Stressinhallintavalmennusta, intuitiivista voimavaratyöskentelyä ja luovia menetelmiä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemiseksi yksilöille ja yhteisöille. Työskentelyissä hyödynnetään kehon, oman äänen, luonnon, musiikin, taiteen ja luovuuden mahdollisuuksia. Keskiössä ihminen.
Tänään minä kuuntelen mitä historia minulle kuiskii mitä se kertoo opettaako jotakin
en säästynyt ilman rankkasadetta en ilman repivää tuulta en kivikkoista rinnettä, joka ei koskaan loppunut
kaiken keskellä minulla oli liian suuri ääni sain siitä kuulla silloin tällöin ja totta se oli
oli totta sekin, että en taipunut en, vaikka yritettiin yritettiinpä jopa juuriani repiä
kerran ne irtosivat silloin lensin ja kun lensin, näin kaiken kauempaa ja kauniimpana kuin osasin kuvitella
Tänään minua heikottaa heikottaa siksi, että joudun palaamaan ja palatessani kohtaamaan sen, että sillä aikaa kun olin pois olivat nurkat alkaneet kaatua perennat maatua eikä perunakuokka ole enää ehjä ämpärissäkin halkeama
minun pieni mieleni itkee se itkee sitä, että pieni ihminen ei opi ei opi sitä, että jos on pois silloinkin elämän lait ovat voimassa
elämä tarvitsee vastaanottajan talo tarvitsee asujansa pelto ei anna satoa hoitamatta perennat itkevät
Tänään linnut pidättävät henkeä odottavat vuoroansa koko lähitienoo uinuu
vain yksi pieni valo lämmittää sen valon takaa näen hymyn ja hymyn takana odottaa lämpö
ja kun valo, hymy ja lämpö yhdistyvät alan uskomaan huomiseen
Millä mielellä olet elänyt tämän viikon? Onko ollut merkityksellisyyden tuntu päivissäsi vai alkaako sinustakin tuntua, että aivan sama.
Minun mieleni on mennyt sinne tänne. Lamaantumisen merkkejä huomaan itsessäni hetkittäin. Silti ihan hirveän monet asiat ovat todella hyvin. Keväinen aurinko ja sen lämpö lisääntyvän lintujen laulun kera alkavat vallata ympäristöä hyvällä tavalla. Useampia joutsenten ääniäkin olen kuullut ja niiden lentojakin nähnyt. Elämä jatkaa luonnollista kulkuaan ja luonto tarjoaa talven jälkeen yltäkyllin muutosta ja pieniä iloja.
Olen aina ollut ihminen, joka tarvitsee ympärilleen ilmaa ja tilaa. Rauhaa ja hiljaisuuttakin. Työrauhaa myös. Se on nyt ollut kortilla. Kotimme on jo usean viikon ajan ollut etäkouluna ja harrastuksiakin on perheessämme hoidettu etänä. Se on väsyttävää. Jotta muilla olisi jonkinlaista mahdollisuutta työskentelyyn, olen itse siirtänyt omia tekemisiäni jo monta viikkoa syrjään. Lopulta itsensä ja tarpeidensa syrjään laittaminen syö voimia ja mielenrauhaa. Alkaa hermot kiristymään ja kodin ilmapiiri muuttua raskaaksi ja tukkoiseksi. Enkä varmasti ole ensimmäinen, jonka venymiskykyä on testailtu jo vuoden ajan enemmän ja vähemmän.
Jos on korkea sisäinen tavoitetaso, sopeutuminen pienellä liekillä tapahtuvaan elämään voi vaatia asenteen muutosta. Ja lamaannuttavinta pelon lisäksi on epätietoisuus ja se, että odotat niin kuin linnunpoikanen nokka auki ruokaa, joka tulee muiden tuomana. Että otat ulkopuolelta vastaan tiedon, neuvot, ohjeet ja luotat, että ne ovat viisaampia kuin omat havaintosi ja ajatuksesi.
Mikä on tärkeintä ja luovuttamattominta? Paljonko tarvitaan rahaa, että arki rullaa ja laskut tulevat maksetuksi? Miten usein pitää käydä kaupassa, tehdä ruokaa, pyykätä ja tiskata, että perhe saa tarvitsemansa? Onko liikunnalla, kulttuurilla, sosiaalisella elämällä ja elämyksillä painoarvoa aikana, jolloin tärkeintä on pitää sairaalakapasiteetit tasolla, joka riittää kaikille tarvitseville?
Ei ole helppoja ratkaisuja. Ei helppoja päätöksiä. Ei selvää näkemystä siitä, miten pitäisi toimia. Kyllä me varmasti viikon tai kahden ajan seisomme vaikka päällämme, mutta vuoden ja kahden elämän volyymin kutistaminen alkaa tuntua jossain muualla kuormituksena. Meitä on myös moneksi sen suhteen, miten koemme elämän.
Olen sitä mieltä, että nyt jos koskaan on pakko ajatella ihmisyyttä isona arvona. Mitä jos muuttaisimme rajoitukset rakkaudeksi, karanteenit kaveruudeksi, pelot ihmisyyden arvostamiseksi. Miten?
Annanpa mielikuvituksen avautua. Mielessäni olen nähnyt meitä tässä ajassa eläviä rakentamassa tulevaa voimaantumisen kautta. Itkut on itkettävä. Tehkäämme se. Näyttäkäämme lapsillemme, että on normaalia surra menetyksiä. Ei kipua tarvi piilottaa. Sen voi näyttää, puhua ulos ja jatkaa sitten keveämpänä uutta kohti. On niin helppo arvostella muita, päättäjiäkin. Jokaisesta löydämme virheitä ja heikkouksia, joita osoittamalla voimme kääntää katseet pois omista virheistä ja heikkouksistamme. Vastuu on jokaisen.
Haluaisin hetkeksi kääntää katseeni lapseen ja nuoreen. Siihen, jonka elämänkokemus on vielä vähäistä. Häneen, jonka on sopeuduttava mukisematta. Suurimmat tuhot tapahtuvat hiljaisuudessa, pinnan alla ja ne tulevat voimalla pintaan myöhemmin. Ehkä sitten, kun oma tietoisuus kasvaa tai vapaus lisääntyy.
Onko sinun ympärilläsi heikkoja, yksinäisiä, sairaita tai äänettömiä. Muista, että voit milloin tahansa olla yksi heistä. Mitä silloin toivoisit? Itse toivoisin, että siinä tapauksessa ympärilläni olisi niitä, joihin voisin luottaa. Että heillä olisi voimavaroja, tulevaisuuden uskoa ja toimintakykyä. Näkemystä ja itsepäisyyttäkin. Ei luovuttamista ja epätoivoa.
Ensin yhteinen itkuvirsi, sitten päät pystyyn ja katse aurinkoon. Kevät tulee ja kesä. Luonnossa on niin paljon elämänvoimaa, että siihen katsomalla ja siitä oppimalla saa paljon oivalluksia. Ja tulee se naurukin sieltä ja into ja ilo.
Käärikäämme hihamme tämän päivän haasteisiin. Aurinko nousee huomennakin.
Ja nyt taas kaikki on tässä. Vain tässä. Tai oli ja meni jo.
Näitä hetkiä me elämme läpi koko ajan eikä meillä ole mitään muuta. Eikä tule olemaan.
Jos aion elää, elän sen juuri nyt. Läsnäolon tilassa. Muuta tapaa olla olemassa ei ole.
Siksi on tärkeää tykätä itsestään ja kaikesta mitä tekee. Tai ainakin hyväksyä sen, mitä tekee, että ei käytä energiaansa vastustamiseen.
Mietin tänään lapsia ja nuoria. Huoleton lapsuus ja onnellinen nuoruus. Miten se rakentuu? Mistä lapsi ja nuori imee arvonsa, peilaa itseänsä rehellisesti.
Meidän lasten ja nuorten koko elämä on tänään ja tässä. Se, miten hänelle puhutaan, miten hänen kanssaan ollaan ja keskustellaan. Mitä hän tekee ja miten. Millä mielellä?
Tulevaisuus on käsissämme joka hetki. Se on erityisesti valinnoissamme ja arvoissamme. Jokainen joutuu itse valitsemaan tien, jota kulkea. Tai nöyryyden kulkea osoitettua tietä. Kutsumustakin.
Mikä tekisi hetkestäni läsnäolevamman? Hengitys. Hengitys. Ajatus. Katse. Kosketus. Toiminta. Aistiminen. Totta oleminen.
Kyllä huonotkin asiat on todettava, vaikeat tunteet elettävä. Rehellisyys vaatii rohkeutta. Itsearvostusta.
Tänään aurinko on piilossa. Arjessanikin on haasteita selätettävänä. Niitä on turha vähätellä.
Viikkoja sitten kirjoitin mielestäni erikoisen runon. En ymmärtänyt sitä itsekään. Nyt ymmärrän jo paremmin. Se kuvastaa jotakin tästä juuri elämästämme ajasta.
Jos kaikki on epäselvää. Et tiedä itketkö vai nauratko ja miten tässä kohtaa täytyisi arkeansa elää. Kohtaaminen on vähissä, laulaminenkin melkein kielletään. Ihmisiltä alkaa kadota merkityksellisyys ja toivon liekkiä koetellaan.
Nyt jos koskaan valinnat tapahtuvat pienissä asioissa. Voimavarat löytyvät kiitollisuudesta. Kaiken hyvän esille nostamisesta. Siihen kiinnittymisestä.
Toivoa on. Iloakin. Anna tänään niille edes pieni tila päivässäsi. Sano kiitos, sano se ääneen tänään. Kiitollisuus tarttuu. Niin kuin toivo ja ilokin.
On ystävyyden aika.
Mitä rakennan?
Mikään ei ole varmaa ei itku ei nauru ei edes kaunein taulu
juokse lujaa sinut kidnapataan älä anna sen tapahtua
sullo paperia suuhusi nyt ei ole aika puhua ei laulaa
hakkaa nauloja hakkaa hakkaa nyt on sen aika
hukuta siihen energiasi halusi himosi
onko lumi valkoisempaa huomenna sitä kysyn ja se on paras kysymys pitkään aikaan
ota sormi katso sitä se liikkuu sekin on lahja ihme erikoisuus
hattu tarvitko sitä et et todellakaan
tarvitset viitan ja ystävän viisaan sellaisen etsi se
Mitä tarkoittaa ministeri? Mitä tarkoittaa nukkavieru?
Nämä kysymykset kuulin juuri lapseltani, joka rauhallisena lauantaiaamuna lukee kirjaa olohuoneen keinutuolissa.
Kyllä maailmaan kysymyksiä mahtuu. Ja vastauksiakin, mutta osaanko kysyä itseltäni juuri oikeita kysymyksiä tänään. Jos en kysy, vastauksiakaan en kuule. Jos en kysy täsmäkysymyksiä, en ehkä saa täsmävastauksiakaan. Vai voisinkohan saada vastauksia, vaikka en kysykään.
Kyllä voin. Miten? No, rauhoittumalla. Keskittymällä hengitykseen, levollisuuteen, melkein täydelliseen ajattelemattomuuteen. Sellainen tila on hyvin luova, riittävän tyhjä. Siihen tilaan on helppo tipahdella uusien oivallusten.
Jos en oivalla, en tiedosta, en syty enkä haltioidu, voinko olla elossa ja kokea merkityksellisyyttä. Tämä aamurauha tässä ja nyt tuntuu merkitykselliseltä. Lapseni lukee kirjaa, minä näpytän tekstiä ja olo on virtaavan rauhallinen.
Meidän elämämmehän voi olla ajoittain ikään kuin umpikujassa. Ratkaisuvaihtoehtoja on vähän tai ei ollenkaan ja oma mieli tietää, että näin ei voi jatkua. Jos siinä tilanteessa laittaa kaasun hirttotilaan ja jatkaa hammasta purren, huonosti käy. Ihminen ei kestä liian isoa kitkaa. Tosin ei liian kitkatontakaan. Tasapaino ja kohtuus löytyvät jostakin siltä väliltä.
Niin. Ministeri ja nukkavieru ovat sanoina melkein vastakkaisia, kun ajattelen niistä syntyviä mielikuvia. Luulenpa, että jos puhutaan ihmisistä, ministeri voi olla myös nukkavieru. Ei kansan nähden, mutta vapaa-ajallaan. Ja nukkavieru ihminen voi olla ainakin oman elämänsä ministeri. Sisäisesti.
Tänään minussa ottavat mittaa ministeri ja nukkavieru. Rentoon lauantaihin sopii hyvin nukkavieru, mutta kotoinen tunnelma. Ministeri minussa kuitenkin sanoo, että nyt päätökset pöydälle, aikataulut ojennukseen ja talo täyteen tohinaa. Että sisäministerini pääsee kokemaan myös ulkoministeriyttä.
Tänään haluan kokea tasapainoa. Sitä, että hyväksyn itsessäni sekä nukkavierun puoleni että ministeriyteen pyrkivän salkunkantajan.
Kiitos lapseni kysymyksistäsi. Kysyvä ei tieltä eksy, sanotaan. Ja se, mitä kysyn itse itseltäni, on vielä tärkeämpää. Vastaukset annetaan ajallaan. Joskus jopa heti, jos maltan pysähtyä kuuntelemaan tarkasti.
Kannattaa rauhoittua ja kuunnella. Katseen voi kohottaa kohti taivasta.
Havahduin omassa arjessa siihen, että yhtä tärkeää kuin saada rakkautta, on se, että voi antaa sitä toiselle. Että on omalle rakkaudelle vastaanottaja.
Se on vähän sama kuin silloin, jos kokee kutsumusta johonkin asiaan, että voi tehdä sitä. Teoissa ja todeksi elämisessä toteutuu syvin ydin. Ei pelkässä ajattelussa ja tunteessa.
Minussa elää jonkinlainen kutsumus saada auttaa ja ymmärtää. Nostaa toista ja vähän tönäistäkin liikkeelle.
Omalla kohdalla se onkin sitten vaikeampaa. Siihen minäkin tarvitsen toisen ihmisen. Sellaisen, joka näkee minut ja uskoo minuun.
Dissaajiakin riittää. Kukaan ei tietenkään ilmoittaudu, mutta siitä ainakin tunnistat sellaisen ihmisen, että olet ihan kuin ilmaa hänelle. Sinua ei oikein noteerata. Tai ehkä joskus, mutta tietyillä ehdoilla. Tai ehkä joka toinen päivä. Se voi olla hyvin tuhoavaa. Erityisesti lapselle tai nuorelle.
Kyllä minäkin sellaiseen syyllistyn. Monesti silloin, kun itsellä on joku epävarmuus. Ehkä alemmuuskin. Tai kiire ja kuormitustila.
Ja sitten on se viheliäinen kaksinaamaisuus. Hymyilet edessäpäin ja pilkkaat takanapäin. Taitaa ilma olla vähän epämääräinen sellaisissa kahvihuoneissa. Tai sukujuhlissa. Ei oikein löydy vapaata hengitystä tai helppoa hymyä. Pää on kipeä kotiin palatessa ja mieli ihmeellisen samea. Mitä ihmettä siellä tapahtui. Viihdyinkö oikeasti. En viihtynyt.
Joskus asiat eivät koske edes itseä. Ilmapiirin voi aistia ihan tietämätön ja asiasta osaton. Minulle on jäänyt joistakin tilanteista sellainen tunne iholle, että ompa kylmä tai pimeä fiilis. Katto ei ole korkealla eikä valo riitä nurkkiin asti. Tarkoitan henkisesti.
Voi. Nyt nostan selkäni suoraan. Hengitän luottavaisesti. Ajattelen valoisasti. Jätän vähemmälle kritiikit, vikoilemiset, vahvat vaatimukset. Tapulan olalle, silitän hiuksista, hymyilen rohkaisevasti. Erityisesti lapselle ja nuorelle.
Ja jos näen odottavan äidin, levitän mielessäni punaisen maton hänen eteensä. Heittelen talven tulppaaneja maton reunoille kaunistukseksi. Ajattelen hellyydellä tulevaa lasta ja toivon, että hänelle riittää lämpöä ja rakkautta.
Että hän saa rakkautta. Ja kokemuksen, että hänkin saa rakastaa. Että lähellä on joku, jonka kohdalla saa kokea rakkauden virran. Sylin. Huolenpidon.
Siitä hetkestä kasvaa turvallinen tulevaisuus. Valoisa katse. Luottamus.
Minulta on kysytty viime aikoina useamman kerran, mitä tarkoittaa intuitiivinen voimavaratyöskentely, jota teen ihmisten kanssa. Olenkin sitä yrittänyt avata itsellenikin, jopa teorioiden kautta, vaikka se onkin vähän harhaanjohtavaa.
Viikonloppuna ottamani kuva, jonka tähän tekstiin liitän, kertoo minulle symbolisesti sen, mitä on intuitiivinen voimavaratyöskentely. Katsopa kuvaa ja mieti, mitä se sinussa herättää. Hengitä ja katso. Eläydy kuvan tunnelmaan ja pieniin asioihin, joita havaitset siinä.
Wikipedia antaa selityksen intuitiosta näin. ”Intuitio on sisäinen näkemys tai kyky oivaltaa asia välittömästi. Intuitiivinen tieto eroaa analyyttisestä tiedosta, joka sisältää käsitteellistä aineistoa.”
Tommy Hellsten on sanonut, että intuitio on sen tietämistä mitä ei voi tietää ja rohkeus sen tekemistä mitä ei voi tehdä.
Liikutaan siis monen mielestä arveluttavilla poluilla. Itse ajattelen, että se mitä näen ja koen ihmisissä voimavaratyöskentelyn jälkeen, tekee minuun joka kerta syvän vaikutuksen. Sydäntään kuunteleva, itseään arvostava ja virtaukselle antautuva ihminen pääsee (tai joutuu) prosessiin, joka alkaa kuljettamaan häntä kohti ainutlaatuisuuttaan. Yhteys omaan sydämeen on monesti ohentunut ulkoapäin tulevien uhkien hidastamana tai koettujen vaikeiden tapahtumien ja kriisien vuoksi yhteys on jopa katkennut. Silloin ei jää voimavaroja muutokselle ja uudistumiselle. Sysäys voi olla pienen pieni, mutta totuudellisuudessaan isoja virtoja synnyttävä.
Mutta voinko heittäytyä tuollaiseen työskentelyyn? En voi, jos en kykene luottamaan. Se on alkulähtökohta. Luottamus rakennetaan yhdessä. Se ei toimi vain yhteen suuntaan. Luulenpa, että vaistoamme myös alitajuisesti keneen voimme luottaa. Tai sen, keneen kykenemme luottamaan. Joskus omat huonot kokemuksemme antavat myös vääriä singnaaleja. Mitähän sitoutumiskammoinen ihminen on kokenut tai ihminen, jonka on vaikea päättää asioita tai ottaa riskejä? Joskus vasta riittävän suuri kärsimys pakottaa meitä ottamaan jotakin uutta vastaan, luottamaan sellaiseen, josta ei ole paperille kirjoitettuja varmoja takeita.
Lainaan tähän loppuun toissa viikolla kuulemani runon. Se on kuin peili ja samalla hyvin rohkaiseva. Kulkekaamme kohti päättäväisyyyttä ja rohkeutta.
”Ennen kuin on sitoutunut, on aina epäröintiä, tilaisuus vetäytymiseen, tehottomuutta. Kaikkiin aloitteellisiin ja luoviin tekoihin pätee alkeellinen totuus, ja tietämättömyys siitä tappaa lukemattomia ideoita ja loistavia suunnitelmia: sillä hetkellä kun sitoutuu ehdottomasti, Sallimus liikkuu myös. Tapahtuu kaikenlaista josta on apua ja joka ei muutoin olisi koskaan tapahtunut. Kokonainen tapahtumien virta seuraa päätöstä ja nostaa ihmisen hyväksi kaikenlaisia ennennäkemättömiä sattumuksia, kohtauksia ja materiaalista apua, jota kukaan ei olisi voinut kuvitellakaan osakseen. Mitä tahansa osaat tai haaveiletkin osaavasi, ryhdy siihen. Rohkeudessa on neroutta, voimaa ja taikuutta.” Goethe
Muistan hyvin tunnelmat vuodelta 1999. Oli tulossa uusi vuosituhat. Kohistiin Milleniumista. Se synnytti paljon odotuksia, toiveita, ehkä pelkojakin. Nuo uudet numerot: kakkonen ja sen perässä kolme pyöreää nollaa olivat ihan kuin taikanumeroita. Melkein kuin salasana johonkin uuteen ja ihmeelliseen.
Toimin tuolloin Kokkolassa kanttorin sijaisena. Vastuullani oli kaupungin kirkon tilaisuudet. Työkuvaani kuului myös uudenvuodenyön messu. Se suunniteltiin pidettäväksi alle tunnissa, että ehtismme kuulemaan kirkonkellojen soiton, joka ilmoitti meille uuden aikakauden alkamisesta. Heti sen jälkeen aloitin uruilla häämarssin soittamisen. Uuden vuosituhannen tuorein aviopari asteli avioliiton satamaan. Keskellä yötä, uuden vuosituhannen alkaessa. Tuskin sellaista päivämäärää voi vahingossa unohtaa. Hyvin ainutlaatuinen vihkiaika.
Vuosi sitten vaihtui vuosikymmen. Vuodessa 2020 oli taas tuota kakkosten ja nollien magiikkaa. Olin itse uuden edessä ja katse vahvasti eteenpäin suunnattuna. Vuoden vaihtuessa oli tärkeä saada työhuone putsattua ja matkalaskut Kipaan kirjattua. Sitten koittaisi vapaus. Melkein kuulin häämarssin korvissani. Astuin uuteen ja ihmeelliseen. Hyppy tuntemattomaan oli alkanut.
Senkin jälkeen elämä on ollut tavallista. Pyykinpesua, kauppakassien kantamista, ruoan laittamista, kasvattamista ja kaikkea sellaista, mitä meidän jokaisen arkeemme kuuluu. Oli vuoden numerosarja miten juhlava tahansa, normaalia elämää jatkamme elämän isojen ratkaisujenkin jälkeen.
Tähän vuoteen on sisältynyt paljon muutakin. Fyysisesti pienen reviirin sisällä eläessä mieleni on kulkenut pitkiä matkoja. Kysellyt arvoani, rohkeuttani, tehtävääni. Mitään en kadu. Opettavaista on ollut. Luulen, että isot päätökset ja muutokset ovat niin pitkän ajan tuotoksia, että ensin täytyy levätä vanhat väsymykset pois. Hiljentää oikeasti vauhtia, eikä hypätä vauhdista toiseen. Se olisi kyllä ollut automaatio, johon mieleni oli minua työntämässä. Sitten tuli pandemia ja opetti minulle jotakin tärkeämpää. Sellaista, että ilman maailmanlaajuista tilannetta olisin jäänyt stressin pauloihin pyörimään ja hermoilemaan. Olenhan minä stressannut ja hermoillutkin, mutta nykyään katson niitäkin hetkiä eri kulmasta. Hiljaa hyvää tulee.
Ihminen tarvitsee merkkipaaluja, taitekohtia, juhlia ja pysähtymisiä, jotta ymmärtää elämän syklejä ja lainalaisuuksia. Jos ei olisi yötä päivän jälkeen, ei lepopäivää arkiviikon jälkeen, ei eroa juhlalla ja arjella, miltä elämämme tuntuisi. Ei laaksoa, ei kukkulaa, pelkkää tasaista, saman toistoa. Turvallista kyllä, mutta tuskin niin sykähdyttävää. Ehkä näitä vuoden vaihtumisen rituaalejakin tarvitsemme. Juuri nytkin raketit paukkuvat ulkona. Nakkeja ja perunasalaattiakaan ei ole unohdettu.
Mutta kuulkaa, tänä iltana minusta tuntuu tasaiselta. Taitekohta ja vuoden vaihtuminen melkein arkiselta. Koko vuosi on ollut yhtä muutosta, yllätystä ja sopeutumista täynnä. Minulle ei ole jäänyt voimavaroja räiskimiseen, ei tarvetta erityiseen juhlimiseen. Ei oikeastaan muuhun kuin tilanteen toteavaan ajatukseen. Vuosi vaihtuu.
Katson taakseni: Olipas se vuosi. Katson eteeni: Mitähän tuleva vuosi tuo? Katson ympärilleni: Tässä olen, ehjänä ja kokonaisena. Kiitos vuodesta 2020! Tervetuloa vuosi 2021!
Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan. Meidän pieni neitimme on huokaillut jo monta kertaa: ”Äiti, mää en jaksa oottaa joulua.” On ihanaa katsoa miten iso merkitys pienillä asioilla on lapsille. Joulu on jotakin ihmeellistä ja niin odotettua. Ja tonttujen kuiskailujen aikaan neitimme on kertonut miten hän yrittää olla kiltti, mutta ei aina vaan pysty siihen.
Mitä sinä olet odottanut tänä vuonna? Minusta tuntuu, että yksi iso odotuksen aihe on ollut se, että elämä normalisoituisi. Poikkeusajan haasteet ovat tehneet meistä tietoisia siitä, miten vapaita olemmekaan olleet aikaisemmin. Vapaita tekemään töitä, opiskelemaan, harrastamaan, matkustamaan ja tapaamaan toisiamme. Tämä joulukin tulee olemaan nyt erilainen samasta syystä. Keväällä oli jo elämän arki sellaista, että pysyttelimme paljon perheen kesken. Kesällä oli hieman vapaampaa, vaikka silloinkin takaraivossa eli tietoisuus siitä, että tauti edelleen elelee keskuudessamme. Koko syksyn ajan reviirini on kapeutunut ja näkökenttäkin sen mukana. Välillä on ollut niin ikävä tekemisen meininkiä ja läheisiä ihmisiä, että se on tuntunut ihan kehollisena kipuna ja ahdistuksena, mielikin on meinannut mustua.
Tänään kävin ostamassa maalia, tapettiliisteriä, teloja ja pensseleitä, muutaman seinäkoukun sekä tasohiomakoneen tykötarpeineen. Ihan vaan saadaksemme kotona pientä pintaremonttia eteenpäin. Minulla oli siihen mukavasti aikaa. Aina ennen kyseiset ostosreissut ovat olleet vähän hiostavia, mutta nyt koin onnellisuutta. Minulle on merkitystä sillä, miten asiakaspalvelu toimii ja miten sieltä maskin takaa minulle puhutaan ja miten minua katsotaan. Olenko varteenotettava asiakas, jota halutaan palvella hyvin. Tänään sain kokea erinomaista palvelua. Huomasin ajattelevani monta kertaa myyjän perässä kävellessäni, että niin, itse asiassa, tuohan hänen tärkein työnsä onkin. Taitolaji se onkin. Siihen tarvitaan varmastikin ihan luontaista taitoa, jopa kutsumusta.
Samaa taitoa tarvitaan perheen sisälläkin. Kohtaamisen, hyvän kohtelemisen ja palvelemisen taitoa. Ystävällistä äänensävyä, toisen kannustamista. Eipä se niin helppoa ole, ainakaan niinä päivinä, kun itse on kiireinen ja stressaantunut. Eikä se ole helppoa silloinkaan, kun on aikaa, mutta oma mieli ei olekaan niin tyyni ja kirkas. Ja sitä energiaahan minä sitten ympäristööni levitän, mitä sisälläni kannan. Ja perheessä, jossa kaikilla on omat haasteensa, äänensävynsä ja oma tapansa ilmaista mielipahaansa, ”sekametelisoppaahan” se pahimmillaan on. Pahimmillaan volyymit nousevat, ovia paiskotaan ja tehdään uusia mökötysennnätyksiä. Ja sitten taas myrskyt ja painostavat ilmapiirit ovat ohi ja aurinko alkaa paistamaan ja lämmittämään. Tämän saa kokea monta kertaa viikossa, joskus monta kertaa päivässä. Ainakin nyt, kun teinejäkin asuu talossa. Sääntöjä sorvataan ja koetellaan, rajoja venytellään. Lapsi ja nuori tarvitsee elävän ihmisen johon peilata omia voimiaan ja taitojaan, ihmisiä, joiden kanssa harjoitella elämisen taitojaan. Kyllä sitä toivoo, että osaisi kasvattaa lapsistaan kunnon kansalaisia, mitä se sitten tulevaisuutta ajatellen tarkoittaakaan. Ainakin vuorovaikutustaitoja, oma-aloitteisuutta, vastuullisuutta ja toisten ihmisten huomioon ottamista. Ja minä itse olen se esimerkki, jonka merkitystä ei voi ohittaa. Siinäpä sitä onkin itselle joulusaarnan aineksiä. Onneksi armo ja armollisuus ovat ulottuvilla, niitä kohti voi ihan kurottautua.
Kyllä minäkin odotan joulua ja joulurauhaa, hyvää mieltä ja tahtoa ihmisten kesken. Kaiken keskeneräisyyden ja näköalattomuuden keskelle, pelkojenkin. On opettavaista huomata, että minä itse en hallitse elämää, en sen alkua enkä loppua. Mutta kaikkeen siihen, mitä siinä välissä tapahtuu, voin omalla asenteellani ja käytökselläni vaikuttaa.
Ja juuri sain tiedon, että turhaan ostin tasohiomakoneen. Sellainen meillä jo onkin. Virheitä ei voi välttää, vaikka hyvää tahtoa ja ahkeruutta olisikin. Ja hirsiseinän hiontaan tarvitaan kuulema jotakin muuta työkalua. Tiesitkö sinä, mitä työkalua. Odotan vastaustasi.
Tänään olen voipunut ja väsynyt kerääntyneestä kuormituksesta, joka hiipi pikku hiljaa ja sitten hetkessä kasvoi isommaksi kuin oma mieleni.
Sellaisia ovat jotkut elämän päivät. Et aina tiedä, mistä suunnasta ne tulevat ja miten, mutta elettävä ne on nekin päivät.
Ja sitten tulee seuraava päivä ja huomaat, että vielä on pihapuuni pystyssä ja lasteni äänissä iloa. Mikään ei loppunut, vaan sai uutta sävyä ja syvyyttä.
Elämän laulu lauletaan välillä itkun läpi. Elämän lankaa kudotaan välillä kädet säikähdyksestä kohmeina ja elämän sielua yritetään joskus repiä rikki. Ja hetkittäin se voikin repeytyä ja rikkoutua. Siksi tarvitsemme uuden alun, uuden aamun ja aamupalapöytään kauniimman liinan. Katseen lähimmäiseen, katseen horisonttiin, katseen taivaan lintuja päin.
Heistäkin huolehditaan. Hekin saavat ravintoa, laumansa suojaa ja uusia pesimäpaikkoja.
Katsokaamme yksinkertaisuuteen. Tuuleen, hengitykseen ja tähän hetkeen. Mikään tunne ei ole viimeinen. Seuraavan hetken tunne voikin yllättää rauhalla, huolen jälkeen.
Kun opiskelen hyvinvointialan yrittäjyyttäni varten, opettelen asioita läppärin ääressä, virtuaaliluokassa ja digidigimaailman vaikutuspiirissä.
Teen kaikkea sitä, joka ei ole minua koskaan varsinaisesti kiinnostanut. Tekniikka ja virtuaalinen maailma eivät ole olleet minun ”juttujani”.
Mutta. Tämä on nyt tätä ja tätä aikaa. Mutta kuulkaa, aion olla vastarannan kiiski sillä tavalla, että ajattelen minun yrityksessäni hyvinvointiin liittyvien asioiden tapahtuvan pääasiassa muilla tavoilla kuin läppäri sylissä tai kuulokkeet korvilla.
Alkuvuodesta, kun ideariiheni oli avattuna joka suuntaan, haaveilin jopa kahvilasta, jossa tarjottaisiin hapanjuureen leivottua leipää ja luomusti tuotettuja tuotteita hyvän kahvin tai teen kera. Lisäksi unelmissani oli kahvila, jossa kerättäisiin asiakkaan astuessa sisään kaikki hänen ”härpäkkeensä” vaikka lukolliseen kaappiin ja hän viettäisi kahvi- tai teehetkensä aistit auki ilma älylaitteita.
Miltä tällaiset kahvilat kuulostaisivat? Tai voisivathan ne olla myös yhdistettynä, niin että osa tilasta, mielellään erillinen huone, olisi älylaitevapaata aluetta. Jos sytyit, lupaan tulla mielelläni kannattamaan kahvilaasi. Syömään hapanjuureen leivottua leipää maalaisvoin kera ja juomaan kupillisen haudutettua teetä.
Huh huh.
En koskaan arvannut, että isoin ja pitkäkestoisin kasvatuksellinen haaste suhteessa lapsiini liittyisi tähän samaan kategoriaan, virtuaalimaailmaan. Lapsemme ja nuoremme ovat taitavia, he ovat kasvaneet kännykkä kädessä (kärjistän) ja ovat taitavampia kuin edelliset sukupolvensa. Niin kai pitääkin olla. Mutta miten on orjuuden laita. Se, että kännykkä on kasvanut käteen kiinni ja siitä ei osata olla erossa. ”Kun koulussakin tarvii ja kun mun täytyy kattoa viestit ja läksyt.” Ja ”tää on online-peli, en voi vaan lopettaa.”
Huh huh.
Ollakseni ajan hengen mukainen, omistan kaikki tekniset härpäkkeet, myös yrittäjänä. Hallitsen niiden käytön. Editoin, videoin, teen livelähetyksiä täydellisen hammasrivin loistaessa ja treenatulla kropalla. Hymyilen, olen aina iloinen. Tsemppaan, jaksan ja hehkun.
Huh huh.
En kuulkaa hehku. Villasukkani hehkuvat enemmän tänään kuin minä. Lämmittävätkin. Voi että. Tuntuvat oikeasti tarpeellisilta, kun marraskuinen tuuli tuivertaa ja taivas on tänään harmaa. Myrskyä jälleen luvassa.
Hah hah.
Alkoi heti helpottamaan. Pelkkä ajatusten suuntaaminen villasukkiin vapautti mieltäni. Miksi. Ehkä siksi, että minun maailmassani ne herättävät rentoutta ja kodikkuutta takaraivossani. Voisikohan joku neuloa niin ison villasukan symboliksi yritykselleni, että voisin käpertyä päiväunille sen sisälle? Hinnasta voidaan neuvotella.
Ehkä nyt onkin aika heittää härpäkkeet nurkkaan, kaivaa joogamatto esille, hengitellä. Venytellä niin kuin kissa, taipua niin kuin paju, vapauttaa takaraivo ja vetristää niskan jännitykset.
Ja jos teistä joku on taitava teknisesti, ehkä jonakin päivätä tavataan yritykseni merkeissä. Ja silloin tarjoan sinulle hyvää kahvia ja teetä ja kenties saat käpertyä villasukkaan päiväunille. Sen jälkeen, kun olet tehnyt jotakin merkittävää ja tärkeää osaamisesi kautta.
Hyvinvointi alkaa pienistä asioita.
VastaaLähetä edelleen
Google Analytics -sovellus kerää sivuston käytöstä yksilöimätöntä tilastotietoa. Paina "Ok", jos hyväksyt tämän.Ok
