Kategoria: Ihmisyys

Julkaistu

Uinuva marraskuu

Mikä on sinun lempivuodenaikasi ja miksi? Osaatko sanoa?

Muistan lapsena rakastaneeni keskikesää. Aikaa, jolloin luonnonkukat täyttivät teiden ja peltojen pientareet. Päiviä, jolloin menimme uimaan viilentääksemme auringonlämpöistä oloamme. Niistä kesistä muistan monia kotoisia ja maanläheisiä asioita, mutta myös mielikuvan, että aurinko paistoi läpi kesän. Onkohan aika kullannut muistoni?

Vähän vanhempana tykästyin syksyn tunnelmiin, ruskan väreihin ja aamujen kirpeyteen. Niihin tuoksuihin liitän onnellisuuden uusista aluista, koulusta ja opiskeluista, harrastuksistakin. Elämän arkisesta rytmityksestä, joka tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Niihin aamuihin liitän muistoissani omalla reseptilläni keittämäni kattilakaurapuuron. Puolet maitoa, puolet vettä, Elovena-kaurahiutaleita ja ripaus suolaa. Täyteläistä ja hyvää.

Opiskeluvuosinani tuli vaihe jolloin tiedostin, että loppuvuoden vähenevä valon määrä vuorokaudessa alkoi tuntua olossani. Keho ja mieli menivät myttyrään ja mieli kaipasi katuvalojen ja opiskelustressien keskeltä pohjoisemmaksi, pehmeämmän valon ja hämärän keskelle. Rauhallisempaan rytmiin, sisäänpäinkääntyneempään tapaan olla ja hengitellä.

Vuodesta toiseen työ seurakunnan palvelijana valonmäärän vähentyessä samalla kun työmäärä joulua kohden kasvoi, tuntui monesti ristiriitaiselta. Ihan kuin minua olisi ruuvattu tiukempaan moodiin päivä päivältä. Kunnes tuli se taitekohta, jolloin suunta muuttui ja valon määrä alkoi pikku hiljaa kasvaa. Juuri joulun alla. Mielestäni tunnistin ja tunnistan sen hetken, ainakin suurinpiirtein.

Ei ole ollut yksi tai kaksi kertaa se ajatus mielessäni, että mikä voima meitä länsimaisia ihmisiä pakottaa sellaiseen ralliin ja hössötykseen loppuvuoden pimeimpänä aikana. Ahneus ja tehokkuusko vai se, että joulu on niin suuri bisnes pikkujouluineen? Että räntäsateista pimeyttä paetaan kimallukseen ja tonttulauluihin? Toisaalta niin saa ollakin, vapaaehtoisuuden periaatteella. Tunnenhan todellisia jouluihmisiä ja nautin itsekin kaikesta kauniista ja tunnelmallisesta. Mutta se toinen puoli, se tehty ja pakotettu.

Villasukat, takkatuli, glögiä ja hyvä kirja. Kukapa sellaisesta hetkestä ei nauttisi? Tähtitaivaan katseleminen ilman valosaastetta. Metsässä kävely ilman kiirettä. Pullan leipominen yhdessä läheisten kanssa. Niin? Nythän meille on annettu pyytämättä tällainen aika, jolloin ehdimme näin tehdä. Vai ehdimmekö? Poikkeusajan raamit pakottavat luomaan ajatteluumme uusia uria. Massatapahtumia ei ole, suuria joulumarkkinoita ei pidetä, yhteiset joululaulutilaisuudetkin nostetaan hyllylle ja monet kiirehtimiset tehdään toisella tavalla. Eikö tämä ole nyt se kohta, jolloin voimme itse valita. Vaivunko itse apatiaan ja näköalattomuuteen vai otanko marraskuun pimeyden uinuvana ja hoitavana pehmeytenä, sallittuna lataamisaikana? Ja joulun odotuksen läsnäolevampana ja vähemmän kiireisenä ajanjaksona.

Olennaiseen keskittyminen. Syvään hengittäminen. Pienten ilojen huomaaminen. Hetkien ainutlaatuisuuksien tiedostaminen. Hymy. Kosketus. Lämmin ajatus. Uinuvan marraskuun syvä viisaus. Elämä saa olla välillä vähemmän isoäänistä, vähemmän runsasta. Mielikin kaipaa rauhoittumista, rauhaa.

Paikka, jossa sitä voi opetella, on luonto. Luonto näyttää meille eri puolensa. Ei heinäkuun rehevyyttä ja marraskuun paljautta voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Molemmat tarvitaan, jotta tasapaino säilyy. Olkaamme tasapainoisia. Ajatelkaamme hengittävästi. Uinuva marraskuu olkoon ystävämme. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Elämän ihanuus

Tänään minulla on hyvä olo. Hetkittäin jopa ihana. Ei riehakas vaan rauhallisen tyytyväinen.

Miten hyvä olo voi rakentua arkeen?
Mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin, ollakseen tasapainoinen?

Minä itse tarvitsen haasteita ja uusia asioita elämääni. Uudet, tuoreet näkökulmat stimuloivat aivojani. Saan vastaanottimet päälle ja motivoidun. Samoin uudet ihmisetkin voivat saada aikaan sopivaa sykettä elämiseen. Mukava myös tutkailla, miten kenenkin ihmisen persoona toimii ryhmässä. Joku on kuin kotonaan uusissa kuvioissa, toinen taas tarvitsee paljon aikaa uusien ihmisten keskellä. Koskaan et voi olla varma, mitä kenestäkin löytyy.

Sain aloittaa uuden koulutuksen viime viikolla. Se oli hyvin tervetullut asia lisäämään oppimistani ja antamaan ryhtiä arkeeni. Luulenpa, että sopiva määrä pakollista toimintaa tekee hyvää. Ihminen on helposti niin mukavuudenhaluinen, että ilman pakollisia velvollisuuksia elämä vähän lässähtää ja eltaantuu. Liian helppo elämä fyysisesti ilman suurempia henkisiä ponnisteluja on harvalle hyvä vaihtoehto.

Kaiken edellä kirjoittamani jälkeen olen kuitenkin sitä mieltä, että yksinkertainen  ja luonnonläheinen elämä antaa parhaan raamin jaksamiseen haasteiden keskellä.
Itse ajattelin jo opiskeluaikana, että haluaisin työn kaupungissa ja asumisen maalla. Itseni tuntien, ajattelin tarvitsevani molempia ollakseni tasapainoinen. Enkä ihan väärässä tainnut silloin olla.

Itse tykkään vuorovaikutuksesta, kohtaamisista ja yhdessä jakamisesta. Ilman niitä elämä kutistuu liian värittömäksi. Toisaalta en koe voivani hyvin, jos en saa olla riittävästi myös ihan yksin ja rauhassa. Kahden erilaisen tarpeen kanssa joutuu aika ajoin kamppailemaan ja tekemään valintoja.

Ravinto, liikunta, lepo – niiden sanotaan määrittävän hyvää elämää. Ja silloin tarkoitetaan määrän lisäksi laatua. Totta on, että yhdenlaiset peruspilarit niistä muodostuukin. Mutta eivät ne kyllä minulle riitä. Fysiikalle ehkä ja mieleni hyvinvoinnille. Mutta uskallan väittää, että itse en pärjää ilman uskoa, musiikkia, taidetta, kirjallisuutta ja luontoa. Usko antaa toivoa ja merkityksellisyyttä. Musiikki lisää kauneutta, antaa vahvoja maailmoja, joihin uppoutua ja joita ei voi sanoilla selittää tyhjäksi. Taide antaa uusia ikkunoita ajatteluun, menneeseen ja tulevaan. Koen taiteen värähtelynä. Joskus siihen energiaan on kätkeytynyt paljon tuskaa. Silti sellainenkin taideteos voi olla häikäisevän kaunis.
Kirjallisuus laajentaa ajatteluani ja ymmärrystäni elämää kohtaan. Luonto taas rauhoittaa harmonisuudellaan ja kauneudellaan, maadoittaa ikiaikaisuudellaan. Saan myös helpommin kiinni suhteellisuudesta, kun annan luonnon puhua. Minä, pieni ihminen, lopulta vain murunen tässä maailmankaikkeudessa.

Ihminen tarvitsee leipää, liksaa, lempeä ja lämpöä. Ja siihen voidaan lisätä vielä: luovuutta. Luovuutta siihen, että elämä muovautuu omannäköiseksi. Että unelmat, toiveet ja tarpeet voidaan siirtää ajatuksesta todelliseksi toiminnaksi. ”Peräseinä” löytyy omasta päästä. Sen heiluttamisesta kannattaa aloittaa raivaustyöt. Uutta syntyy sitä mukaa kun vanha, jo aikansa elänyt, väistyy.

Antakaamme uudelle tilaa. Ajatelkaamme viisaasti. Ja muistakaamme rakastaa, niin kauan kuin se on mahdollista. Mikään muu ei lopulta ole niin kovin tärkeää. 

Julkaistu

Kuori minussa

Oletko huomannut joskus, että vetäydyt kuoreesi, suojaudut? Onko se pakollista vai opittu tapa? Kenties tapa, josta on vaikea oppia pois? Suvereenisuuden mahdollistaja?

Me täällä Suomessa ja varsinkin täällä Hämeessa ja juurikin korona-aikana pidämme etäisyyttä toisiimme. Säilytämme välimatkan, joka mahdollistaa peruutuksen. Olemme varuillamme, ei aina edes mitenkään näkyvästi, mutta mielessämme kuitenkin.

Jos emme olisi, mitä siitä seurasi. Hullunmyllyä ja haavoittumista? Lisää koronaa, ehkäpä. Mutta luultavasti myös läheisyyttä, lämpöä, kodikkuutta ja elämäniloa. Suurempaa luottamusta ja turvallisempaa oloa.

Haluaisin monesti ravistella rakenteita, heilutella hierarkioita, koputella kovaa pintaa, raaputella rautaisuutta. Mitä sen alta löytyisikään? Löytyisikö aito ihminen?

Löytyisi. Ja samalla paljon epävarmuuutta, turvattomuutta, kipuakin. Paljastumisen pelkoa. Julkisivun romahtamisen vaaraa.

Totuus vapauttaa. Kun kaapit on käännetty ja luurangot kaiveltu valon puolelle, voikin oikea elämä tässä ja nyt alkaa. Silmät, korvat, sydän ja mieli voivat pyöriä vaikka ympyrää onnesta ja vapaudesta.

Oletko sinä nähnyt ihmistä joka hyppelehtii ilosta? Luultavasti se ihminen ei ole tervejärkinen aikuinen. Luultavasti se ihminen on lapsi, jota ei ole joka mutkassa kielletty. Lapsi, jonka tunteita ei ole puristettu pois tieltä. Lapsi, joka saa olla lapsi.

Kaipaan tähän aikaan lapsellisuutta, huolettomuutta, suojakuorien ohentamista. Ihan ilman suodattimia ei kannata elää ja riskeerata elämäänsä kaikki tai ei mitään -asenteella. Mutta, mitä jos jokaisen ihmisen kohtaaminen tapahtuisikin ihmisyyden ja keskeneräisyyden ilmapiirissä. Hyväksyen, arvostaen, huolehtien ja kunnioittaen. Saisinko silloin enemmän merkityksellisyyttä olla tunteva ihminen. Koneilla saadaan asioita ja systeemejä aikaiseksi, mutta tunteet kuuluvat ihmisyyteen. Ilman tunteita värit häviävät.

Tämän hetken ruska on tuonut ympäristöön värien rikkauden. Mitä jos uskaltaisimme itsekin loistaa näkyvämmin ja värikkäämmin. Olisi takuulla hauskempaa elää sillä tavalla tämä pieni elämä, joka vain hetken kestää. 

Julkaistu

Positiivisuuskertoimet

Minusta positiivisuuden vaatimus on väkivaltaa ja ehdollistamista. Mutta mitä tarkoittaa positiivisuus? Onko se sama kuin ilo?

Onko sinulle sanottu koskaan:
”Hei kuule kaveri, mennään ilon kautta.”

Joskus olen tuntenut itseni pakkopaitaiseksi noissa tilanteissa. Sellaisissa tilanteissa tunteeni olla totta ei ole resonoinut. Silloin en ole pystynyt menemään ilon kautta. Mielessäni ei ole ollut tilaa sille, koska siinä hetkessä ei ole ollut vapautta. Sanat on lausuttu ylhäältä päin ja sanomisen sävyssä on ollut halveksuntaa ja pakottamista, päälle liimattua ulkokohtaisuutta ja täydellistä toisen ihmisen kohtaamattomuutta.

Olen pohtinut, mikä on tehnyt minulle niin vahvaa viallisuuden ja sopimattomuuden viittaa. No esimerkiksi se, kun minua on osoitettu sormella ja kuiskuteltu, että ilonpilaaja. Että meillä on täällä niin hauskaa ja mahtavaa, kunnes sinä tulet ja alat valittamaan.

Olikohan kyse siitä, että ongelmat oli helppo laskea minun harteilleni. Kun helposti syyllistyvänä otin nopeasti raskaan syntipukin roolin kantaakseni. Päästin toiset pahasta. Kun asiat, jotka koin hankaliksi, epäoikeudenmukaisiksi ja kohtuuttomiksi, käännettiin minun ongelmaksi. Meillähän on ihan huippua täällä, tuuletetaanpa nyt yhdessä. Eikö kädet nouse? Ei. Jähmetyin sisälläni.

Minusta ilo on ihana asia. Silloin kun siinä ei ole vaatimusta mukana. Silloin, kun se saa kuplia ihan omilla ehdoillaan. Ja varsinkin, jos se jakamisesta kertaantuu. Että sitä kautta koet yhteenkuuluvaisuutta toiseen ihmiseen tai ryhmään. Tai kun se ilo riehaantuu riemuksi asti ja sisäelimet saa sellaisen jumpan naurusta, että tunnet sen vielä seuraavanakin päivänä kehossasi. Kerrassaan voimaannuttavaa alkuvoimaa.

Mutta miksi ilo olisi jotenkin lähtökohtaisesti isompi markkina-arvoltaan kuin suru?

Olen viime viikkoina pohtinut näitä asioita. Minulta kysyttiin muutama päivä sitten, että mitä minun otsassasi lukee. Olen sitä miettinyt. Se, mitä siinä lukee, vaihtelee. Olemmehan peilejä toisillemme. Tai projisoinnin kohteita myös. Joka tilanteessa ei vapaasti hengittäminen onnistu. Silloin kun en koe vapautta eli ole turvassa, pelkoni aktivoituvat. Ja kun pelkään, alan saamaan nimiä otsaani. Siellä lukee kaikki ne manipuloinnin jäljet, trauman poikaset, pettymysten ja häpeän nimet, joita kannan mukanani, kiusaamistarinani, erilaisuuden kokemukseni.

”Niin, että onko sulla huumorintajua, häh.” ”No kuule, on enemmän kuin sinä luulet itselläsi olevan.”
Mutta tämä ei ole huumoria, tämä on lyömistä. Ehkäpä puolin ja toisin. Ja kun puolustautuu, sekin luetaan viaksi ja outoudeksi. ”Kuule, mitä tarkoitat. En niinku ymmärrä, mitä tarkoitat.”
Ok. Et siis ymmärrä. Et halua ymmärtää.

Silloin kannattaa lähteä. Ja unohtaa sen jälkeen, kun on tiedostanut, mikä kuvio siinä määritteli minun ihmisarvoani. Minkalaisia pelejä ja pelisääntöjä noudatettiin, joiden kanssa en löytänyt selkeyttä ja rauhaa. Rakkautta ja kunnioitusta.

Luulenpa, että aito positiivisuus on niin yksinkertaista, että se ei alistu manipuloitavaksi. Enkä minäkään. Yksinkertainen. Negatiivinenko?

Taidanpa keittää hyvät kahvit. Samalla tavalla, kun nielaisen kahvihörppyni, suruani en onnistu nielaisemaan. Surtava on, milloin mitäkin. Tämänkin kirjoituksen sävyssä oli surua, mutta se halusi tulla näkyväksi omalla nimellään. Ystävystyn suruni kanssa niin, että voin pitää sitä vierelläni, ottaa syliin ja silitellä sitä hellästi. Minulla on aikaa tutkia sitä rauhassa. Minun ei tarvi juosta sitä pakoon ja teljetä sitä rautaovien taakse unohduksiin. Voin kysyä siltä, että mitä kuuluu ja miten menee tänään. Huomaan, että se kevenee päivä päivältä, kunnes tulee uusi suru, joka nostaa vanhojakin suruja. Ja taas minä etsin aikaa kohdata ystäväni. Eivätkä suru ja ilo ei vieraita toisilleen. Ovat loppujen lopuksi tasavertaisia.

Minusta taitaakin tulla kaikkien tunteiden tasa-arvovaltuutettu, tunneoikeuksien puolustaja, ääni niille, joiden tunteita on vähätelty ja vääristelty niin, että ihminen on murskautunut niiden alle. Luullut jopa olevansa väärässä, vääränlainen, vähäisempi, koska peili on ollut liian suttuinen, mykkä, särkynyt tai sitä ei ole ollut ollenkaan.

Onhan minulla vara tänään olla hyväntahtoinen ja tilaa antava? Onko minulla vara pysäyttää positiivisuuskertoimet ympärilläni? Tuulettelupakkoa ei ole, ei tuuletuspakkoakaan. Ihmisenä kasvaminenkin on vapaaehtoista.

Julkaistu

Omenahilloa ja oivalluksia

Ei sitä kyllä voi tietää, minkälaista toisen ihmisen elämä oikeasti on. Ja minkalaisia tunteita hänellä on ja miten hän elää. Olemme yksilöitä jokainen.

Minussa on elänyt erilaisuuden tunne todella pitkään. Muistan sen jostakin kuusivuotiaasta asti. Tai seitsemänvuotiaasta. Usein havahdun sitä miettimäänkin. Se kumpuaa jostakin sanattomasta, joka tulee ulkoapäin ja sanoittamattomasta, joka nousee ihan omasta sisimmästä.

Ehkä silloin, kun lapsi aloittaa koulun ja siirtyy viattomasta vapaudesta johonkin systeemiin, alkaa tulla niitä oloja. Onko se sitä, kun sinua arvioidaan. Sitä, kun ympärillä alkaa olla enemmän erilaisuutta, jota alat itsekin hahmottamaan ja työstämään. Vai sitä, että muutkin vertailevat sinua. Sinun ulkonäköä, taitoja, tietoja, mahdollisuuksia, taustojasi, vakaumustasi, kenties puutteitasi tai erilaisuuttasi.

Vertailetko sinä itseäsi ja elämääsi muiden ihmisten ominaisuuksiin ja elämään? Minä vertaan. Usein melkein tiedostamattani. Silloin, kun tulee vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, vertailu saattaa jopa lisääntyä. Silloin kun pyyhkii paremmin, ei ole tarvetta siihen myyräntyöhön niin paljon. Turha vaiva, hukattua energiaa.

Se on rikasta, että olemme erilaisia. Ei siitä tulisi mitään, jos kaikki olisivat vaan järkeviä tai käytännöllisiä. Tai semmoisia prosessipäitä, kuin eräät ovat. Tai niin taiteellisia, että toisenlaisten on vaikeuksia ymmärtää, minne se kaveri taas vajosi tai missä se liitelee. Ollaan ainetta ja materiaa ja kuitenkaan ei olla.

Tänään sain pussillisen omenoita. Omassa puussa niitä ei ole jaettavaksi asti, mutta joidenkin pihalla kompostoidaan kottikärrykaupalla omenoita, joista on ylitarjontaa. Omenapaistoksen tuoksu kutkuttaa nenää. Sen jälkeen laitan vielä omenahilloa kiehumaan. Kanelitangot odottavat pöydällä sitä varten. Alkavan syksyn ihanuuksia tällaiset tuoksut ja toimet.

”Ei oo omena kauas puusta puonnut.” Eikö? Kahlitseeko sinua vertailu tai arvottaminen? Olen ihan varma, että tuon lauseen kuuleminen ei välttämättä vapauta parhaalla tavalla etsimään omia vahvuuksiaan. Joskus muut ovat määrittäneet mahdollisuutesi ennen kuin olet itse edes kuunnellut sydäntäsi. Tai tiedostanut, mitä itse haluat. Ohjailijoita riittää tai niitä, jotka liian vähin tiedoin tuomitsevat valintojasi, tietävät paremmin kuin sinä itse.

Toivottavasti meidän lahjojamme ei hukata kärrykaupalla. Olkoon ainutlaatuisuutemme yhtä kaunista kuin kauniiksi kypsynyt omena lämpimässä syysilmassa. Poimithan rakkaudella omia lahjaomenoitasi ja muistat kiittää ihmeistä, joita sinulle annetaan joka päivä. Sinä itse olet myös lahja ja ihme. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Hyppymestarin matkassa

Uskaltaisitko sinä hypätä kilometrien korkeudesta tyhjän päälle? Luottaisitko, että kaikki menee hyvin ja että saat lopulta tuulettaa onnistuneelle kokemuksellesi?

Näin teki ystäväni. Hyppäsi ihan aidon laskuvarjohypyn. Hyppymestarin ohjauksessa tandemhyppynä. Kokemus ravisutti hänen koko olemustaan. Sen vaikutus väreili laajemmalle kuin siihen hetkeen. Näimme päivien päästä tästä kokemuksesta ja edelleen hänen silmänsä tuikkivat. Hän oli enemmän olemassa, joka solullaan, siltä minusta tuntui.

Elämässämme on harvoin tasaista pitkään. Harvoin lennetäänkään. Välillä kyyti on möykkelikköistä tai matkanteko junnaa. Tekisi mieli potkia renkaita, kun mikään ei etene. Vähintään jonkun rattaan laakeri vinkuu tai matkakaveri vikisee. Olisiko silloin parempi hetkeksi hellittää? Ottaa mieli mukaan lintuperspektiiviin. Ihan vaikka laskuvarjohyppääjän olkapäälle. Miltä se oma pieni elämäni näyttäisi kauempaa? Ja mikä sen arvo olisi, jos sen menettäisi.

Meillä ihmisillä on joskus kovia paikkoja vastassa. Hetkiä, jolloin kaikki sortuu. Yllätyksiä, joiden ei koskaan pitänyt kuulua omaan elämäämme. Pohdintoja, joiden edessä ei ole mitään selkeitä vastauksia. Semmoisina hetkinä me olemme hyvin yksin sisimmässämme, vaikka ympärillä olisi tungokseen asti ihmisiä. Silloin meidän on vaan suostuttava siiihen, että elämän kipeys ja varjot koskettavat myös meitä. Että sattuuhan se, kun puristetaan kuiviin tai kun huudosta huolimatta kukaan ei kuule. Ja kun lopulta et tiedä, oletko enää oikeasti edes olemassa. Niinkin epätodellista oikea elämä joskus voi olla.

Voi, kun meiltä löytyisi luottamusta. Luottamusta siihen, että meitä kannetaan. Uskoa siihen, että joku kuulikin jo huutosi tai hyväksyi kuivan olemuksesi. Jäi vierellesi, laittoi suojalasit kasvoillesi, tuki repsahtanutta askeltasi, auttoi kynnyksen yli. Teki jopa päätöksiä puolestasi niinä hetkinä, kun oma mieli ei toiminut tai jaksanut.

Palaan vielä siihen laskuvarjohyppyyn. Minä en haaveile laskuvarjohypystä. Minun luottamusharjoitus ja unelman todeksi eläminen ei juuri nyt ulotu yläilmoihin. Minun luottamusharjoitus on tänään siinä, että näen oman elämän merkityksellisyyden. Nostan jokapäiväisen kattilan hellalle, rohkaisen lastani, puhun ystävällisesti miehelleni, innostun jostakin pienestä asiasta edes vähän, muistan hengittää ja olla kiitollinen elämän lahjasta.

Olen iloinnut ystäväni kokemuksesta. Katsonut videolta kerta toisensa jälkeen sitä ihmettä, kun ihminen lentää taivaalla. Niin kuin lintu. Ja siinä on toinen ihminen vieressä lentämässä. Samassa hetkessä, saman taivaan alla. Kun näen yhtä aikaa hymyn heidän kasvoillaan tai loppuhalauksen hetkessä, kun jalat ovat turvallisesti jo maassa, näen jotakin hyvin kaunista. Ei tarvita sanoja. Vain kokemus. Ja huolenpito. Ja luottamus. Yhteinen ilo.

Hyppymestari on ihminen, jonka on tiedostettava riskit, opeteltava tekniikat, valmistettava mielensä ja otettava vastuu myös toisen turvallisuudesta. Kokematon tietää, että tähän ihmiseen minä luotan. Ei se tapahdu järjellä, sen tuntee sydämellä. Ja se perustuu luottamukseen.

Ammattitaidon lisäksi hyppymestarin on oltava hyväntahtoinen. Minun toivomus olisi, että elämän hyppymestareiden (vanhempien, vastuunkantajien, valtaapitävien) tulisi olla aidosti lämpimiä, hyvää tahtovia, välittäviä. Silloin minun ihmisarvoni ei murskaudu, vaikka hyppy menisi päin mäntyä. Että uskallan yrittää seuraavankin kerran. Että tiedän, miten arvokas on elämäni ja miten suunnattoman arvokas ja ainutlaatuinen itse olen. Lentämisen arvoinen. Ja huolenpidon. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Lepo vaan

Vähemmän on enemmän. Monessa asiassa.

Minusta alkaa tuntumaan siltä, että hyvään arkeen ei lopulta mahdu ihan kauheasti asioita, jos niistä oikeasti haluaa nauttia.

Huomasin viime viikolla, että kaiken lähiaikojen tiivistymän, koulujen ja harrastusten ja yritysjuttujen alkamisen lomassa alkoi mieli mennä matalaksi. Monenlaista viritelmää oli ja erityisesti omassa takaraivossa. Oli myös sopeutumista päällekkäisyyksien kanssa ja arvottamista perheen sisälläkin, miten tämä nyt näin lähti lapasesta. Missä on tila ja aikaa minun tarpeilleni? Aloin tuntea itseni marttyyriksi.

Sitten päätin, että jos aion olla hyvinvointialan yrittäjä, sen hyvinvoinnin kuuluu koskea myös minua. Ajattelin, että koska viime viikot olin elänyt vähän hermot pinnassa, nyt olisi toisenlaisen viikon vuoro. Järjestän omia menoja, tartun hetkeen ja delegoin joitakin asioita. Tänään päätin lisäksi, että siirrän monien asioiden hoitamisen huomiseksi. Että tänään en tee mitään sellaista, joka ei oikeasti huvita.

Mitä siitä seurasi. Onnellisuutta ja helppoutta. Lisää energiaa tarttua hetkeen, kykyä olla spontaani ja myös tekemiseen tarttumisen kynnys madaltui. Kun en pakota mieltäni, se kyllä valikoi olennaisen, kunhan olen valpas. Ja valpas voi olla aistit auki. Ei puristuksen tilassa.

Ymmärsin paremmin sen, että moni asia on kiinni asenteesta ihan jokapäiväisessä elämässä. Sijaistoiminnot voi unohtaa, selittelytkin voi unohtaa. Voi elää hetken ja taas seuraavan ja olla läsnä kaikessa mitä tekeekin. Pitää mielen vapautta yllä.

Lapsi osaa sen taidon vahvemmin. Aikuinen hukkuu velvollisuuksien suohon niin helposti. Unohtaa itse elää,  kun niin kovasti suorittaa. Päivät ja viikot ovat pahimmillaan täyteen buukattuja ja jokainen viikko selviytymistä. Kiirettä, päällekkäisyyksiä, organisoimista. Valmiissa maailmassa, jota viritellään koko ajan vieläkin tehokkaammaksi.

Kestääkö ihminen sitä jatkuvaa virittämistä, jatkuvaa sopeutumista muutoksiin ja kehittämiseen? Minä vastaan omasta puolestani. Ei kestä. Luova mieli, onnellisuus, ja hengittämisen vapaus kärsii konemaisuudesta. Systeemit ovat tehokkuutta, mutta ihmisen ydinsysteemiin kuuluvat sydän ja keuhkot. Ja viime viikolla löysin niihin liittyvän suuren viisauden, jonka oli lausunut vuosia sitten nelivuotias poikani alkavassa yskässä: ”Äiti. Mulla ei sydän hengitä tuota mun kertomista.”

Hengittääkö sinun sydämesi sinun kertomista? Tämän kysymyksen äärellä kannattaa olla rehellinen itselleen. 

VastaaLähetä edelleen
Julkaistu

Kehäkukkasyndrooma

Tykkää, ei tykkää, tykkää… Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta…

Muistan kuinka lapsena ja nuorena irrotettiin kehäkukan terälehtiä yksitellen ja sanottiin kohtalokkaita arvauksia siitä, tykkääkö joku sanojasta. Tai jopa niin, että rakastaako.

Viime viikot olen sisäisesti kerännyt rohkeutta yrittäjyyteen. Ihan kuin kysellyt rohkeuteni perään. Uskallan, en uskalla, uskallan…  Eilen lenkillä sain uuden, ilmiötä kuvaavan sanan mieleeni. Kehäkukkasyndrooma. Kyselen ja kyselen ja pyörin ympyrää, toistan samaa ajatuskehää päivästä toiseen. Miten yksityisyrittäminen voikin olla niin rohkeutta vaativaa? Olenhan monista haasteista ja kovistakin tehtävistä selvinnyt. On ollut pakko kysyä itseltä, mistä tässä onkaan kysymys.

Tunnistan häpeää, tunnistan pelkoa.
Häpeää jo etukäteen niiden ihmisten ajatusten ja asenteiden vuoksi, jotka ovat ihmeissään tai eivät ymmärrä. Tai eivät arvosta. Olen niin niin itseni varassa. Vaadin jo ennen ensimmäistä askeltakaan, että on onnistuttava. Juuri noiden epäilijöiden vuoksi. Vai olenko itse itseni suurin epäilijä? Sekin on hyvä kysymys.

Ja kuulkaa. Se pelko. Mörkö, joka tömistelee kysymättä huoneeseen. Se valehtelija, joka aina tietää paremmin kaiken. Sen, mihin pystyn. Sen, mitä osaan. Sen, missä esitän tai missä valehtelen itselleni. Haukkuu huijariksi, naiviksi, naurettavaksi. Osoittaa sormella. Liimaa lapun päälle: epäonnistuja. Ja totta toinen puoli. Kyllä minuun on odotuksiakin kohdistunut. On sanottu sana lupaava, lupaus ja joskus kauan sitten jopa lahjakas. Onkohan se kasvanut minulle taakaksi? En olekaan täyttänyt odotuksia ja ennustuksia. Kenen odotuksia, kysyn taas?

Mistähän terve yrittäjyys kumpuaa ja mistä ja miten se kasvaa? Pakosta, palosta, pelosta vai näyttämisen halusta? Kilpailullisesta luonteesta? Sitkeydestä vai selvästä visiosta?

Nyt olen siinä pisteessä, että kehästä on astuttava. Riski otettava. Ainakin yritettävä. Mitä sanon tässä hetkessä itselleni?

Sanon: Kaikki menee hyvin. Sinä onnistut. Sinä osaat. Sinä saat myös epäonnistua. Saat tehdä virheitä. Joka tapauksessa olet arvokas. Olet rakastettava. Olet riittävän vahva tulemaan näkyväksi.

Kysymys on myös siitä, että tykkään itsestäni. Tykkään, tykkään, tykkään…
Ja siitä, että rakastan terveesti itseäni.  Rakastan, rakastan,  rakastan… 

Julkaistu

Juuret ja siivet

Voi kun me ihmiset olemme erilaisia. Sisarussarjaankin mahtuu monenlaisia ihmisiä. Introverttejä ja ekstroverttejä. Riehakkaampia ja rauhallisempia.

Olen saanut lahjaksi kymmenen sisarusta. Viisi siskoa ja viisi veljeä.
Tänä kesänä en ole heistä tavannut kuin kolme. Ne, jotka syystä tai toisesta ovat selvinneet käymään meillä kylässä.

Viimeisin sisaruskohtaaminen on aika tuore. Pikkuveljeni tuli lomamatkalla vaimonsa kanssa käymään. Lähdimme illalla iltakävelylle. Siinä lähtiessä veljeni ojensi omat tuliaisensa meille, minulle ja miehelleni, molemmille omansa.

Minun omani oli vähän omituisempi. Ihanan persoonallinen, juuri minulle ”sorvattu”. Se oli eläinten kuivikkeen seasta löytynyt juurakko. Ikiaikaisen turvemaisen aineksen seasta löytynyt puupala. Hän oli sen hionut ihan sileäksi. Se oli teepuuöljyllä sivelty, ihanan tuoksuinen ja mukavantuntuinen kädessä. Yllättävä lahja minulle.

Olen pyöritellyt sitä käsissäni. Painellut sillä kasvojani, käsiäni ja hangannut kämmenieni ihoa. Pintaverenkiertoni käsissäni vilkastuu sen ansiosta aivan uudelle levelille.

Miten monesti olenkin todennut saman: Yksinkertaiset asiat ja esineet ovat parhaita. Niissä on selkeyttä ja suoruutta. Ei rikkoutumisen vaaraa. Ei vaikeita käyttöohjeita. Ei turhaa krääsää.

Miksi kirjoitan tästä teille. Siksi, koska tämä veljeni antama konkreettisesti pieni lahja kuvastaa minulle arvokkaita, isojakin asioita. Muistuttaa juuristani. Ei siivillä kauas lennetä, jos juuret puuttuvat. Tai ehkä lennetään, mutta tieto minne ja miksi voi jäädä silloin vähän epäselväksi.

Ajattelen, että tieto juuristani ja  historiastani on arvokasta. Ymmärrän itseäni paremmin. Ymmärrän valintojani paremmin. Senkin, miksi minä kaipaan luontoon, metsiin, yksinkertaisten asioiden äärelle.

Juurieni ei tarvitse kaikkea määrittää elämässäni. Voin tehdä omat valintani, kulkea omat polkuni. Mutta kun minulla on vahvat juuret, uskallan enemmän. Olen rohkeampi, energisempi ja  tasapainoisempi.

Samalla muistan kuuluvani sukupolvien ketjuun. ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman.” Jokainen meistä hetken täällä tekee toimiansa ja valintojansa. Jokainen jättää jälkensä tavalla tai toisella. Yksin emme pärjää ja selviä.

Toinen meistä pukee välittämisen sanoiksi helpommin. Joku meistä osoittaa välittämisensä teoilla ja  toimilla. Ajatuksiaan voi ripotella matonkuteiden sekaan, rakkauttaan pyörittää leipoessaan käsissään ja siirtää sen lähimmäistensä parhaaksi.

Voi kun osaisimme ottaa sen kaiken hyvän vastaan, mitä ympärillämme on joka päivä.

Kiitos veljeni! Tuliaisesi on minulle tärkeä. Se muistuttaa myös siitä, että välimatkasta huolimatta olet lähelläni. Katsotaan tulevaisuuteen luottavaisesti. Muistetaan juuremme, noustaan välillä siiville. Lentäminenkään ei ole kiellettyä.

Lennokas. Innokas. Tunnokas. Sellainen taidan olla. Ja veljeni tietää sen. Antaa palan juurta taskuuni. 

Julkaistu

Unelmia

Onko sinulla unelmia? Sanotko niitä ääneen itsellesi tai muille?

Meillä asuu tyttö, joka tykkää eläimistä. Jo pitkän aikaa hän on puhunut hevosista ja hevostalleista. Vihdoin me vanhemmat lunastimme lupauksemme ja kävimme eilen tutustumiskäynnin tallilla. Ehkä viisitoista minuuttia tallin sisällä ja sen jälkeen hetki hevosaitauksen vierellä uteliaiden, meille uusien eläimien katseita ja liikehdintää  tutkaillen.
Näimme myös lampaita, kissan ja pääskysiä, joiden poikasten lentoonlähtöpäivä olisi käsillä pian. Sen vuoksi keskellä tallin lattiaa oli heinäpaaleja suojana. Ihanasti ajateltu.

”Tämä oli minun ihan paras kesälomamatka”, sanoi tyttömme, kun kaarsimme kotipihaan. Siinäpä se. Haave ja sen toteen eläminen. Näin helppoa se on ja niin palkitsevaa, ainakin tällä kertaa. Voihan olla, että tämä oli pienen pieni alkusoitto jatkumolle, jolloin automme kaartaa kerta toisensa jälkeen tallille. Tai loputtomille keskusteluille rahasta. Onko varaa hevosharrastukseen tai missä mittakaavassa se voisi olla mahdollinen meidän perheen kuvioissa.

Joka tapauksessa iloitsen siitä, että lapseni haaveilee jostakin todellisesta. Itse ajattelen, että unelmat ohjaavat parhaimmillaan energiaamme oikeisiin asioihin ja antavat elämään tervettä ja merkityksellistä sisältöä.

Minullakin on haaveita ja unelmia. Elämän realiteettien edessä en aina huutele niistä enkä edes kerro kenellekään. Osalle hymähdän itsekin, koska kaiken ei ole tarkoitus toteutua. Haaveilu ja haaveksiminenkin riittää joskus. Kuten esimerkiksi sellainen, että haluaisin, että minulla olisi nelivetoinen maastoauto. Ei citymaasturi, vaan sellainen, joka ei jäisi joka kinokseen talvimyrskyllä. Ja se taas liittyy toiseen yhtä utopistiseen unelmaan. Siihen, että asuisin luonnonläheisesti taajama-alueen ulkopuolella.

No niin. Tulipahan kerrottua. Jospa niiden sanoittaminen tekisi tilaa uusien haaveiden tulla. Eikä kaiken toteutuminen olekaan päätarkoitus. Todellisuudessa moni haave toteutuessaan pakottaa myös arkisempien asioiden kohtaamiseen. Onhan puhuttu esimerkiksi maaseutuidyllistä. Jos ei ole kokemusta elämisestä maaseudulla, voi moni asia yllättääkin.

Tällä hetkellä elän todeksi yhtä unelmaani. Saan tänään olla yksin ja rauhassa ”piilopirtillämme” luonnon rauhassa. Vaikka on heinäkuu, ilma on kolea ja sateinen. Se ei minua haittaa ja hidasta. Join terassilla kahvia ja kuuntelin linnunlaulua. Alkukesään verrattuna se oli vähäistä. Kynttilätuikut palavat, vaikka on päiväsaika. Kohta ladon puuhalkoja saunanpesään ja sytytän sinne iloisen tulen.

Pienet hetket ja unelmat ovat tärkeämpiä kuin suuret ja utopistiset. Maastoautoa en tähän iloon tarvinnut, vähempikin riitti. Ja niin on monessa muussakin asiassa.

Mieluummin yksi lämmin hymy kuin kolme tekohymyä.