuudet vielä avoimena.

Pitäisikö siis säilyttää jonkinlainen kaikkivoipaisuuden harha, että voi saavuttaa ja menestyä? Vauhtisokeus, itsekkyys ja kovuus? ”Pois tieltä risut ja männynkävyt” -asenne? Ahneus. Omavoimaisuus, paremmuus, kilpailu.

Kirjoitanko jotenkin negatiivisesti? Ehkä. Tiedän, että todellinen suuri teko, saavutus tai koettu taivashetki ei välttämättä näy ja kuulu muille. Se ei itsessään pidä ääntä. Aina sitä ei edes huomaa. Se voi kätkeytyä ja kätkeytyy kovuudelta. Se säikkyy itsekkyyttä ja ylpeyttä. Se värisee. Resonoi. Etsii vuorovaikutusta, yhteyttä. Soi.

Minulle musiikki on joskus luonut taivasolon, voimakas yhteislaulu kohottanut korkeuksiin tai luonnon kauneus ja rauha avannut täydellisyyden hetken elämääni. Meissä ihmisissä oleva raadollisuus ei useinkaan anna mahdollisuutta täydelliseen harmoniaan.

Voisiko sinun tähän päivään sisältyä näköaloja, taivaallisuutta, ripaus täydellisyyttä? Kyllä. Se voi olla täyttä totta heti, kun avaudut läsnäoloon, hiljaisuuteen, aistimiseen, kaikkeen hyvään, mitä on elämässäsi. Ja jos et pääse kipuamaan korkeuksiin, voit tehdä sen mielikuvissasi. Mielellä ei ole rajoja.

Sinä itse rakennat todellisuutesi. Tai ainakin melkein. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Riippumatto

Ostin äskettäin kaksi riippumattoa. Testaaminen metsässä odottaa nurkan takana. Haluan kokea luonnon keskellä sen riippumaton pienen keinunnan ja ympärilläni lintujen laulut.

Kun kevät herää, se innostaa. Kun se odotuttaa, se tuskastuttaa. Kun se vihdoin on täydessä loistossa, alkaa itsekin loistamaan.

Tai sitten ei.

Huomaan monesti olevani keväisin kahtiajakoinen. Sitä ikään kuin odottaa uuden alkua. Pitkän talven jälkeen tarttumista uusin voimin valon ja lämmön siivittämänä kohti täyttä elämää. Uinumisen sijaan. Samaan aikaan joku sisälläni vielä jarruttaa, juuri silloin kun se lämpöaalto tulee. Täytyy odottaa, että sielukin pääsee mukaan lämpöön. Täytyy siis lämmitellä ensin. Juoda teetä ja kahvia pohdiskellen takapihalla monta kertaa ja käynnistellä konettansa uudestaan ja uudestaan. Vanhuuttako?

Luonnon herääminen sykähdyttää aina. Joka kevät ensimmäinen vierailu paikallisella kasvihuonepuutarhalla saa mieleni pehmenemään ja soluni kohisemaan. Ensimmäisten orvokkien istuttaminen ruukkuun on melkein verrattavissa siihen hetkeen, kun Suomen Turku julistaa Joulurauhan. Pyhä hetki, jota ei halua jättää väliin. 

Tänään on lämmin. Yhtä lämmin kuin kesällä. Eilenkin oli. Lapsiperheessä se tarkoittaa sitä, että joku haluaa varmasti uimaan ja kavereiden kanssa viihdytään keulimassa pyörillä normaalia pitempään. Tytöt kaivavat hellehatut esille ja kaikki ovat paremmalla tuulella. Pihalla istuessa saa todistaa sitä, että ympäristössä riittää liikettä. Moni kuopsuttaa puutarhaansa ja linnut sirkuttavat energisesti. Elämä on palannut pieneen kyläämme takaisin. Poikkeusajan voi melkein unohtaa.

Nyt kun olen jo yli vuoden ollut viraton, olen ikään kuin voinut tarkastella elämää oravanpyörän ulkopuolelta. Olen samaistunut vapaaseen taiteilijaan, yrittäjään, työttömään, syrjäytyneseen, varattomaan, voimattomaan, näköalattomaan, innostuneeseen, energiseen, toiveikkaaseen, epätoivoiseen, äänettömään ja äänelliseen. Paperittomaan en ole voinut samaistua, sen verran on hyvinvointivaltion edut myös kirkastuneet. Tyhjän päällä ei ole tarvinnut päiväänsä aloittaa. Koti on ollut suojana, ruokaa ja läheisiä on ollut tarjolla joka ainoa päivä.

Miten tämän elämän nyt ottaisi, kun se kesä sitten tulikin? Vieläkö jaksan antaa arvon kiireettömyydelle vai haluanko takaisin sykkeeseen? Monesti mietin sitä, että voi kun kohtuullinen riittäisi. Se, että tulisi tasapainoisempi jako arkeen. Ei tarvitsisi valita joko tai, vaan vaihtoehtoja löytyisi. Varsinkin silloin, kun kotona kasvaa lapsia ja nuoria. Että voisit elää arkea heidän kanssaan läsnäollen, et kaikkesi antaneena.

Nämä ovat arvopohdintoja. Jos vielä joskus olisin osa jotakin työyhteisöä, toivoisin sellaista työympäristöä, jossa voisi keskittyä tehokkaasti työntekoon. Ja tärkeät tauot haluaisin pitää kerran päivässä ottaen päiväunet riippumatossa tai juoden teeta tai kahvia viherhuoneessa, jossa ei olisi yhtään teknistä härpäkettä. Siellä saisi olla joko hiljaa tai jos kohtaisi työkaverin, voisi jutella ilman syyllisyyttä. Utopiaako? Aika näyttää.

Riippumatto symbolisoi minulle mielen ja ajattelun vapautta, luovuutta, liikettä, suojaa, rauhaa ja ympäristön havainnoimista. Havainnointi on vaikeaa, jos on kiire. Läsnäolon tilassa olen valppaampi.

Tänään toivon itselleni ja sinulle riippumattomaisia olotiloja. Levollisuutta ja valppautta. Ja sitä kirkasta ajattelua, että suunnat pysyvät selvillä. Jatkuvaaan harhailuun elämä on liian lyhyt. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Itkuvirsi

Millä mielellä olet elänyt tämän viikon?
Onko ollut merkityksellisyyden tuntu päivissäsi vai alkaako sinustakin tuntua, että aivan sama.

Minun mieleni on mennyt sinne tänne. Lamaantumisen merkkejä huomaan itsessäni hetkittäin. Silti ihan hirveän monet asiat ovat todella hyvin. Keväinen aurinko ja sen lämpö lisääntyvän lintujen laulun kera alkavat vallata ympäristöä hyvällä tavalla. Useampia joutsenten ääniäkin olen kuullut ja niiden lentojakin nähnyt. Elämä jatkaa luonnollista kulkuaan ja luonto tarjoaa talven jälkeen yltäkyllin muutosta ja pieniä iloja.

Olen aina ollut ihminen, joka tarvitsee ympärilleen ilmaa ja tilaa. Rauhaa ja hiljaisuuttakin. Työrauhaa myös. Se on nyt ollut kortilla. Kotimme on jo usean viikon ajan ollut etäkouluna ja harrastuksiakin on perheessämme hoidettu etänä. Se on väsyttävää. Jotta muilla olisi jonkinlaista mahdollisuutta työskentelyyn, olen itse siirtänyt omia tekemisiäni jo monta viikkoa syrjään. Lopulta itsensä ja tarpeidensa syrjään laittaminen syö voimia ja mielenrauhaa. Alkaa hermot kiristymään ja kodin ilmapiiri muuttua raskaaksi ja tukkoiseksi. Enkä varmasti ole ensimmäinen, jonka venymiskykyä on testailtu jo vuoden ajan enemmän ja vähemmän.

Jos on korkea sisäinen tavoitetaso, sopeutuminen pienellä liekillä tapahtuvaan elämään voi vaatia asenteen muutosta. Ja lamaannuttavinta pelon lisäksi on epätietoisuus ja se, että odotat niin kuin linnunpoikanen nokka auki ruokaa, joka tulee muiden tuomana. Että otat ulkopuolelta vastaan tiedon, neuvot, ohjeet ja luotat, että ne ovat viisaampia kuin omat havaintosi ja ajatuksesi.

Mikä on tärkeintä ja luovuttamattominta? Paljonko tarvitaan rahaa, että arki rullaa ja laskut tulevat maksetuksi? Miten usein pitää käydä kaupassa, tehdä ruokaa, pyykätä ja tiskata, että perhe saa tarvitsemansa? Onko liikunnalla, kulttuurilla, sosiaalisella elämällä ja elämyksillä painoarvoa aikana, jolloin tärkeintä on pitää sairaalakapasiteetit tasolla, joka riittää kaikille tarvitseville?

Ei ole helppoja ratkaisuja. Ei helppoja päätöksiä. Ei selvää näkemystä siitä, miten pitäisi toimia. Kyllä me varmasti viikon tai kahden ajan seisomme vaikka päällämme, mutta vuoden ja kahden elämän volyymin kutistaminen alkaa tuntua jossain muualla kuormituksena.
Meitä on myös moneksi sen suhteen, miten koemme elämän.

Olen sitä mieltä, että nyt jos koskaan on pakko ajatella ihmisyyttä isona arvona. Mitä jos muuttaisimme rajoitukset rakkaudeksi, karanteenit kaveruudeksi, pelot ihmisyyden arvostamiseksi. Miten?

Annanpa mielikuvituksen avautua. Mielessäni olen nähnyt meitä tässä ajassa eläviä rakentamassa tulevaa voimaantumisen kautta. Itkut on itkettävä. Tehkäämme se. Näyttäkäämme lapsillemme, että on normaalia surra menetyksiä. Ei kipua tarvi piilottaa. Sen voi näyttää, puhua ulos ja jatkaa sitten keveämpänä uutta kohti. On niin helppo arvostella muita, päättäjiäkin. Jokaisesta löydämme virheitä ja heikkouksia, joita osoittamalla voimme kääntää katseet pois omista virheistä ja heikkouksistamme. Vastuu on jokaisen.

Haluaisin hetkeksi kääntää katseeni lapseen ja nuoreen. Siihen, jonka elämänkokemus on vielä vähäistä. Häneen, jonka on sopeuduttava mukisematta. Suurimmat tuhot tapahtuvat hiljaisuudessa, pinnan alla ja ne tulevat voimalla pintaan myöhemmin. Ehkä sitten, kun oma tietoisuus kasvaa tai vapaus lisääntyy.

Onko sinun ympärilläsi heikkoja, yksinäisiä, sairaita tai äänettömiä. Muista, että voit milloin tahansa olla yksi heistä. Mitä silloin toivoisit? Itse toivoisin, että siinä tapauksessa ympärilläni olisi niitä, joihin voisin luottaa. Että heillä olisi voimavaroja, tulevaisuuden uskoa ja toimintakykyä. Näkemystä ja itsepäisyyttäkin. Ei luovuttamista ja epätoivoa.

Ensin yhteinen itkuvirsi, sitten päät pystyyn ja katse aurinkoon. Kevät tulee ja kesä. Luonnossa on niin paljon elämänvoimaa, että siihen katsomalla ja siitä oppimalla saa paljon oivalluksia. Ja tulee se naurukin sieltä ja into ja ilo.

Käärikäämme hihamme tämän päivän haasteisiin. Aurinko nousee huomennakin. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Uinuva marraskuu

Mikä on sinun lempivuodenaikasi ja miksi? Osaatko sanoa?

Muistan lapsena rakastaneeni keskikesää. Aikaa, jolloin luonnonkukat täyttivät teiden ja peltojen pientareet. Päiviä, jolloin menimme uimaan viilentääksemme auringonlämpöistä oloamme. Niistä kesistä muistan monia kotoisia ja maanläheisiä asioita, mutta myös mielikuvan, että aurinko paistoi läpi kesän. Onkohan aika kullannut muistoni?

Vähän vanhempana tykästyin syksyn tunnelmiin, ruskan väreihin ja aamujen kirpeyteen. Niihin tuoksuihin liitän onnellisuuden uusista aluista, koulusta ja opiskeluista, harrastuksistakin. Elämän arkisesta rytmityksestä, joka tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Niihin aamuihin liitän muistoissani omalla reseptilläni keittämäni kattilakaurapuuron. Puolet maitoa, puolet vettä, Elovena-kaurahiutaleita ja ripaus suolaa. Täyteläistä ja hyvää.

Opiskeluvuosinani tuli vaihe jolloin tiedostin, että loppuvuoden vähenevä valon määrä vuorokaudessa alkoi tuntua olossani. Keho ja mieli menivät myttyrään ja mieli kaipasi katuvalojen ja opiskelustressien keskeltä pohjoisemmaksi, pehmeämmän valon ja hämärän keskelle. Rauhallisempaan rytmiin, sisäänpäinkääntyneempään tapaan olla ja hengitellä.

Vuodesta toiseen työ seurakunnan palvelijana valonmäärän vähentyessä samalla kun työmäärä joulua kohden kasvoi, tuntui monesti ristiriitaiselta. Ihan kuin minua olisi ruuvattu tiukempaan moodiin päivä päivältä. Kunnes tuli se taitekohta, jolloin suunta muuttui ja valon määrä alkoi pikku hiljaa kasvaa. Juuri joulun alla. Mielestäni tunnistin ja tunnistan sen hetken, ainakin suurinpiirtein.

Ei ole ollut yksi tai kaksi kertaa se ajatus mielessäni, että mikä voima meitä länsimaisia ihmisiä pakottaa sellaiseen ralliin ja hössötykseen loppuvuoden pimeimpänä aikana. Ahneus ja tehokkuusko vai se, että joulu on niin suuri bisnes pikkujouluineen? Että räntäsateista pimeyttä paetaan kimallukseen ja tonttulauluihin? Toisaalta niin saa ollakin, vapaaehtoisuuden periaatteella. Tunnenhan todellisia jouluihmisiä ja nautin itsekin kaikesta kauniista ja tunnelmallisesta. Mutta se toinen puoli, se tehty ja pakotettu.

Villasukat, takkatuli, glögiä ja hyvä kirja. Kukapa sellaisesta hetkestä ei nauttisi? Tähtitaivaan katseleminen ilman valosaastetta. Metsässä kävely ilman kiirettä. Pullan leipominen yhdessä läheisten kanssa. Niin? Nythän meille on annettu pyytämättä tällainen aika, jolloin ehdimme näin tehdä. Vai ehdimmekö? Poikkeusajan raamit pakottavat luomaan ajatteluumme uusia uria. Massatapahtumia ei ole, suuria joulumarkkinoita ei pidetä, yhteiset joululaulutilaisuudetkin nostetaan hyllylle ja monet kiirehtimiset tehdään toisella tavalla. Eikö tämä ole nyt se kohta, jolloin voimme itse valita. Vaivunko itse apatiaan ja näköalattomuuteen vai otanko marraskuun pimeyden uinuvana ja hoitavana pehmeytenä, sallittuna lataamisaikana? Ja joulun odotuksen läsnäolevampana ja vähemmän kiireisenä ajanjaksona.

Olennaiseen keskittyminen. Syvään hengittäminen. Pienten ilojen huomaaminen. Hetkien ainutlaatuisuuksien tiedostaminen. Hymy. Kosketus. Lämmin ajatus. Uinuvan marraskuun syvä viisaus. Elämä saa olla välillä vähemmän isoäänistä, vähemmän runsasta. Mielikin kaipaa rauhoittumista, rauhaa.

Paikka, jossa sitä voi opetella, on luonto. Luonto näyttää meille eri puolensa. Ei heinäkuun rehevyyttä ja marraskuun paljautta voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Molemmat tarvitaan, jotta tasapaino säilyy. Olkaamme tasapainoisia. Ajatelkaamme hengittävästi. Uinuva marraskuu olkoon ystävämme. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Kesämuistoja

Tämä kesä oli niin erilainen. Monellakin tavalla.

Yhtään häämarssia en soittanut. En kertaakaan pyyhkinyt kyyneliä urkuparvella saattoväen jättäessä jäähyväisiään pois lähteneelle. Konserttiohjelmatietoja ja tiedotusta ei tarvinnut saada kasaan, ei miettiä konfirmaatioon musiikkeja, ei messuihin alkusoittoja ja vastausmusiikkejä. Eikä edes yhtään urkupilliä tullut viritettyä.

Olin siis entinen kanttori. Hyvä niin.

Mutta entä sitten. Mitä siihen kesään kuului. Tavallista kotielämää, paljon.
Kesäkanojakin oli tämän kesän ohjelmassa. Alisia, Stella ja Fiona. Eikä yhtään kukkoa tunkiolla. Naapurisovun vuoksi. Aamukahveja ja iltakahveja tuli juotua kana-aitauksen lähettyvillä. Siinä oli jotakin hyvin terapeuttista. Ja kannoimmehan heille ruokaa ja vettä ja vähän kuiviketta. Ja vastalahjaksi saimme ihania tuoreita luomumunia, kauniin ruskeita, joissa oli vahvan keltainen keltuainen. Ja maku vailla vertaa.

Teologimieheni välillä piti kanoista inspiroituneena minulle kotoisia saarnoja. Miten Jeesus vertasi itseään kanaemoon, joka ottaa poikaset siipiensä suojaan. Maanläheinen, ymmärrettävä vertaus. Luojan luomia olemme me, niin kanat kuin kanojen hoitajat. Viime viikolla me veimme kesäkanamme takaisin kotiinsa. Alkoi tuntua siltä, että syksy saa nyt tulla.

Lomareissut jäivät minimiin. Pieniä piipahduksia sinne tänne. Vähän on sellainen tunne, että jotakin puuttuu, kun yhtään isompaa (lue: työläämpää) reissua ei tehty kauemmas. Ikäväkin on kaukana asuvia sukulaisia ja ystäviä. Joitakin saimme kyllä vieraiksemme.

Repoveden kansallispuisto ilmestyi meidän perheen kartalle tänä kesänä. Oikein jäi hyvät muistot yhden päivän retkeilystä siellä. Päivän tavarat pakkasimme useampaan reppuun, että jaksamme kantaa eväämme ja juomapullomme.

Lupasimme, että yksi pojistamme voi kokeilla kalaonnea ja heitellä virvelillä uistinta ihan ensimmäisellä rannalla, muiden vielä pakatessa reppuja. Ja niin jäi uistin pohjaan eikä irronnut. Ja siihen loppui kalastelu. Ja siinä samalla koko perheen ratkoessa uistimen kohtaloa unohtui useampi reppu mättään viereen, siihen rannan tuntumaan. Tietenkin ne, joissa oli trangia, hernekeittotölkit ja eväsleivät.

Kun saavuimme ensimmäiselle pysähdyspaikalle, paistoimme makkarat ja napostelimme jotakin. Ja huomasimme, että kahveja ei sitten keitelläkään, kun tykötarpeita ei löydy repuista. Pelkät puolityhjät juomapullot vain.

Oli hauska nähdä ihmisiä, perheitä, erilaisia tapoja kokea elämää erämaassa. Eräskin perhe oli jo monta päivää patikoinut ja telttaillut usean pienen lapsen kanssa. He olivat kaikista levollisimpia lastensa suhteen. Ihailin heidän asennettaan. Kaikki turha oli jätetty kotiin. Luottamusta oli sitäkin enemmän repussa. Itse olen useasti hermot kireänä huolehtinut, ettei vaan mitään satu. Siksi tunnistin sen äidin nopeasti, jolla oli hermo kireällä. Se, joka huusi miehelleen, että sitten ei mitään näytöksiä siellä. Mies näytti pojalleen, mitä kirveellä tehdään. Ymmärrän sitäkin äitiä.

Hauskin vastaantulija oli iäkkäämpi rouva, hienoissa vaatteissa, käsilaukun kanssa ja hajuvedeltä tuoksahtaen. Oikein onnellisen näköinen oli kävellessään juurakoiden yli. Jostakin kauempaa tullut. Hänen olemuksensa tyyneys toi minulle myös iloa.

Pähkäilyjen jälkeen päätimme jatkaa patikointia ilman eväitä, koska rouvalta löytyi rahapussi repusta ja vaijerilossi oli kokematta. Kioski, joka löytyi ja oli avoinna, pelasti päivämme. Kevyemmilläkin eväillä jaksoimme.

Toinen pieni menetys, joka pidemmällä reissulla olisi tuottanut hankaluuksia, tapahtui huussitauolla. Yhtään vessapaperirullaa ei ollut huussissa, mutta repussa oli. Tytöt saivat käydä itse asioillaan. Ja sinne tipahti vessapaperirulla. Reiästä syvyyksiin.

Hyvä oli se päivä. Viimeinen kilometri tuntui jaloissani, huusivat hoosiannaa. Epäilin, että seuraavana päivänä en pysty kävelemään, mutta olin väärässä. Ihmeesti palauduin. Reputkin löytyivät. Ja miten maistuikaan lämmin hernekeitto järven rannalla, lopulta.

Reissumme sisälsi kaksi telttayötä leirintäalueella, mäntymetsän reunassa. Mättäät täynnä mustikoita teltan vieressä. Siellä sainkin syödä kesän parhaan aamupalan. Trangiassa keitetty kaurapuuro, päällä lähituotantoa lautasen vierestä: tuoreet mustikat. 

Julkaistu

Kuusenkerkkäsiirappi

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 27.5.2020.)

Voi elämä!
Pitääkö ihmisen oikeasti hypätä ”oravanpyörästä”, että hän voi kokea kiireetöntä haltioitumisen iloa?
Kysehän on vain pienistä ohikiitävistä hetkistä. Ja niitä hetkiä meidän kaikkien päivät ovat täynnä.

Eilen oli ihanan lämmin ja kesäinen päivä. Harvassa ovat sellaiset päivät nyt toukokuussa olleet. Aika saamaton olin koko päivän ollut, mutta iltaa kohti energisoiduin.
Juuri nyt, kun pakkovelvollisuudet ovat vähentyneet, saattaa löytää itsensä tilanteesta, että ei saa mitään kunnolla aikaiseksi. Kumma juttu.

Merkityksellisin hetki itselleni oli eilen havahtuminen onnellisuuden tunteeseen. Poimin kylvö- ja istutussession jälkeen takapihan kuusista kuusenkerkkiä. Olinhan joskus saanut maistaa kuusenkerkkäsiirappia ja nyt muutaman päivän ajan se siirappi oli häivähdellyt mielessäni.

Miten vähän olen oikeasti nähnyt pihamme puitakaan. No, onhan niitä. Iso lehtikuusi ehkä se hallitsevin. Ja kuusiakin on. Ja nyt minä tunnen ne kaikki neljä. Nyt, kun olen jokaisen kohdalla pysähtynyt ja kerännyt muovikuppiini kuusenkerkkiä niistä. Kokemisen jälkeen minä ne vasta tunnen. Nyt minä näenkin ne, tiedostan ja hahmotan.

Kyllähän minä mietin, että raskiiko niitä kerätä. Ja miten sen kasvun sitten käy, kun minä näitä tässä riistän. Mutta sitten ajattelin, että miksi ihmeessä en näitä luonnon herkkuja hyödynnä. Tässä ne ovat, ihan vieressä, tarjolla. Täynnä hyviä ja terveyttä tuottavia ainesosia.

Ja siinä kerätessä se tunne tuli. Tässä ja nyt olen onnellinen! Oman pihani kuusen äärellä. Se tunne piti heti kertoa miehelleni, joka siinä lähellä myös hääräsi. Ja miten se menikään: Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Tähän on tultu, oman kuusen juurelle, jossa voin kokea kiireettömyyttä. Voi olla, että edellisen päivän oleskelu ja hengittely luonnossa ja metsässä oli kuorinut mielestäni ja kehostani kuormaa ja kerroksia pois.

Jos oman mielen kovalevy on liian täynnä, suorastaan tukossa, tulee ihmisestä enemmän tai vähemmän turra. Kiire ja haasteethan stimuloivat meitä ja stressi on aika hyvä polttoaine ja nopeuttaja toimillemme. Mutta kun kiirettä ja stressiä on liikaa ja koko ajan, meidän ihmisyytemme alkaa ohenemaan. Pahimmillaan katkeamme, vähintäänkin uuvumme. Ja sitä ei itse edes huomaa, ajoissa.

Tähän vaivaan on lääke. Ihan luomu ja luonnollinen: Luonto ja sen aistiminen. Ja jos kaipaa konkretiaa, kuusenkerkkäsiirappi. Panin sen aamulla tekeytymään auringonvaloon. Lasipurkkiin vaan kuusenkerkät ja sokeria. Siinä tekeytyy itsekseen ilman käsittelyitä ja kiehuttamisia.

Näin yksinkertaista voi elämän onni parhaillaan olla. Ja jos siirappi ei tekeydykään, kuusenkerkät ovat tehtävänsä jo hoitaneet minun kohdallani. 

Julkaistu

Näkymätön pelto

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 22.5.2020.)

Niin alkoi elämässäni uusi vaihe. Blogin synnyttäminen. Odotusta ja pienoisia supisteluja olenkin jo tuntenut. Kaikki on tapahtunut kyllä ilman erityisiä aikomuksia, melkein spontaanisti.

Kummastelen ja haistelen ilmaa. Mikä nimi tälle pian syntyvälle kuuluisi antaa? Ensimmäisen tekstin jälkeen huomasin, että sieltä pomppasi kaksi sanaa silmilleni. Näkymätön ja pelto. Olisiko blogini nimi Näkymätön pelto? Ikään kuin se takaraivossani tapahtuva touhu olisi mielen peltoni muokkaamista. Ja lopputulos olisi arvoitus. Mielikuville ja mielikuvitukselle jäisi riittävästi tilaa. Enkä sitoisi käsiäni liian aikaisin. En nimittäin vielä tiedä, minne luova mieleni minut haluaa kuljettaa teksteissäni.

Eilen oli oikein hyvä päivä, Helatorstai. Päätimme lähteä taas kerran luontoon. Vanhimpia lapsia emme yrittäneetkään houkutella mukaamme. Saivatpahan olla hetken rauhassa. Evästä reppuun, kaakaot ja kahvit mukaan ja menoksi.

Häme on kaunista seutua. Yksi kauneimpia teitä, mitä tiedän, on Hattulassa Tyrvännöntie. Siltä tieltä pääsee kääntymään Vanajaniementielle ja hetken päästä saa nauttia aivan upeasta luonnosta kallioineen, puineen ja veden tuoksuineen. Vanajaveden rannalla voi melkein luulla olevansa meren äärellä. Erityisesti eilen, kun tuuli oli aika kova ja laineet löivät rantaan ulapalta.

Elämä osaa yllättää välillä pienesti, välillä isosti. Emme olleet ainoita, joiden polku kulki saman paikan lumoihin. Huomasin, että nuotiopaikalla hymyilee tutusti nainen, perheenäiti. Jaa, koirakin siellä näyttää olevan. Jaa-a, ovatkohan tuttuja. Jotakin tuttua tuossa miehessä ainakin on. No mennäänpä sinne.

Saadaanko silittää koiraa? No, saatiin. Istahti aika pian minun lenkkareideni päälle, iso koira. Luotti tuntemattomaan.
Ja tämä nuori, suloinen perhe sitten. Perheen pää olikin kotipaikkakuntani kirkkoherran poika. Nykyinen kirkkoherra on ollut työtoverini useaan otteeseen. Aikana, jolloin olin vielä itsekin aika nuori. Ja perheetön.

Muistan erään Kiirastorstain, seurakunnan työntekijän yhden vuoden  kiireisimmistä työpäivistä. Muistelen, että papin perheessäkin oli ollut ilma sakeana, iso perhe ja teinejäkin jo useampi. Kun messu alkoi, kokonainen penkillinen (niin minusta tuntui) papin perheen lapsia istui ihan hiljaa melkein etupenkissä. Suutarin lapsilla oli kengät sinä iltana jalassa. Kuuntelivat, kuinka Mestari pesi opetuslasten jalkoja.

Ja nyt, kun vuodet ovat vierineet, näistä penkissä istujista on kasvanut vastuullisia aikuisia. Oli hienoa kuulla yrittäjyydestä ja elämästä Helatorstain nuotiolla. Mukava nähdä tuttuja piirteitä, keskustelevuutta ja elämänrohkeutta. Niin se on, että pienistä kasvaa isoja ja vastuutehtäviin  kasvetaan.

Sitten saimme vielä iltakahvikutsun ystäväperheeltä. Voi miten mukava oli hetki kohdata monen kuukauden jälkeen. Jos poikkeusaika jatkuu pitkäänkin, on pakko nostaa joitakin asioita jo vähän pöydälle.

Ja miten kävi yöllä. Heräsin, eikä uni enää tullut. Näkymätön peltopalaseni alkoi elämöimään runsaudellaan. Näin kuvitteellisia peltoja, monenlaisten ihmisten monenlaisia lahjoja ja unelmia ikään kuin maapallon ympärillä kerroksittain, värikkäästi.
Totesin mielessäni, että jos näin runsaaksi käy kasvu Näkymättömällä pellollani, liian kovaa työntekoa taitaa olla tiedossa. Olin aamulla ihan puhkipoikki.

Nyt on olo tasaantunut. Hieno, lämmin ilma on hellinyt. Konkreettinen kasvimaa kutsui illalla puoleensa. Talikkoakin käytin ja nyt haisee kanankakka vielä käsissäni. Siksipä hapanjuuritaikinat saavat odottaa aamuun.

Elämä on. Blogin nimi on nyt etsintäkuulutettu. 

Julkaistu

Kylvötöissä

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 20.5.2020.)

Se on nyt niin, että loputtomiin ei voi arpoa, pelätä ja aikoa. On ryhdyttävä, niin kuin maanviljelijä ryhtyy peltotöihin silloin, kun on sen aika. Ei siinä pelkääminen auta.

Tämä näkymättömän työn pelto, jota takaraivossani usein kynnetään, on siitä raskas, että hehtaareja ei voi laskea. Ne eivät näy muille, ei minulle. Se on usein uuvuttavaa.

Nyt tuntuu, että olen kyntänyt maata liian kauan, kääntänyt sitä niin monta kertaa, että jos joku tekisi sellaista konkreettisesti, kylällä pidettäisiin hulluna. Ihmeteltäisiin, mikä ratas jumittaa, kun ei pääse eteenpäin askareissaan. On yksinkertaisesti siirryttävä karhitsemaan peltoa.

Kun olin kahdeksan vuotta, melkein yhdeksän, perheemme muutti ihan oikeaan maataloon. Työtä oli paljon, aamusta iltaan ja lähtötilanne aika haastavakin. Tiedän sen vuoksi ihan itse sen, mitä kyntäminen ja karhitseminen itse koettuna on. Olen varmasti melkein kuvitteellisilla mitalisijoilla Suomen ennätyksiä jaettaessa siinä, paljonko olen tehnyt ikäisekseni tytöksi traktorihommia suomalaisella pellolla 80-luvulla.

Nautin kyllä siitä tekemisestä silloin. Luultavasti siinä on ripaus samaa hallinnan tunnetta, mitä isojen urkujen äärellä istuessa. Ratista on pidettävä itse kiinni ja polkimia on osattava käyttää. Akustiikka vaan on erilainen kuin kirkoissa on. Seiniä ei näy, vain pellon reunat. Joskus reuna päättyi suoraan jokeen. On suuri siunaus, että en ole tipahtanut traktorin ja noukinvaunun yhdistelmällä jokeen. Vaati rohkeutta kääntää sellainen yhdistelmä kapenevan pellon päässä heinäaikaan. Ei auttanut irrottaa ratista ja polkimista eikä kännyköitä ollut. Jos jotakin olisi sattunut, ei ehkä kukaan olisi nähnyt mitä tapahtuu. Hurjaa. Silloin ihan luonnollista.

Kylvokonetta en ole käyttänyt. Kasvimaalle kyllä kylvänyt porkkanansiemeniä. Muitakin, vähän isompia ja helpommin kylvettäviä siemeniä myös. Se oli ehkä työläämpää kuin se istuminen siellä traktorin ratissa. Ja siitä puuttui ripaus sitä vapauden ja hallinnan tunnetta, minkä tavoitan vieläkin ajatuksissani liittyen peltotöihin traktorilla. Sehän perustui myös valtavaan luottamukseen isäni taholta. Hänen yksi mieleen jäänyt lause onkin: Anna mennä vaan. Samalla hän huiskautti kättänsä korkealle.

Konkretia ja epäkonkretia. Tässä kirjoittaessani taivas heitti hetkeksi valtavan raekuuron. Isoja rakeita ja melkein vaakasuoraan. Ihan kuin muistutukseksi, että helppoahan sinun on kylvötöitäsi tehdä siellä sisätiloissa, toista se on todellisuus oikeilla kylväjillä.

Niin on, mutta nyt en anna sen ajatukseni tehdä väärää tuhoa kynnettyyn peltooni. Kunhan saan karhimiset loppuun, kylvän monenlaisia siemeniä moneen eri peltoon.
Yhden pellon siemenet ovat jo aseteltuina sinikantiseen ruutuvihkoon. Jo yli kaksi kuukautta sitten kirjoitin runon, jota sitten luonnostelin säveliksi. Kesken jäi, kun alkoi etäeskarin, etäkoulun ja etätyön maailma pienessä kodissamme. Runo syntyi niistä tunnelmista, kun maailmanlaajuinen pandemia alkoi olla totta. Huomasin, että tilanne nosti minulla jo vanhoja tilanteita pintaan mielessäni, pelkojakin.
Sellaisina hetkinä on hyvä nostaa mielensä toivoon ja luottamukseen. Tunteet muodostuivat sanoiksi, kuviksi ja säveliksi mieleeni. Toivo oli sana, joka soi vahvimmin silloin sielussani.

Tässä tämä oli, yhden pellon aloituskylvö. Toivotaan hyviä säitä, kasvua ja iloa sadosta, kun sen aika koittaa.

Ja aurinkoa. Se alkoikin juuri paistamaan. 

Julkaistu

Runon ja suven päivä

Tänään suvi ei ole erityisen lämmin. Tuulee ja on puolipoutaista. Istun takapihallamme ja samaan aikaan on sekä kylmä että kuuma. Kolme kesäkanaamme ääntelevät pienesti selkäni takana.

Luonto on ihmeellinen peili ja opettaja. Ei ole kahta samanlaista päivää. Ei kahta peräkkäistä tuntia, jolloin luonto toistaisi samaa. Nytkin luulisi, että olisi heinäkuun helle kuumimmillaan, mutta eipä ole. Minua suorastaan palelee ja tuuli pitää melkoista ääntä ympärilläni.

Menen tähän äänimaailman ikään kuin sisälle ja alan kuuntelemaan sitä. Mitä se kertoo minulle?

Tarvitsen tämän tuulen. Sen liike ja energia muistuttavat siitä, että hyvä on ilman vaihtua, tunnelmien muuttua, elämän virrata. Liika löysyys tylsistyttää. Tarvitsen dynaamisuutta, haasteita, tunnetilojen muutoksia, erilaisia ihmisiä.
Joskus unohtuu johonkin kuplaansa niin, että unohtaa elämän moninaisuuden. Jos olen vain omanlaisteni kanssa, ymmärtäjieni kanssa, en ehkä kasva ihmisenä. Haluanko silloin olla kohtaamatta varjojani, hukuttautua helppouteen. Ei ole hyvä sellainen elämä. Osa rikkauksista jää löytymättä.

Tämä tuulen kylmyys ja riepotus niinä hetkinä, kun aurinko menee pilveen, laittaa tärisemään. Sekin on elämää ja kuvaa sitä todellisuutta elämästä, että vaikeitakin päiviä annetaan, vastatuulta ja ihmisiä, jotka eivät tahdokaan minulle hyvää. Miten sellaisten ihmisten kanssa tullaan toimeen? Sitä opettelen.

On osattava suojautua. On ymmärrettävä, että suurimpiin myrskyihin ei kannata kurottautua. Voi antaa pahimpien pyöritysten mennä ja osattava astua joskus myös taaksepäin. Oltava tarkkana. Tehtävä aitoja, rajattava arvokkaimpia alueita. Annettava tuulten puhaltaa. Niillä on myös tehtävänsä.

Tuntuu, että kaipaan villahousuja ja villasukkia. Keskellä kesää. Jos oli kevättalvi odottamaton ja opettavainen, kesälläkin on omat oudot piirteensä. Elämä voi yllättää. Niin hyvällä kuin pahalla. Aina täytyy silti suojella hyvää ja muistaa aurinko, joka vielä pilkahtelee pilven takaa. Ja taas tuli lämmin. Kesä haluaa olla totta sittenkin.

Ja runon synnytin tässä hetkessä myös. Tämän tuuli halusi kantaa minulle ja kertoa myös sinulle:

Sanoinko jo sinulle
että saat olla oma itsesi
juuri tuollainen
tuulinen ja puuskittainen

välillä kylmä
välillä kuuma

ja usein niin lämmin
– aina silloin
kun olet turvassa

kun uskallat
herkkyyteesi läsnäolevaksi
– aukinaiseksi

muistathan
että tarvitset lujan suojan
myrskyissä

mutta se olkoon sinun ympärilläsi
ei sisuksissasi

sisintä haurautta ei ulkoisella
suojella
sitä suojellaan sisäisellä turvalla

rakkaudella
anteeksiantamuksella
viisaudella

ja niitä lahjoja
et löydä jokaisen vastaantulijan
tuomisista

sen tähden –
ole tarkkana ja
suojaudu myrskyissä

kunnes tuulen tyyntyessä
pystyt arvioimaan
pienemmät tuulet
tuulenvireet

tunnistamaan ne ihmiset
jotka vahvistavat sinua
eivätkä revi

sinulla on lupa kukkia
loistaa
jakaa lahjojasi

sinä –
ainutlaatuinen