Kategoria: Ihmisyys

Julkaistu

Kuusenkerkkäsiirappi

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 27.5.2020.)

Voi elämä!
Pitääkö ihmisen oikeasti hypätä ”oravanpyörästä”, että hän voi kokea kiireetöntä haltioitumisen iloa?
Kysehän on vain pienistä ohikiitävistä hetkistä. Ja niitä hetkiä meidän kaikkien päivät ovat täynnä.

Eilen oli ihanan lämmin ja kesäinen päivä. Harvassa ovat sellaiset päivät nyt toukokuussa olleet. Aika saamaton olin koko päivän ollut, mutta iltaa kohti energisoiduin.
Juuri nyt, kun pakkovelvollisuudet ovat vähentyneet, saattaa löytää itsensä tilanteesta, että ei saa mitään kunnolla aikaiseksi. Kumma juttu.

Merkityksellisin hetki itselleni oli eilen havahtuminen onnellisuuden tunteeseen. Poimin kylvö- ja istutussession jälkeen takapihan kuusista kuusenkerkkiä. Olinhan joskus saanut maistaa kuusenkerkkäsiirappia ja nyt muutaman päivän ajan se siirappi oli häivähdellyt mielessäni.

Miten vähän olen oikeasti nähnyt pihamme puitakaan. No, onhan niitä. Iso lehtikuusi ehkä se hallitsevin. Ja kuusiakin on. Ja nyt minä tunnen ne kaikki neljä. Nyt, kun olen jokaisen kohdalla pysähtynyt ja kerännyt muovikuppiini kuusenkerkkiä niistä. Kokemisen jälkeen minä ne vasta tunnen. Nyt minä näenkin ne, tiedostan ja hahmotan.

Kyllähän minä mietin, että raskiiko niitä kerätä. Ja miten sen kasvun sitten käy, kun minä näitä tässä riistän. Mutta sitten ajattelin, että miksi ihmeessä en näitä luonnon herkkuja hyödynnä. Tässä ne ovat, ihan vieressä, tarjolla. Täynnä hyviä ja terveyttä tuottavia ainesosia.

Ja siinä kerätessä se tunne tuli. Tässä ja nyt olen onnellinen! Oman pihani kuusen äärellä. Se tunne piti heti kertoa miehelleni, joka siinä lähellä myös hääräsi. Ja miten se menikään: Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Tähän on tultu, oman kuusen juurelle, jossa voin kokea kiireettömyyttä. Voi olla, että edellisen päivän oleskelu ja hengittely luonnossa ja metsässä oli kuorinut mielestäni ja kehostani kuormaa ja kerroksia pois.

Jos oman mielen kovalevy on liian täynnä, suorastaan tukossa, tulee ihmisestä enemmän tai vähemmän turra. Kiire ja haasteethan stimuloivat meitä ja stressi on aika hyvä polttoaine ja nopeuttaja toimillemme. Mutta kun kiirettä ja stressiä on liikaa ja koko ajan, meidän ihmisyytemme alkaa ohenemaan. Pahimmillaan katkeamme, vähintäänkin uuvumme. Ja sitä ei itse edes huomaa, ajoissa.

Tähän vaivaan on lääke. Ihan luomu ja luonnollinen: Luonto ja sen aistiminen. Ja jos kaipaa konkretiaa, kuusenkerkkäsiirappi. Panin sen aamulla tekeytymään auringonvaloon. Lasipurkkiin vaan kuusenkerkät ja sokeria. Siinä tekeytyy itsekseen ilman käsittelyitä ja kiehuttamisia.

Näin yksinkertaista voi elämän onni parhaillaan olla. Ja jos siirappi ei tekeydykään, kuusenkerkät ovat tehtävänsä jo hoitaneet minun kohdallani. 

Julkaistu

Näkymätön pelto

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 22.5.2020.)

Niin alkoi elämässäni uusi vaihe. Blogin synnyttäminen. Odotusta ja pienoisia supisteluja olenkin jo tuntenut. Kaikki on tapahtunut kyllä ilman erityisiä aikomuksia, melkein spontaanisti.

Kummastelen ja haistelen ilmaa. Mikä nimi tälle pian syntyvälle kuuluisi antaa? Ensimmäisen tekstin jälkeen huomasin, että sieltä pomppasi kaksi sanaa silmilleni. Näkymätön ja pelto. Olisiko blogini nimi Näkymätön pelto? Ikään kuin se takaraivossani tapahtuva touhu olisi mielen peltoni muokkaamista. Ja lopputulos olisi arvoitus. Mielikuville ja mielikuvitukselle jäisi riittävästi tilaa. Enkä sitoisi käsiäni liian aikaisin. En nimittäin vielä tiedä, minne luova mieleni minut haluaa kuljettaa teksteissäni.

Eilen oli oikein hyvä päivä, Helatorstai. Päätimme lähteä taas kerran luontoon. Vanhimpia lapsia emme yrittäneetkään houkutella mukaamme. Saivatpahan olla hetken rauhassa. Evästä reppuun, kaakaot ja kahvit mukaan ja menoksi.

Häme on kaunista seutua. Yksi kauneimpia teitä, mitä tiedän, on Hattulassa Tyrvännöntie. Siltä tieltä pääsee kääntymään Vanajaniementielle ja hetken päästä saa nauttia aivan upeasta luonnosta kallioineen, puineen ja veden tuoksuineen. Vanajaveden rannalla voi melkein luulla olevansa meren äärellä. Erityisesti eilen, kun tuuli oli aika kova ja laineet löivät rantaan ulapalta.

Elämä osaa yllättää välillä pienesti, välillä isosti. Emme olleet ainoita, joiden polku kulki saman paikan lumoihin. Huomasin, että nuotiopaikalla hymyilee tutusti nainen, perheenäiti. Jaa, koirakin siellä näyttää olevan. Jaa-a, ovatkohan tuttuja. Jotakin tuttua tuossa miehessä ainakin on. No mennäänpä sinne.

Saadaanko silittää koiraa? No, saatiin. Istahti aika pian minun lenkkareideni päälle, iso koira. Luotti tuntemattomaan.
Ja tämä nuori, suloinen perhe sitten. Perheen pää olikin kotipaikkakuntani kirkkoherran poika. Nykyinen kirkkoherra on ollut työtoverini useaan otteeseen. Aikana, jolloin olin vielä itsekin aika nuori. Ja perheetön.

Muistan erään Kiirastorstain, seurakunnan työntekijän yhden vuoden  kiireisimmistä työpäivistä. Muistelen, että papin perheessäkin oli ollut ilma sakeana, iso perhe ja teinejäkin jo useampi. Kun messu alkoi, kokonainen penkillinen (niin minusta tuntui) papin perheen lapsia istui ihan hiljaa melkein etupenkissä. Suutarin lapsilla oli kengät sinä iltana jalassa. Kuuntelivat, kuinka Mestari pesi opetuslasten jalkoja.

Ja nyt, kun vuodet ovat vierineet, näistä penkissä istujista on kasvanut vastuullisia aikuisia. Oli hienoa kuulla yrittäjyydestä ja elämästä Helatorstain nuotiolla. Mukava nähdä tuttuja piirteitä, keskustelevuutta ja elämänrohkeutta. Niin se on, että pienistä kasvaa isoja ja vastuutehtäviin  kasvetaan.

Sitten saimme vielä iltakahvikutsun ystäväperheeltä. Voi miten mukava oli hetki kohdata monen kuukauden jälkeen. Jos poikkeusaika jatkuu pitkäänkin, on pakko nostaa joitakin asioita jo vähän pöydälle.

Ja miten kävi yöllä. Heräsin, eikä uni enää tullut. Näkymätön peltopalaseni alkoi elämöimään runsaudellaan. Näin kuvitteellisia peltoja, monenlaisten ihmisten monenlaisia lahjoja ja unelmia ikään kuin maapallon ympärillä kerroksittain, värikkäästi.
Totesin mielessäni, että jos näin runsaaksi käy kasvu Näkymättömällä pellollani, liian kovaa työntekoa taitaa olla tiedossa. Olin aamulla ihan puhkipoikki.

Nyt on olo tasaantunut. Hieno, lämmin ilma on hellinyt. Konkreettinen kasvimaa kutsui illalla puoleensa. Talikkoakin käytin ja nyt haisee kanankakka vielä käsissäni. Siksipä hapanjuuritaikinat saavat odottaa aamuun.

Elämä on. Blogin nimi on nyt etsintäkuulutettu. 

Julkaistu

Kylvötöissä

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu 20.5.2020.)

Se on nyt niin, että loputtomiin ei voi arpoa, pelätä ja aikoa. On ryhdyttävä, niin kuin maanviljelijä ryhtyy peltotöihin silloin, kun on sen aika. Ei siinä pelkääminen auta.

Tämä näkymättömän työn pelto, jota takaraivossani usein kynnetään, on siitä raskas, että hehtaareja ei voi laskea. Ne eivät näy muille, ei minulle. Se on usein uuvuttavaa.

Nyt tuntuu, että olen kyntänyt maata liian kauan, kääntänyt sitä niin monta kertaa, että jos joku tekisi sellaista konkreettisesti, kylällä pidettäisiin hulluna. Ihmeteltäisiin, mikä ratas jumittaa, kun ei pääse eteenpäin askareissaan. On yksinkertaisesti siirryttävä karhitsemaan peltoa.

Kun olin kahdeksan vuotta, melkein yhdeksän, perheemme muutti ihan oikeaan maataloon. Työtä oli paljon, aamusta iltaan ja lähtötilanne aika haastavakin. Tiedän sen vuoksi ihan itse sen, mitä kyntäminen ja karhitseminen itse koettuna on. Olen varmasti melkein kuvitteellisilla mitalisijoilla Suomen ennätyksiä jaettaessa siinä, paljonko olen tehnyt ikäisekseni tytöksi traktorihommia suomalaisella pellolla 80-luvulla.

Nautin kyllä siitä tekemisestä silloin. Luultavasti siinä on ripaus samaa hallinnan tunnetta, mitä isojen urkujen äärellä istuessa. Ratista on pidettävä itse kiinni ja polkimia on osattava käyttää. Akustiikka vaan on erilainen kuin kirkoissa on. Seiniä ei näy, vain pellon reunat. Joskus reuna päättyi suoraan jokeen. On suuri siunaus, että en ole tipahtanut traktorin ja noukinvaunun yhdistelmällä jokeen. Vaati rohkeutta kääntää sellainen yhdistelmä kapenevan pellon päässä heinäaikaan. Ei auttanut irrottaa ratista ja polkimista eikä kännyköitä ollut. Jos jotakin olisi sattunut, ei ehkä kukaan olisi nähnyt mitä tapahtuu. Hurjaa. Silloin ihan luonnollista.

Kylvokonetta en ole käyttänyt. Kasvimaalle kyllä kylvänyt porkkanansiemeniä. Muitakin, vähän isompia ja helpommin kylvettäviä siemeniä myös. Se oli ehkä työläämpää kuin se istuminen siellä traktorin ratissa. Ja siitä puuttui ripaus sitä vapauden ja hallinnan tunnetta, minkä tavoitan vieläkin ajatuksissani liittyen peltotöihin traktorilla. Sehän perustui myös valtavaan luottamukseen isäni taholta. Hänen yksi mieleen jäänyt lause onkin: Anna mennä vaan. Samalla hän huiskautti kättänsä korkealle.

Konkretia ja epäkonkretia. Tässä kirjoittaessani taivas heitti hetkeksi valtavan raekuuron. Isoja rakeita ja melkein vaakasuoraan. Ihan kuin muistutukseksi, että helppoahan sinun on kylvötöitäsi tehdä siellä sisätiloissa, toista se on todellisuus oikeilla kylväjillä.

Niin on, mutta nyt en anna sen ajatukseni tehdä väärää tuhoa kynnettyyn peltooni. Kunhan saan karhimiset loppuun, kylvän monenlaisia siemeniä moneen eri peltoon.
Yhden pellon siemenet ovat jo aseteltuina sinikantiseen ruutuvihkoon. Jo yli kaksi kuukautta sitten kirjoitin runon, jota sitten luonnostelin säveliksi. Kesken jäi, kun alkoi etäeskarin, etäkoulun ja etätyön maailma pienessä kodissamme. Runo syntyi niistä tunnelmista, kun maailmanlaajuinen pandemia alkoi olla totta. Huomasin, että tilanne nosti minulla jo vanhoja tilanteita pintaan mielessäni, pelkojakin.
Sellaisina hetkinä on hyvä nostaa mielensä toivoon ja luottamukseen. Tunteet muodostuivat sanoiksi, kuviksi ja säveliksi mieleeni. Toivo oli sana, joka soi vahvimmin silloin sielussani.

Tässä tämä oli, yhden pellon aloituskylvö. Toivotaan hyviä säitä, kasvua ja iloa sadosta, kun sen aika koittaa.

Ja aurinkoa. Se alkoikin juuri paistamaan.